Parnasso: Jani Saxellin Helsingissä Aale Tynni törmää ekototalitarismiin
Kirjailija Jani Saxell kirjoittaa kirjallista scifiä, joka hakee vauhtia viime vuosisadalta. Hänelle kaupunki on mikrokosmos, josta voi havainnoida sekä yksilö- että yhteisötason tapahtumia.
Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 2/2023. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa ilmestyneitä tekstejä uudelleen verkossa.
Jani Saxellin työhuone sijaitsee Helsingin Suvilahdessa, entisen kaasutehtaan toimistorakennuksessa. Sen ympärillä on tapahtunut valtavasti viime vuosikymmenen aikana. Pitkään Sörnäisten satamana toimineelle alueelle on ilmaantunut asuntoja, toimistoja ja muutama pilvenpiirtäjäkin.
Matkalla Kalasataman metroasemalta työhuoneelle 2020-luvun urbaani kohtaa sadan vuoden takaisen. Vähäkin jättömaa katoaa lähivuosina.
Samanlainen jatkuvan muutoksen ja aikakausien sekoittumisen tunne hallitsee Saxellin romaaneja.
”Olen huomannut, että minusta on tullut kaupunkikirjailija. Kaupunki on mikrokosmos, josta voi havainnoida sekä yksilö- että yhteisötason tapahtumia. Riittävän suuri, mutta riittävän pieni”, Helsingissä koko ikänsä asunut Saxell pohtii.
Erityisen hanakasti hän kirjoittaa kaupunkihistoriallisia ja -sosiologisia havaintojaan Helsinki Undergroundissa (WSOY 2020) ja sitä seuranneessa Uuden ihmisen kaupungissa (WSOY 2023). Tyhjästä kirjallinen muutos ei ole syntynyt, vaan se on hitaan kehityksen seurausta.
”Jo vuonna 2009 ilmestyneessä Vaihtoehtoinen USA -reportaasissa kuvasin New Orleansia, Seattlea ja New Yorkia aika paneutuneesti. Se oli tietokirja, mutta myöhemmissä spekulatiivista fiktiota edustavissa Balkan-romaaneissani kerroin ainakin Sarajevosta, Mostarista, Pietarista ja Kronstadtista. Kaupungit ovat kiehtovia, koska niissä näkyy välillä nopean ja vähän sokean kasvun ja välillä perikadon partaalla roikkumisen syklejä. Ihmiset yrittävät omista lähtökohdistaan parhaansa. Sitten käy, miten käy.”
Saxell näkee Kalasataman alueen osana Helsingin teollistumisen ja Sörnäisten historiaa.
”Jos Sörnäinen olisi julistautunut itsenäiseksi Helsingistä, se olisi ollut jossain vaiheessa Suomen suuriruhtinaskunnan kolmanneksi suurin kaupunki. Kun Helsinki alkoi 1800-luvun lopulla kasvaa voimakkaasti, kaupungin väkiluku jopa kaksinkertaistui parin vuosikymmenen välein. Sörkkään ja sen läheisiin kaupunginosiin lappasi jengiä.”
”Silloin rannat olivat satama-alueen ja teollisuuden täyttämiä. Vanhankaupunginlahti oli myrkyttynyt, eikä kukaan halunnut syödä sieltä ongittua kalaa. Olosuhteet sekä tehdä töitä että elää olivat varsin karut. Viime vuosikymmeninä veden laatu on tietokirjailija Eero Haapasen mukaan puhdistunut ja pitkään poissa olleita lintulajeja on alkanut pesiä Vanhankaupunginlahdella. Tällä lailla suuret muutokset näkyvät yksittäisten kaupunginosien tasolla.”
Vielä Aki Kaurismäen elokuva Mies vailla menneisyyttä (2002) kuvaa konttien täyttämää rantaa. Saxellin mukaan muutos tässä osassa Helsinkiä on ollut valtava ja pääasiassa positiivinen.
Kontrastit kirvoittavat luovuutta, ja Jani Saxell on vielä korostanut niitä sijoittamalla uuden teoksensa 2040-luvun loppuun. Uuden ihmisen kaupunki on hänelle tyypillinen yhdistelmä toivoa ja toivottomuutta.
