Viisi tähteä: Paul Verhoevenin paluuelokuva Elle on hauska, karmea ja ihastuttavan arvaamaton
Arvio: Mestarillinen Elle on satiiri älykkäästä ja päättäväisestä naisesta typerysten keskellä.
Pelifirman osakas ja johtaja Michèle (Isabelle Huppert) on ylivertainen nainen. Hän on älykäs ja tietoinen erinomaisuudestaan.
Erottautuminen ei ole vaikeaa, sillä sekä töissä että yksityiselämässä ympärillä pyörii lähinnä tolloja. Ex-mies on toivoton tapaus. Nuori ja rahanahne rakastaja vie Michèlen turhamaista äitiä kuin pässiä narussa. Oma poika on etuoikeuksiinsa tarraava laiska luuseri, jolla on naurettavan itsekäs tyttöystävä. Naapuriin muuttava komea mies herättää Michèlessä enemmän kuin tirkistelyn himoa, ja naapurin vaimo, lässyttävä uskovainen kotiäiti tuskin olisi valloituksen tiellä.
Ellessä olisi kaikki farssin ainekset, mutta elokuva etenee kuin trilleri. Elle ottaa luulot pois heti alussa, kun Michèle raiskataan kotonaan. Onko tämä kostotarina? Ohjaaja Paul Verhoeven pitää katsojan jatkuvassa epävarmuuden tilassa.
Michèle hankkii kättä pidempää, mutta ei kostaakseen, sillä tärkeintä hänelle on kieltäytyä uhrin asemasta. Hän ei ikinä anna periksi.
Käy ilmi, että Michèle on kova, koska hän kokee syyllisyyttä ja kantaa vastuuta asiasta, jota hän ei itse tehnyt. Hänen isänsä oli joukkomurhaaja, jonka teot järkyttivät vuosikymmeniä aiemmin koko Ranskaa. Tämä sivujuonne voi kuulostaa naurettavan yliampuvalta, ja sitä se jonkun muun ohjaajan elokuvassa olisikin.
Ehkä Elle on myös tutkielma kovenevien arvojen kulttuurista.
Hollantilainen Verhoeven, 78, on Hollywoodissa pitkän uran tehnyt provokaattori, jolla on poikkeuksellinen ironian taju. Hänen elokuvansa ovat melodraamoja, joista ei puutu mustaa huumoria, mutta liioittelusta huolimatta niissä on aina psykologinen kaikupohja. Kuuluisimpia ovat Hitchcockia ylilyöden lainaava Basic Instinct sekä satiiriset tieteiselokuvat RoboCop ja Starship Troopers. Viimeksi hän ohjasi Hollannissa viihteellisen sotaseikkailun Black Bookin, jossa sankaritar yritti käyttää seksuaalisuuttaan vastarintaliikkeen hyväksi, mutta rakastui natsiupseeriin.
Elokuvanteon ulkopuolella Verhoeven on tunnettu historiallisen Jeesuksen tutkija ja Jeesus Nasaretilainen -tutkielman kirjoittaja.
Elle ei etene turvallisesti kolmessa näytöksessä. Elokuva välttää lajityyppiluokittelut, mutta ainakin se on tapakomedia, jossa kyseenalaistetaan sosiaalisia normeja. Ohjaaja itse näkee tematiikassa yhtäläisyyksiä Luis Buñuelin Päiväperhoon, jossa porvarisrouva livahti töihin bordelliin. Michèlekin on elämänpiirinsä vanki, jota kiihottaa sovinnaisuuden rajojen ylittäminen.
Ehkä Elle on myös tutkielma kovenevien arvojen kulttuurista. Michèle on vapaan markkinatalouden itsekäs ihanneihminen, joka ei halua apua. Hän pitää etäisyyttä toisiin ihmisiin.
Verhoeven näyttää, ettei tällainen oleminen ole välttämättä ihmisarvoista. Satiirikkona hän on aina hyvin moraalinen. Elle onkin groteskiudestaan huolimatta ja siitä johtuen syvähumanistista elokuvaa.
Pääosaan on mahdoton kuvitella ketään muuta kuin Isabelle Huppert.
Tekojensa perusteella Michèle on vahva ja määrätietoinen, usein julmakin. Hän ei olisi samastumiskohde vaan ainoastaan kylmä opportunisti, ehkä jopa vastenmielinen ihmishirviö, ellei aistittavissa olisi herkkyyttä ja rikkinäisyyttä, jotka Michèle niin aktiivisesti haluaa itsessään kieltää.
Huppert salakuljettaa aggressioiden lomaan myös komiikkaa, jota ei koskaan alleviivata. Hahmon ja katsojan välillä on täsmällinen etäisyys, joka pitää hirveätkin tilanteet siedettävinä.
Huppert ja Verhoeven ovat kumpikin mestareita ja pelottomia riskinottajia, ja he saavat toisistaan irti jotain ennennäkemätöntä. Elle saattaa olla kummankin mestariteos.
★★★★★
Elle elokuvateattereissa.