Vuoden 2016 parhaat elokuvat: Elle, Hymyilevä mies, Hacksaw Ridge...
Olen varmasti muuttunut tosi pehmeäksi, kun taas joulukuussa tuntuu, että takana on oikein hyvä elokuvavuosi. Käsittääkseni tarjonnan tasosta pitäisi ainoastaan valittaa viimeistään tässä varhaiskeski-ikän kynnyksellä.
Ensimmäisen nimikkeen jälkeen en kykene listaamaan elokuvia muuhun kuin satunnaisjärjestykseen. Mukana on tuttuun tapaani vain Suomessa kaupallisen valkokangaslevityksen tämän kalenterivuoden aikana saaneita elokuvia.
Elle Tällaisia elokuvia ei näe joka vuosi. Ilahduin, kun Suomen arvostelijoiden liiton elokuvakriitikkojäsenet (kuulun sakkiin) äänestivät Ellen vuoden parhaaksi elokuvaksi. Se kannattaa käydä katsomassa nyt, sillä teos on hieman liian radikaali saavuttaakseen suurta suosiota. Mutta ennen kaikkea: Elle on erittäin viihdyttävä ja usein erittäin hauska elokuva peliemme säännöistä. Joku kirjoitti elokuvan olevan ”köyhän miehen Hanekea”, mutta minusta kyseessä on nimenomaan henkisesti upporikkaan ja luottavaisen henkilön teos: se ei tuomitse kuten julma Haneke, vaan antaa katsojalle tilaa.
Arrival Denis Villeneuve on Hollywoodin kiinnostavimpia ohjaajia ja Amy Adams parhaita näyttelijöitä. Minulle Arrival näyttäytyy Gravityn rohkeampana ja poliittisempana variaationa, jossa sekä spektaakkeli että intiimi taso toimivat tismalleen niin hyvin kuin sisäänrakennettu supersentimentaalisuus vain antaa myöten.
Mustang Mutkattomasti tunteisiin vetoava, mutta havaintonsa viisaasti tekevä kertomus nuoruudesta, vapaudesta ja pakottajista. Deniz Gamze Ergüvenin Mustang ehkä koki vuoden kaikista laatuelokuvista rajuimmin sen kohtalon, johon Helsingin ahdas elokuvateatteritilanne helmiäkin sysää: se katosi järkevien kellonaikojen näytöksistä kolmessa viikossa.
A Bigger Splash En oleta A Bigger Splashin päätyvän kovin monille vuoden parhaat -listoille, mutta olen nähnyt sen kolme kertaa ja nautin siitä aina vain enemmän. Kaiken muuttavaan trillerikäänteeseen tahallaan ikään kuin liian myöhään ehtivä kertomus (vastentahtoisista?) ystävyksistä ja viettelyksistä Sisilian auringon alla nyt vaan väreilee tismalleen meikäläisen aaltopituudella. Ralph Fiennes on naurettavan hyvä, Tilda Swinton on kaunis ja vaarallinen kuin kielo. Ohjaaja Luca Guadagnino tekee nyt remakea Suspiriasta, ja tältä pohjalta odotan jotain vinoa, kipeää ja ihanaa.
Tämän jälkeen Vain Ranskasta. Mia Hansen-Loven vuoroin valoisa ja vuoroin sarkastinen ”pala elämää”-draamakomedia filosofianopettajan kriisistä oli Berliinin elokuvajuhlien lämmin valopilkku. Vuosi oli Isabelle Huppertin: tämä ja Elle, kaksi hyvin erilaista pääosaa, ja kummatkin täysosumia.
Anomalisa Mitä ”humanismi” tarkoittaa? Charlie Kaufmanin nukkeanimaation katsominen sattuu hyvällä tavalla: se on pieni, surullinen ja mykistävän rehellinen elokuva. Katsojia Anomalisa sai surkean vähän, mutta ei ihme. Aikuisten nukkeanimaatio, kuitenkin.
Toni Erdmann Elokuva, jonka ei pitäisi toimia: Bukarestissa tapahtuva liki kolmituntinen saksalainen farssi, jossa valeasuihin pukeutuva isä käy eräänlaista koomista sissisotaa raha- ja uraorientoituneen tyttärensä arvoja vastaan. Maren Aden elokuva on sävyjen taituruutta – se voi olla tismalleen samaan aikaan täysillä sekä kiusallisten tilanteiden komediaa että lämmin ja traaginen kertomus sukupolvista. Pidän silti Toni Erdmannia hieman ylipitkänä.
Hymyilevä mies Olen koonnut listoja vuoden parhaista elokuvista ainakin 15 vuoden ajan (ennen blogiani taisi olla muutaman vuoden julkaisutauko). Listalle on tainnut vain kerran aiemmin nousta suomalainen elokuva, Aleksis Kiven elämä. En ole varma, olisiko se enää ao. vuoden parhaiden listalla, mutta siitä olen varma, että Juho Kuosmasen erittäin hienon elokuvan piirteisiin kuuluu kirjaimellisesti ajattomuus. Siinä, että Hymyilevä mies on tässä top kympissä ei ole milliäkään Suomi-lisää.
Carol Todd Haynesin elokuva on melkein liian hienostunut.
Hacksaw Ridge Kun menen elokuviin, haluan kokea ja yllättyä. Mel Gibsonin elokuva on kunnon valkokangaskokemus ja sen vimma yllättää yhä uudelleen. Jos valitsisin tällaiselle listalle elokuvia vain sen perusteella, olenko niiden kanssa samaa mieltä maailmasta, Gibsonin Jeesus-sota ei todellakaan kuuluisi joukkoon.
Top kympin hännille jäi monta elokuvaa. Olin varma, että Cristian Mungiun terävä Valmistujaiset kuuluisi listalle, mutta tässä pudokkina se nyt on. Ehkä sen pitäisi olla Toni Erdmannin tilalla. Samoin rankka Son of Saul olisi varmaankin ansainnut paikan edellämainittujen rinnalla.
Parhaan elokuvan Oscar-voittaja Spotlight on suoraviivaisen tehokas proseduraalielokuva, josta pidin toisella katsomiskerralla enemmän kuin ensimmäisellä. Sully on petollisen yksinkertainen ja hirveän nautittava Clint Eastwood-elokuva. Tom Fordin huuruinen ja överi Yön eläimet on välillä mielestäni parempi kuin toinen Amy Adams-elokuva eli Arrival, mutta juuri nyt jälkimmäinen tuntui relevantimmalta.
Lobsterin ensimmäinen puolisko on oikein nautittavaa hankalien tilanteiden komediaa ja satiiria, mutta sitten homma kompastui allegorioihinsa. Fuocoammare – tuli merellä käsittelee suurta aihetta rohkealla ja vaivihkaa koskettavalla tavalla. Tyyliltään täysin erilainen The Big Short selvensi suuren rahan absurdia maailmaa mehukkaalla otteella ja laukkaansa vain parantaen, mikä on ihanaa – Adam McKaylta voi ohjaajana odottaa nyt mitä vain. Myös Kubo ja samuraiseikkailu, Kommuuni, Nice Guys ja Neon Demon jäivät omilla tavoillaan mieleen.
Johonkin raja pitää vetää, joten tähän. Hyvää joulua!