Vuoden 2047 Suomessa eletään ekototalitaristisessa ja muinaista kulttuurin kultakautta haikailevassa yhteiskunnassa. Suuren kotiinpaluun neuvosto on kaapannut vallan hävittääkseen muun muassa tekoälyn ja tietoverkot. Vauhdikkaan 2040-luvun kuvauksen rinnalla Saxell kertoo myös etenkin 1920-luvun Helsingistä, jonne yksi kirjan päähenkilöistä siirtyy aikaportaalin kautta.
Paitsi menneitä aikakausia Saxell kuvaa myös kuolleita merkkihenkilöitä, jotka elävät yhä: Aavekaupunki-Helsingissä. Heidän kirjonsa on melkoinen, pirtutrokari Algoth Niskasta kirjailija-meedio Helmi Krohniin ja unisaarnaaja Maria Åkerblomista toimittaja Perttu Häkkiseen. Valtakulttuurin sijaan esiin nousevat työväenkulttuuri, yhteiskunnalliset liikkeet, marginaalit ja erilaiset alakulttuurit.
Muutenkin menneisyys on koko ajan korosteisesti läsnä Saxellin teoksissa. Hän on epäilemättä yksi harvoista kirjailijoista, jonka scifi-romaanissa voi luontevasti olla sitaatteja Aale Tynniltä ja Helvi Hämäläiseltä.
”Vedin nuorena venäläisiä klassikoita kuin leipää. Leo Tolstoin ja F. M. Dostojevskin suurten 1800-luvun romaanien eeppinen kerrontatapa vetosi, mutta samoin vetosivat 1980-luvun amerikkalaiset supersankarisarjakuvat.”
Korkea- ja populaarikulttuurin yhdisteleminen on kannatellut Saxellin kirjoja Huomispäivän vartijoista (Avain 2007) lähtien. Hänen esikoisteoksensa Ensilumi ja muita novelleja (WSOY 2002) edustaa yhteiskunnallista realismia Timo Pusan hengessä ja Minä, Lotta ja Päivikki (WSOY 2003) salamalaista avainromaania.
”Huomispäivän vartijat oli ensimmäinen, jossa hyödynsin selkeästi spefin ja maagisen realismin keinoja. ’Menneisyydenhallintavirasto’-novellissa terminaattorit tulevaisuudesta haluavat karsia Albert Camus’n ja Jim Morrisonin kaltaisia häiriköitä maailmanhistoriasta.”
Saxell oivalsi haluavansa kirjoittaa tulevaisuuteen tai vaihtoehtoisiin todellisuuksiin sijoittuvia teoksia menneisyydestä, joka elää meissä.
”Torjuttu ja vaiettu menneisyys pyrkii väkisin jossain vaiheessa esiin. Mitä pahemmin se on ehtinyt muhia pinnan alla, sitä varmemmin se tulee takaisin jonain friikkinä ja osin tunnistamattomaksi muuttuneena mukaelmana.”
”Helsinki Undergroundissa ja Uuden ihmisen kaupungissa törmäytän Mika Waltarin ja Kjell Westön romaanien Helsingin Stranger Things -televisiosarjasta ja Stephen Kingin kirjoista tuttuun kuvioon, jossa vähän luuserien ja ulkopuolisten nuorten porukka alkaa selvitellä suuria tapahtumia. Tällaiset kontrastit ja erilaiset nurinkurinmaat virallisten kaupunkien sisällä viehättävät minua.”
Saxellin mukaan Suomessa tehdään kirjallisuutta paljolti korkeasti koulutetulle, urbaanille keskiluokalle. Sama aktiivisesti keskusteleva porukka oletetaan omaksi ydinyleisöksi. Virallisen puheen ulkopuolella esimerkiksi lajien sekoittuminen on jatkunut jo pitkään.
”Olen huomannut työväenopiston opettajana ja divareissa ja kapakoissa aika häröjen ja villienkin tyyppien kanssa keskustellessani, että lukijoiden ja kirjallisuudesta innostuneiden ihmisten kirjo on laaja. On hyvä muistaa, että ensimmäisessä Ruisrockissa vierailleet nuoret ovat piakkoin päätymässä ja osin kai jo päätyneetkin vanhainkoteihin. Asiat niissä, kuten kirjakustantamoissakin, muuttuvat vääjäämättä. Minun ikäiseni viisikymppiset kasvoivat pelaamalla videopelejä ja ahmimalla J. R. R. Tolkienia.”
