Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Hurmoksellista veripalttua: Mel Gibsonin Hacksaw Ridge ja sotaviihteen paradoksi

Blogit Kuvien takaa 6.9.2016 09:00
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Mel Gibson on erittäin taitava elokuvaohjaaja.

Erinäisten purkaustensa vuoksi (syystä) vaikeuksiin joutuneen Gibsonin kehuminen ei ole muotia, mutta oikein mikään muu kuin hänen aiemmat elokuvansa eivät valmista kokemukseen, joka Hacksaw Ridge on. Siinä on aineksia, joita voi verrata Pelastakaa sotamies Ryaniin, mutta tämä on ehtaa ja parasta Gibsonia: fundamentalistista eli ehdotonta, hysteeristä, viihdyttävää. Elokuvantekijänä hän on etevä katsojan manipuloija, jonka kädenjälkeen kuuluu syvä vakaumus.

Venetsian elokuvajuhlilla sunnuntaina maailmanensi-iltansa saanut Hacksaw Ridge on myös groteski kuin mikä.

Elokuva kertoo tositapahtumia lainaten Desmond Dossista, aseistakieltäytyjästä, joka yksin pelasti Okinawalla toukokuussa 1945 kymmeniä tovereitaan, jotka toiset perääntyessään jättivät haavottuneina taistelukentälle.

Tästä eteenpäin kaikki on ”elokuvan mukaan”. Iloinen maalaispoika Doss oli värväytynyt armeijaan, vaikka adventistina ei suostunut koskemaan kivääriin. Ensimmäisen taistelunsa hän käy pyrkiessään ylipäänsä rintamalle. Armeijaan vapaaehtoisena tullutta aseistakieltäytyjää simputetaan hirveällä tavalla, mutta järkähtämättömän vakaumuksensa vuoksi Doss kestää kaiken. Upseerit vievät Dossin jopa sotaoikeuteen ja uhkaavat vuosien linnatuomiolla, kun tämän logiikka aseettomasta asepalveluksesta ei heille avaudu. Lopulta Dossista tulee lääkintämies, kuten hän toivoi.

Alkupuolisko käsittelee pyyteettömän Dossin arkea, perhetaustaa väkivaltaisen (ja sotatraumasta kärsivän) alkoholistin poikana sekä (Full Metal Jacket -tyyppistä henkistä ja fyysistä väkivaltaa lähinnä reippautena esittävää) kasarmielämää. Tämän puoliskon aiheena on oikeudentunto ja kuvasto on postikortti-Americanaa. Andew Garfield tekee kiiltokuvasta ihmisen, johon haluaa ja voi uskoa. Garfieldin aiemmilla näytöillä ei olisi uskonut, että hän voi olla näin hyvä.

Toinen puolisko on sotaa, ja se kertoo tinkimättömyydestä ja – asiaa ääneen sanomatta – uskosta, josta ensimmäisessä osuudessa vasta puhuttiin. Ilmaisu muuttuu karummaksi ja jyrääväksi, mutta ei yhtään realistisemmaksi.

Elokuva on silkkaa fantasiaa, jossa omantunnon ja moraalin asiat ovat jämptejä kuin Tapio Rautavaaran Korttipakassa. Jos elokuvaan ja vaikka sen nostalgiseen ”vanhaan Amerikkaan” ottaa etäisyyttä, se on toki tosi kornia ja tosi tyhmää, mutta Gibson todella uskoo siihen mitä kertoo. Hän osaa välittää tunteensa. En tiedä tämä miltä kuulostaa, mutta elokuva on tehty suurella sydämellä. Se ei ehkä ole viattomin sydän, eikä vapaamielinen sydän, mutta yhtä kaikki, suuri se on.

Sotakuvauksena Hacksaw Ridge on myös niin brutaali, ettei moista ole suuren budjetin elokuviin toteutettu. Hacksawin jyrkällä harjulla tuhoutuu yhden päivän aikana kolme pataljoonaa. Millä tarkkuudella se näytetään?

