Valmiiksi pureskeltua kapitalismikritiikkiä
Pulitzer-palkitun Luoton ideat ovat loistavia, toteutus kompuroi.
Argentiinalaistaustaisen Hernan Diazin Luotto (Trust, 2022) pureutuu yhdysvaltalaisen kapitalismin mytologiaan – tai yrittää pureutua. Vallan ja vaurauden analyysina teos on tavanomainen.
Luotto alkaa romaanista romaanin sisällä. Harold Vannerin bestseller ”Saatavat” kertoo Benjamin Raskista, pörssiniekasta, joka rakastaa rahaa, ei vaihdannan välineenä tai vallan symbolina, vaan itsessään: ”Häntä oli alkanut kiehtoa se, millaisille mutkille raha pystyi kiertymään – miten sen saattoi taivuttaa kaarelle ja pakkosyöttää sille sen omaa ruumista.”
Ylellisyydet ovat ökyrikkaalle Benjaminille ”rahvaanomainen taakka”, mutta hän pystyttää asianmukaisen fasadin tyylikkäine asuntoineen, johtokuntajäsenyyksineen ja hyväntekeväisyystapahtumineen:
”Lopulta hänestä tuli rikas mies, joka esitti rikasta miestä.”
Köyhtyneen mahtisuvun tytär Helen Brevoort nai Raskin ollakseen riippumaton. Aviomiehen etäinen kohteliaisuus mahdollistaa tämän paradoksin – kunnes vuoden 1929 pörssiromahdus vie Heleniltä aseman ja mielenterveyden.
”Saatavat” on elegantti lukuromaani, pastissimainen sekoitus Edith Whartonia ja F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua. Kuiva ironia viehättää esimerkiksi Helenin perheen kuvauksessa:
”Kolme polvea epäonnistuneita poliitikkoja ja romaanikirjailijoita oli riittänyt saattamaan suvun tilaan, jossa se nautti yleistä kunnioitusta taloudellisen perikadon partaalla.”
Luoton toinen osa on Raskin esikuvan, Andrew Bevelin, keskeneräinen elämäkerta. Mahtimies korjaa romaanin hänestä antamia mielikuvia, paukuttelee henkseleitään ja hokee oikeistoliberaalien mantraa, jonka mukaan henkilökohtaisen voiton tavoittelua ei tarvitse millään tavalla erottaa yhteisen hyvän tavoittelusta.
Jakso on sinänsä nokkela näyte kliseisestä suurmieselämäkerrasta, mutta vitsi on venytetty liian pitkäksi.
Toisiaan kommentoivat fiktiot pyrkivät osoittamaan, että mahti ja vauraus perustuvat tietoisesti tuotettuihin mielikuviin – ja että koko nykyinen talousjärjestelmä on ihmismassoja ohjaileva kertomus.
Kuulostaa kompleksisemmalta kuin onkaan: lopputuloksena on feminististä kapitalismikritiikkiä suurelle amerikkalaisyleisölle valmiiksi pureskeltuna.
Teos kompastelee etenkin kolmannessa osassa. Kertojana on Ida Partenza, italialaisen anarkistin itseoppinut tytär, joka muistelee aikaansa Bevelin sihteerinä ja haamukirjoittajana.
Kierrokset syvenevät, mutta laatu heikkenee. Kaikki, minkä lukija on edellä saanut epäluotettavan kertojan sanomisista tulkita, selitetään nyt kädestä pitäen. Naiset on historiankirjoituksessa työnnetty taka-alalle, kertoja opettaa.
Bevelin vaimo Mildred onkin jotain ihan muuta kuin herttainen kodinhengetär, jollaiseksi siippa hänet maalaa. Lisäksi yksien vauraus perustuu toisten riistoon!
No shit, sanottaisiin amerikan kielellä.
1900-luvun alun amerikanitalialaisesta vasemmistoaktivismista lukisi mielellään enemmän, mutta tilaa saavat Idan latteat introspektiot: ”En ollut kuuliainen isälle; sen sijaan olin liittoutunut yhden hänen perivihollisensa kanssa.”
Pitkäveteiseen kertomukseen yritetään luoda jännitettä kiusallisilla kikkakolmosilla, kuten yhden lauseen pituisilla kappaleilla.
Mildredin päiväkirjamerkinnöistä koostuva päätösosa on tasokkaampaa proosaa ja vetää Luoton kuiville. Samassa moodissa silti edetään – George Saundersin tai David Mitchellin tapaista kielen eri rekistereillä leikkimistä ei Diaz rohkene kokeilla.
Palkitun ja hehkutetun romaanin on vaikea lunastaa odotuksia. Ilman niitäkin summa olisi luultavasti sama: Luoton idea on loistava, toteutus keskinkertainen.
Hernan Diaz: Luotto. Suom. Jaakko Kankaanpää. 436 s. Gummerus, 2023.