”Eräs yhdeksänkymppinen rouva oli lukenut Helsinki Undergroundin, varmaan elämänsä ensimmäisen scifi-kirjan. Hän lähetti kollegani kautta palautetta, että pysyy toivottavasti hengissä, niin ehtii lukea toisenkin osan.”
Saxellin 2010-luvulla kirjoittamat Unenpäästäjä Florian (Avain 2010), Sotilasrajan unet (WSOY 2014) ja Tuomiopäivän karavaani (WSOY 2017) kuvaavat maagisen realismin ja scifin keinoin muun muassa Bosnian sotaa ja Jugoslavian hajoamista. Jälkikäteen luettuna romaanien tapa tarkastella nykysotia pitkässä historiallisessa perspektiivissä korostuu entisestään.
”Kaikissa kirjoissani minua on ajanut jokin tiedonintressi, yliopistoaikojeni sanaa käyttääkseni. Kun aloin kirjoittaa Sotilasrajan unia, halusin tietää, mitä todella tapahtui Jugoslavian hajoamissodissa. Bosnian sota oli ensimmäinen TV-sotani ja vaikutti paljon ajatteluuni. Tuomiopäivän karavaanissa aloin tutkailla slaavinationalismin historiaa. Piinkovat nationalistit vapautuivat 1980-luvun lopussa Jugoslaviassa vankilasta suoraan parrasvaloihin.”
Saxell jäljittää sotien juuria ja retoriikkaa jopa 1300-luvulle asti ja kutsuu toimintaansa antiteesiksi stubbilaisille kolmelle pointille. Tiivistämisen, rajaamisen ja hiomisen lisäksi kirjallisuuteen kuuluvat yhtä lailla oleellisesti ajallinen laveus ja yllättävät mielleyhtymät. Maailma loppuu sekä paukahtamalla että kitisemällä.
”Tuomiopäivän karavaanissa on alullaan ajatus, jonka mukaan Bosnian sota oli vain prologi myöhemmälle. Että aave on liikkeellä Euroopassa, ja se on panslaavilaisen ja isovenäläisen nationalismin aave, joka lyö jossain vaiheessa rytinällä läpi. Ja niin viime vuoden helmikuussa sitten tapahtui. Oli näkyvissä, että Putin rakentaa suurta konfliktia lännen kanssa.”
Kun Saxell alkoi kirjoittaa Helsinki Undergroundia, hän tahtoi jättää Itä-Euroopan ja Venäjän taakseen.
”Minua innosti futurismi Kalasatamassa kolmen eliittikoulua käyvän nuoren silmin. En hakenut eskapismia, mutta etsin näkökulman vaihdosta. Loin tulevaisuuden Helsingin, jossa Uuden Silkkitien ja Uuden Hansaliiton rahamiesten visiot törmäävät menneisyyteen kääntyneiden liikkeiden aggressioon ja uusien alakulttuurien kukoistukseen.”
”Kilpineidot, 2040-luvun nykyajassa elävät kolme teini-ikäistä sankaria ovat naispuolisia, koska minulla on itselläni kolme poikaa ja olisi ollut kovin tårta på tårta, jos olisin kirjoittanut kolmesta pojasta. Halusin kerronnallisen haasteen.”
Pyrkimys kertoa kasvukertomuksia muistakin kuin itsestä näkyy Saxellin 2010- ja 2020-luvun kirjoissa muutenkin. Verna Leppä on sopeutumaton Kalasataman eliittilukiolainen, kun taas Balkan-romaanien Florian Timar on köyhissä oloissa kasvanut romanianromani, joka on luonut nahkansa eliittiasiakkaita palvelevaksi unitohtoriksi.
”Minussa, Lotassa ja Päivikissä on hyvin paljon kaltaiseni Tuukka Salminen. Sen jälkeen olen halunnut romaanieni päähenkilöiden olevan aika kaukana minusta. Vanhan iskulauseen mukaan jollet lue kirjoja, elät vain yhden elämän. Ajattelen, että jollet kirjoita kirjoja, elät vain yhden elämän.”