Gibson korottaa Pelastakaa sotamies Ryanin unohtumattoman alkujakson kuvaston toiseen potenssiin. Jyrkänteen takana on raamatullinen helvetti, ihmissilppuri, jota ei pysäytä mikään.

Aika pysähtyy. Kehot muuttuvat massaksi ja päällysteeksi, josta nappaamaansa torsoa voi vihollista kohti käyvä hyökkääjä tovin käyttää vaikka kilpenä, ennen kuin mussahtaa konekivääritulessa itse osaksi tannerta. Gibson on toki ennenkin ottanut kehollisesta kärsimyksestä elokuvissaan kaiken irti, mutta hän on todellakin keksinyt uutta. Räjähtävien ja silpoutuvien ihmisruumiiden lomassa on mätäneviä ja rotansyömiä vanhempia raatoja. Kauhugalleria saa aina vain surrealistisempia muotoja, vähän kuin Gibsonin edellisessä ohjauksessa Apocalyptossa, kun sankari vajosi aina syvempään painajaiseen.

Kai Gibson ajattelee niin, että esittämällä sodan raakuutta tiettyyn pisteeseen asti se muuttuu säädylliseksi. Hänelle lunastukseen kuuluu veriuhri.

”Sodanvastainen elokuva” käsitteenä on lähes aina sanahelinää, koska sodan esittämiseen elokuvassa liittyy usein eläytymisen paradoksi.  Kun taisteluista tehdään jännittäviä tai viihdyttäviä, sotimisesta tulee fetissi. Nyt mennään huumaavuuteen. Gibson mässäilee. Teurastus on hänelle kauheaa – ja kaunista. Loppu on silkkaa houretta, jonka ei oikein halua loppuvankaan.

Vaikka tässä sankari on aseistakieltäytyjä, joka auttaa vakaumuksestaan vihollissotilaitakin, ei elokuva toden totta ole ”pasifistinen”.

Viime hetkillä peliin heitetään kiistattoman kristillistä sisältöä – valkokankaalla nähdään jopa erään sortin ylösnousemus keskellä päivää Okinawalla – mutta toisaalta myös sarjakuvamaisia harakirejä ja muuta maallista, rituaalinomaista spektaakkelia. Ja vaikka henkilöhahmojen rasistisesta dialogista ei yleensä pidä päätellä, että itse elokuva olisi itsessään rasistinen, nyt mennään loppupuolella ihan sillekin rajalla. Japanilaisista riisutaan inhimillisyys – mikä toki sopii yhden näkökulman sotaelokuvaan, mutta ratkaisua tuetaan myös Gibsonin oman fantasian keinoin.

Gibsonin elokuvista Braveheartista en ole koskaan ”pitänyt” (se tuntui kamalan ilmeiseltä ja taistelukohtaukset yksitoikkoisilta) mutta kyllä siitä Oscareista ja muusta metelistä päätellen kovasti tykättiin paremmissakin piireissä. The Passion of the Christin kidutusmehustus oli allekirjoittaneelle liikaa, enkä osannut samastua äärikatoliseen mentaliteettiin, vaikka metafyysisten asioiden rämäpäinen visualisointi teki suorasukaisuudessaan vaikutuksen. Silti: en ”pitänyt” siitäkään.

Hurjasta Apocalyptosta taas nautin melkeinpä ehdoitta ja silloin tuli selväksi, kuinka taitavasti ja puhtaasti Gibson elokuvaa kertoo. Hacksaw Ridge ei ole kerronnaltaan ihan niin villi, mutta tämä on eri tavalla kutakuinkin yhtä hyvä.

Hacksaw Ridge on kiusallinen elokuva sikäli, että siinä on paljon väitteitä ja implikaatioita, joille tällainen vapaamielinen ei-uskonnollinen arvoliberaali haluaa sanoa ”ei saatana”, mutta minkäs teet, tämä on ykkösluokan sotaviihdettä. Paradoksi sekin.

Suomeen elokuva saapuu näillä näkymin tammikuussa.