Kirjailija
rahan mysteerin äärellä

Kun Hernan Diaz julkaisi esikoisromaaninsa kuusi vuotta sitten, hän ei elätellyt suuria menestystoiveita. Tärkeintä oli saada oma teos­ maailmalle, tulla julkaistuksi kirjailijaksi.

”En haaveillut lapsena astronautin tai palomiehen ammateista. Halusin aina olla kirjailija”, Diaz kertoo.

Tekstin tekemisen palo syttyi jo ennen kuin hän osasi kirjoittaa. Pikkulapsena Diaz töhri paperille harakanvarpaita ja näytti aikaansaannoksia äidilleen: ”Katso, mitä olen kirjoittanut!”

Tie kirjailijaksi ei ollut nopea ja helppo. Diaz oli yli neljäkymmentävuotias, kun pieni laatukirjallisuuteen erikoistunut Coffee House Press tarjosi kustannussopimuksen. Sitä ennen Diaz sai omien sanojensa mukaan hylkäykset kaikilta merkittäviltä yhdysvaltalaisilta kustantamoilta.

”Minut torjuttiin yksimielisellä innokkuudella”, Diaz sanoo lempikirjailijaltaan Jorge Luis Borgesilta löytämäänsä lausetta lainaten.

Esikoisromaani In the Distance kertoi nuoresta ruotsalaisesta siirtolaisesta Håkan Söderströmistä, joka saapuu San Franciscoon 1800-luvun puolivälissä kultaryntäyksen aikaan. Hän kulkee vastavirtaan, lännestä itään, sillä hän ei etsi rikkauksia, vaan New Yorkissa majailevaa veljeään.

In the Distance väänteli historiallisten romaanien ja lännentarinoiden perinteisiä kerrontatapoja. Teos sai kiittävät arvostelut ja pääsi Pulitzer-palkintoehdokkaaksi.

Yhtäkkisen huomion keskellä Diaz tunsi hämmennystä. Tiedotusvälineet puhuivat hänestä tyhjästä putkahtaneena uutena tekijänä, vaikka hän oli pitänyt itseään kirjailijana vuosikaudet.

Ennen debyyttiään Diaz hankki elantonsa latinalaisen kulttuurin professorina Columbian yliopistossa New Yorkissa, mutta tyydytti merkityksellisyyden kaipuunsa kirjoittamalla fiktiota.

Diaz myöntää, että toistuvat hylkäyskirjeet jäytivät sielua. Ei ollut helppo perustella itselleen, miksi jatkaa proosan tekemistä, kun tekstit tavoittivat vain ystäväpiirin.

”Minulle kehittyi tunne, että olen yksin maailmassa. En halunnut mitään niin paljon kuin kirjoittaa, mutta maailma sanoi: lopeta. Tahtoni oli luja, mutta tappiot tuntuivat loputtomilta.”

Moni menestystä maistamaan päässyt esikoiskirjailija jää tähdenlennoksi. Diazille ei käynyt niin. Yhdysvaltain rahamaailmaan sijoittuva, kirjallisia genrejä sekoittava toinen romaani Luotto (suom. Jaakko Kankaanpää, Gummerus 2023) oli Atlantin takana viime vuoden kirjallisia tapauksia. Kaiken kruunasi Pulitzer-palkinto.

”En olisi yksinäisen kirjoittamisen vuosinani uskonut, että jonain päivänä maailma aukeaa minulle ja matkustan Suomeen asti puhumaan romaanistani”, Helsingin kirjamessuilla esiintynyt Diaz sanoo.

Maailma on aukeamassa myös kirjallisuuden ulkopuolella, sillä Luotosta on tekeillä HBO:n televisiosarja, jonka pääosan esittää tähtinäyttelijä Kate Winslet. Diaz jättää käsikirjoituksen laatimisen muiden huoleksi, mutta toimii taustalla tuottajan tittelillä.

Diaz syntyi Buenos Airesissa 1973. Hänen äitinsä oli psykoanalyytikko ja isänsä valokuvaaja ja elokuvaohjaaja. Isä toimi aktiivisesti trotskilaisissa piireissä.

Kun sotilasjuntta kaappasi Argentiinassa vallan, Diazin vanhemmat aavistivat pahaa. Moni heidän vasemmistoystävänsä katosi jäljettömiin.

Myöhemmin selvisi, että sotilasjuntta tappoi 30 000 poliittista vastustajaansa likaiseksi sodaksi kutsutussa terrorikampanjassa vuosina 1976–1983.