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, Saxell menetti hetkeksi kykynsä kirjoittaa.
”Ahdistuin valtavasti enkä voinut tehdä oikein muuta kuin seurata pakkomielteisesti uutisia sodasta. Lamaantuneena mietin, kiinnostaako ’vanhauskoisten’ kansannousu ketään. Tai kiinnostaako se itseänikään.”
Vähitellen Saxell alkoi taas päästä tekstiin kiinni. Hän huomasi sittenkin kirjoittaneensa juuri tähän aikaan sopivaa kirjaa.
”Uuden ihmisen kaupunki on allegoria siitä, mitä tapahtuu Ukrainan sodan kaltaisessa tilanteessa. Romaanissani laillinen hallitus pakenee Helsingistä Hämeenlinnaan, ja nuoret joutuvat aikuistumaan hyvin nopeasti. Vastarintaliike muodostuu heistä samalla lailla kuin Ukrainassa tavalliset muusikot ja koodarit ovat joutuneet keksimään ratkaisuja ongelmiin.”
”Kuvaan kirjassani paljon astraalitason tapahtumia Aavekaupunki-Helsingissä. Ajattelen naiivin romanttisesti, että nuorissa on tulevaisuus ja koska heidän maailmankuvansa ei ole vielä jähmettynyt, he hyväksyvät jopa aikatasojen järistykset ja sopeutuvat niihin.”
Saxellin ensimmäiset kirjat ja työ toimittajana esittelivät vasemmistolaisen ja yhteiskunnallisesti kantaa ottavan kirjailijan. Hän esimerkiksi osallistui vuosituhannen taitteen globalisaatiokriittisen liikkeen toimintaan aktiivisesti. Saxellin arvomaailma on säilynyt punavihertävänä, mutta mukaan on tullut ymmärrystä siitä, että toimiva hyvinvointivaltio tarvitsee tuekseen talouselämää eikä tervettä isänmaallisuutta kannata pelätä. Sekä liberaalille vasemmistolle että sivistysporvareille on paikkansa.
”Näen itseni hyvinkin yhteiskunnallisena kirjailijana, mutta kammoan ajatusta, että olisin tekijänä jotenkin päivänpoliittinen. Helsinki Undergroundin ja Uuden ihmisen kaupungin ekototalitaristinen liike syntyi huolesta, jota poden nykyisen polarisaation ja poteroitumisen vuoksi. Ihmisten on jälleen pakko valita, kenen joukoissa seisovat.”
”En kuitenkaan halunnut kuvata persut vastaan suvakit -tyyppisiä asetelmia, se olisi ollut vain tylsää. Siksi päädyin kuvaamaan liikettä, jonka monia arvoja saattaisin kannattaa, mutta ’tarkoitus pyhittää keinot’ -ajattelu menee aivan överiksi.”
Saxell korostaa, että lajityyppien ja laveiden kirjallisten asetelmien hyödyntäminen tuo kertomuksiin tulkinnan varaa.
”Mainitsemani asenne pätee aika moneen historialliseen vaiheeseen. Moni vallankumous on pilattu noin.”
”Myös historialliset romaanit saattavat kestää sukupolvesta toiseen, kun tulkinnat muuttuvat. Mika Waltarin vuonna 1952 ilmestynyttä Johannes Angelosta voi lukea kuvauksena Konstantinopolin sortumisesta tai sitä voi tulkita kuvana kylmän sodan alkutahdeista ja Stalinin senhetkisestä pelottavasta ylivoimasta. Yhtä hyvin sitä voisi tarkastella 2000-luvun terrorinvastaisen sodan tai kristinuskon ja islamin vastakkainasettelun näkökulmista. Tai nykyään varmasti Ukrainan sotaa vasten. Kun kirja ei ole sidottu aikaan, se voi parhaimmillaan tuntua yleispätevältä.”
Ville Hänninen on itähelsinkiläinen toimittaja ja kirjailija.
Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 2/2023. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Parnasson voit tilata täältä.
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa