Arjen luovuus ja kyseenalaistamisen taito - Opetetaanko näitä koulussa?
Suomen Kuvalehden koulupuu (SK 10.8.2012)on havainnollinen esitys siitä, millä painotuksilla ja missä vaiheessa oppiaineita peruskoulussa halutaan tarjoilla. Pitkään jatkunut keskustelu tuntijakouudistuksesta osoittaa, kuinka tärkeäksi eri oppiaineet suhteellisesti koetaan. Koulupuu houkuttaa jatkamaan tätä palapeliä.
Ajatus on, että elämässä ja ammatissa tarvitaan tiettyä osaamista, taitoja ja kykyjä joita koulu voi antaa tai vahvistaa. Hyvät PISA-tulokset näyttävät osoittavan, että onnistuttu on. Mutta voitaisiinko onnistua vielä paremmin oppiaineita uudelleen jakamalla? Siitähän koulupuussa on kysymys.
Saadaanko koulusta hyvät eväät elämään? Oppiaineiden sisältö tietysti muuttuu ajan myötä, mutta perusperiaate on sama. Oppilaalle pyritään luomaan hyvän elämän edellytyksiä rajallisia resursseja jakamalla. Vahvana suunnannäyttäjänä on lisäksi se, mitä osaamista ja taitoja yhteiskunnan ja talouden rattaiden pyörittämiseen oletetaan tarvittavan. Uskotaan, että oppiaineiden optimaalisella keskinäisellä suhteella saavutetaan parhaat tulokset.
Tarvitaan siis määrättyjä aineita määrätyllä tavalla annosteltuna. Tällainen koulutuksen malli, jossa oppiaineen ja opetuksen sisältö oletetaan kummallisella tavalla vakioiduksi , on kuin suoraan keittokirjasta. Soppaan kuuluu, että lopputulokseen vaikuttavat yhteiskunnalliset, uskonnolliset ja ammatilliset (taloudelliset) intressit enemmän kuin kukaan kehtaa myöntää. Itse asiassa PISA-tuloksetkin osoittavat vain sen, että sitä saadaan, mitä tilataan.
Se, minkälaiset eväät elämään on saatu, selviää parhaiten katsomalla ympärillemme. Koulusurmat, onneton vanhustenhuolto, lasten pahoinpitely, nuorten syrjäytyminen, terveydenhuollon kriisiytyminen, vihapuheet, luokattomat nettikeskustelut, rasismin vahvistuminen ja kilpailun rajaton ihannointi tai yrittäjyyden pelko ovat tietysti vain osa tätä maisemaa. Nekin voidaan työntää syrjään marginaali-ilmiöinä ja väittää, että keskimäärin voimme paremmin kuin ennen ja että moneen muuhun maahan verrattuna olemme menestyneet hyvin.
Koulua ei tietenkään voida syyttää kaikesta, mitä ympärillämme tapahtuu. On päinvastoin selvää, että koulu on kaiken aikaa parantunut ja opetuksen taso kohentunut. Paljon myönteistä kehitystä on saatu aikaan. Keskimäärin on onnistuttu.
Takkiin tulee kuitenkin juuri siellä, missä onnistuminen olisi tärkeintä ja missä se on vaikeinta. Tämä näyttäisi osoittavan, että meiltä puuttuu sellaisia taitoja, jotka auttavat silloin, kun mäki on jyrkin. Tarvittavat taidot eivät tule englannin kieliopista, äidinkielen osaamisesta tai kanteleen soitosta. Mistä ne tulevat?
Ne tulevat kyvystä tunnistaa ongelmia ja uskosta siihen, että ongelmat ovat ratkaistavissa . Ne tulevat hyvästä itsetunnosta ja kyvystä yhdistää voimavaroja. Ne tulevat myös uteliaisuudesta, kauneuden tajusta, myötätunnosta, myötäelämisen kyvystä, halusta auttaa ja olla tukena.
Ongelmien tunnistaminen on tärkeintä silloin, kun ne ovat vasta syntymässä, silloin kun signaalit ovat vasta heikkoja. Kysymys on sen vuoksi myös epäilyn ja kyseenalaistamisen taidoista. Voisiko olla toisin, voitaisiinko tehdä paremmin, miksi tämä työ tehdään yhä uudestaan ja uudestaan. Tällaisen kyseenalaistamisen taidot ovat arkipäivän luovuuden perustekijöitä. Opettaako koulu tällaisia taitoja?
Kyky ratkaista ongelmia ei kehity tiettyjä oppisältöjä päähän pänttäämällä. Se kehittyy vahvistamalla itse kunkin uskoa siihen, että omat voimat kantavat ja että sitkeys palkitaan. Esimerkiksi huonot arviot oppilaan ymmärryksen laadusta eivät varmastikaan ole paras keino tällä uskon vahvistamisen tiellä. Ei myöskään killpailu, jossa jonkun on pakko jäädä viimeiseksi tai toiseksi viimeiseksi. Vaikka opetus on varmasti kehittynyt tässäkin mielessä oikean suuntaisesti, riittävästä kehityksestä tuskin voidaan vielä puhua. Hyvän koulun ohella tarvittaisiin hyvä kasvuympäristö varhaislapsuudesta alkaen. Voitaisiinko koulussa oppia hyvän vanhemmuuden alkeet?
Kysymys ei ole vain siitä, että ihmiset valmistettaisiin ratkaisemaan yhteiskunnan suuria kysymyksiä. Ne valmiudet, joita tarvitaan ovat samoja, jotka auttavat arkipäivän ongelmissa ja työelämän kehittämisessä. Näyttöä siitä kuinka onnetonta on kuvitella, että asiat alkavat olla mallillaan, luulisi nyt olevan riittävästi. Tällainen itseriittoisuus johtaa valmiiden palikoiden uudelleen asetteluun ja muuhun paikallaan poljentaan.
Peruskoulun parantamisessakin tulisi lopettaa tarpeeton kiistely tuntijaosta ja siirtyä ratkomaan haastavampia kysymyksiä siitä, miten vaikutetaan myönteisesti oppilaiden itsetuntoon ja yhdessä tekemisen taitoihin ja luovuuteen. Siinä luulisi olevan tekemistä kunkin oppiaineen sisällä. Mitä vähemmän oppiaineesta on sijaa tällaiseen kehitystyöhön, sitä vähemmän sitä tarvotaan.
Lue myös