Moikka ihana

Moikka ihana, huikkasi tuntematon nainen, kun olin lähdössä kotiin yhteisen kollegan kirjajulkkareista.

Moikka, vastasin tuntemattomalle ihailijalle, sillä ylituttavallinen moikkaus ei tuntunut väkivallalta eikä häirinnältä. Se oli silti omituinen viesti omituisessa tilanteessa. Emme olleet vaihtaneet juhlissa sanaakaan. Emme olleet koskaan puhuneet toisillemme.

Ihana? Olin hämmentynyt.

Eleessä oli jotain samaa kuin Whatsappiin saapuvissa työviesteissä, joihin tuiki tuntemattomat kulttuurialan ihmiset liittävät sydämiä ja työasian kannalta triviaaleja tietoja intiimeistä viikonloppusuunnitelmistaan. (”Me tehdään sellainen pähkähullu homma, että lähdetään keikalle Lontooseen💓” – siis ketkä me?)

Kulttuurivasemmisto hävisi taistelun tasa-arvoisesta tulonjaosta. Niinpä se on siirtynyt tekemään tasa-arvotyötä taiteen, tunteen ja yksityisten suhteiden pariin, kirjoittaa The New Yorkerin kulttuuritoimittaja Becca Rothfeld esseekirjassaan All Things Are Too Small (2024). Voisiko tässä piillä syy siihen, että saan kulttuurivasemmistolta sydänviestejä?

Koska kaikki ovat keskenään samanarvoisia, jokainen ihminen on jokaiselle yhtä mieluinen. Kaikille viestitään samalla tavalla: lämpimästi ja läheisesti. Viesti työtutulle ja ystävälle eivät eroa toisistaan.

Tasapäistäminen sopii aineellisen toimeentulon jakoon, Rothfeld kirjoittaa. Rakkaus ja ystävyys taas perustuvat suosimiselle ja hierarkioille. Ystävät valitaan kaikkien muiden joukosta. Ystävät ovat muita arvokkaampia. Siksi juuri heille viestitään sydämin.

Progressiivinen viestintä performoi empatiaa ja osallistamista, koska viestijä kannattaa empaattista ja osallistavaa yhteiskuntaa. Jes. Ideaalien soveltaminen käytäntöön on kuitenkin hieman monimutkaisempaa kuin huutaa tuntemattomille moikka ihana.

En aloita sähköpostia tämän kolumnin tuottajalle ”moikka ihana”. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Pidän häntä tasavertaisena. Hän ei ole minulle erityisen arvokas. En halua, että hän alkaa viestiä minulle sydämin.

Tuottaja on mies, ja moikkaihana liittyy usein naistenväliseen koodistoon. Girls support girls, pienin yhteinen nimittäjä. Moikkaihana olettaa, että koska kuulumme ryhmään ”naiset”, ymmärrämme toisiamme. Tietyllä tasolla ymmärrämmekin.

Metoon jälkeen naiset alkoivat pitää näkyvämmin toistensa puolta. Mutta jos kaikki naiset ovat automaattisesti ja tasapäistäen ihania, ollaan pian tilanteessa, jossa naisten sanojen tai tekojen arvosteleminen olisi epäsolidaarista – tai vähintään vaikeaa.

On vaikeaa kieltäytyä epäilyttävästä työtarjouksesta, kun kysyjä kirjoittaa Whatsappissa kuin olisimme bestiksiä. Muodollisuus ei ole aina pikkuporvarillista. Se selkeyttää työtä, kuten myös niitä kuuluisia henkilökohtaisia rajoja.

Minulla on oikeus kieltäytyä näennäispoliittisuudesta, jossa naiseutta juhlitaan arjen pienissä valinnoissa. En jaksaisi tulla merkityksi sukupuoleni perusteella työkontekstissa. En halua olla ensin nainen ja vasta sitten ihminen. Haluan, että tutustut ennen kuin tuomitset. Et tiedä, olenko ihana. Et levitä ympärillesi hyvää mieltä.

Miehille ei sanota moikka ihana. Epäilen, ettei kaikille naisillekaan. Moikkaihana ei ole tasa-arvon airut. Moikkaihana on eksklusiivinen.

Niinpä hänen kannattaisi säästää ihanat sanat ystävilleen.