Diazin perhe ehti vainojen alta pakoon ja sai turvapaikan Ruotsista. Hernan eli lapsuutensa Tukholmassa ja luonnehtii ruotsia ensimmäiseksi sosiaaliseksi kielekseen.

”Minulla on edelleen vahvat siteet Ruotsiin. Siellä asuu ystäviäni, ihmisiä, jotka olen tuntenut varhaisista vuosistani saakka. Tärkeää minulle on myös ruotsin kieli ja ruotsalainen kirjallisuus”, Diaz sanoo.

Kun sotilasjuntan valta päättyi, Diazin perhe palasi Argentiinaan. Hernanin veri veti kuitenkin ulkomaille, hän halusi elää englanninkielisessä maailmassa. Parikymppisenä hän käänsi katseensa Britanniaan.

Opiskeltuaan maisteriksi Lontoossa Diaz lähti tekemään väitöskirjaa New Yorkin yliopistoon. Siellä hän pääsi älykköpiirien ytimeen, sillä opinahjossa vaikutti ranskalaisfilosofi Jacques Derrida.

”Derrida oli niihin aikoihin cool”, Diaz sanoo ilkikurinen pilkahdus silmissään. Maailmankuulun filosofin lainavalossa hän tunsi olevansa itsekin cool, mutta tähdentää, että tuntemus ei ollut laskelmoivaa, vaan sitä sävytti aito oppimisen halu.

”Jälkikäteen ajateltuna Derridan vaikutus ei ollut kaunokirjallisessa mielessä suotuisa. Hän kirjoitti tietoisen vaikeaselkoisesti. Minä taas haluan tehdä proosastani kirkasta ja selkeää.”

Tohtorintutkintonsa jälkeen Diaz jäi Yhdysvaltoihin akateemiselle uralle ja amerikkalaistui. Hän puhuu englantia itärannikon nuotilla, lauseet ovat huolellisesti muotoiltuja ja sanasto sivistyneen hienostunutta.

Diaz ei ole kirjoittanut kaunokirjallisuutta vakavassa mielessä espanjaksi, vaan tuntee englannin luontaiseksi ilmaisukielekseen.

”Opettelin englannin itsekseni, en käynyt kielikursseilla. Luin englantilaisia ja yhdysvaltalaisia romaaneja sanakirjan avulla. Oppimista helpotti se, että hallitsin ruotsin.”

Kahdella romaanillaan Diaz on hankkinut maineen amerikkalaisten mytologioiden pöyhijänä. In the Distancessa tarinan taustalla välkehtii fyysinen omaisuus, kulta, mutta Luotossa polttopisteeseen nousee rahoitusvarallisuus eli osakkeet ja muut arvopaperit.

Diazin mielestä rahalla on Yhdysvalloissa mystinen hohde. Sitä palvotaan ja siitä haaveillaan, se määrittää yksilöiden sisäistä elämää ja yhteisöllistä kanssakäymistä.

”Poliittinen valta perustuu rahalliseen valtaan. Olen tässä mielessä ehdoton materialisti”, Diaz sanoo.

Eräs Luoton henkilöistä on italialaissyntyinen anarkisti, joka pitää palopuheita pääoman kavaluudesta. Yhdysvaltalaiset kirjallisuustoimittajat ovat epäilleet, että hahmon esikuvana on Diazin isä, mutta hahmon sanoissa erottuvat myös Diazin omat ajatukset:

”Raha on kuvitteellinen hyödyke. Sitä ei voi syödä, sitä ei voi pukea päälleen, mutta silti se edustaa kaikkea maailman ruokaa, kaikkia maailman vaatteita. Sen vuoksi raha on kuvitteellista. Ja juuri tämä kuvitteellisuus muuttaa rahan mitaksi, jolla arvioimme kaikkia muita hyödykkeitä.”

Erityinen kuvittelun muoto on sijoittaminen. Pörssikurssit hinnoittelevat tulevaisuutta, josta kellään ei ole tietoa, vaan ainoastaan arvauksia – ja arvaukset rakentuvat tarinoista, joita rahamaailman ihmiset kertovat.

Aloittaessaan taustatyöt Luottoa varten Diaz kuvitteli, että yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa riittää yllin kyllin kuvauksia rahan tekemisestä. Hän erehtyi. Melkein kaikissa rikkauksia käsittelevissä amerikkalaisromaaneissa pääoma on valmiiksi olemassa. Raha näyttäytyy voimana ilman alkuperää.

”Yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa on tässä kohdin mystinen aukko. En ole niin turhamainen, että väittäisin Luoton täyttävän sen, mutta tein parhaani tavoittaakseni rahan tekemisen mekanismit. Samaan pyrkivät aikoinaan Theodore Dreiser ja Upton Sinclair. Heidän kirjoistaan painokset ovat lopussa”.

Viime vuosisadan alkuvuosikymmenille sijoittuvan Luoton näennäinen päähenkilö on Wall Streetin kultasormena pidetty upporikas sijoittaja Andrew Bevel. Romaanin vaikuttavimmat hahmot ovat kuitenkin kaksi naista: Bevelin edesmennyt vaimo Mildred ja Bevelin muistelmien haamukirjoittaja Ida Partenza.

”Piilotin Mildredin ja Idan miespuolisten henkilöhahmojen taakse, koska naiset ovat perinteisesti olleet piilotettuina rahamaailmassa”, Diaz sanoo.

Andrew’sta henkii rahamaailman rakenteissa vaikuttava misogynia. Hän syyttää vuoden 1929 pörssiromahduksesta kansan syviin riveihin pesiytynyttä irrationaalista rikastumisen himoa, joka irvokkaimmillaan ilmenee tunteidensa valtaan ajautuneissa naisissa.

”Markkinoille tuli mukaan jopa naisia! (- -) Vuosikymmenen alussa asiantuntemattomista keinottelijoista oli naisia 15 prosenttia. Sen lopulla lukema oli noussut lähes 40 prosenttiin. Olisiko selvempää merkkiä katastrofista voitu saada?”

Yhdysvalloissa ensimmäinen nainen sai kaupankäyntioikeudet New Yorkin pörssisalissa vasta vuonna 1975, eivätkä naiset ole vieläkään laajasti edustettuina niissä hermokeskuksissa, joista ohjaillaan maailmanta­louden pääomavirtoja.

”Käytännössä puolet planeettamme väestöstä oli pitkään suljettu rahoitusmaailmasta. Vaikutukset tuntuvat edelleen. Rahaa ja pääomaa ympäröi miehinen ja aggressiivinen kulttuuri, jossa valtaa pitävät kusipäät.”

Andrew Bewel ei ole Luotossa pelkkä pörssimanipulaattori, vaan hän haluaa taivuttaa koko ympäröivän todellisuuden itselleen suotuisaksi ja mieluisaksi.

Kun kirjailija Harold Vanner julkaisee avainromaanin nimeltä Saatavat, Andrew käy vastaiskuun, koska katsoo, että romaanin päähenkilöt ovat irvikuvia hänestä ja hänen vaimostaan.

Hän palkkaa Ida Partenzan kirjoittamaan muistelmansa ja ohjeistaa tätä kuvaamaan Mildred-vaimon pyhimysmäiseksi hyväntekijäksi, eikä sellaiseksi mieleltään järkkyväksi ihmisraunioksi, jollainen Mildredin fiktiivinen vastine Helen on Vannerin romaanissa.

Kirja kirjassa -rakenteella Vladimir Nabokovin hengessä pelaava Luotto muodostuu neljästä erilaisesta tekstistä: Vannerin romaanista, Bevelin muistelmaluonnoksesta, Idan kertomuksesta ja Mildredin päiväkirjoista.

Jokainen teksti kertoo oman versionsa to­dellisuudesta. Andrew’n sankaritarinat itsestään ja vaimostaan murenevat Idan ja Mild­redin todistusten edessä.

Moniäänisyyttä ja -tulkintaisuutta Diaz vahvistaa erilaisilla kirjoitustyyleillä. Vannerin romaani jäljittelee 1800-luvun realismin myöhäisvaihetta, Idan kertomus Yhdysvalloissa 1960–1980-luvuilla vaikuttanutta uutta journalismia ja Milderdin päiväkirjat maailmansotien välisen ajan korkeamodernismia.

Luoton ydinajatus on, että fiktio jättää jälkiä todellisuuteen siinä missä todellisuus fiktioon.

”Olisin voinut kirjoittaa tästä kuivan teoreettisen tekstin, mutta halusin esittää ajatuksen kaunokirjallisesti vetävässä muodos­sa. Luoton lukija kokee käytännössä sen, kuin­­ka sepite – eli Vannerin romaani – laittaa liik­keelle kaiken, mitä romaanin maailmassa tapahtuu”, Diaz sanoo.

Epäluotettavat kertojat ovat fiktiossa arkipäivää, mutta Diazin mielestä voi puhua myös epäluotettavista lukijoista. Meitä kaikkia ohjaavat tietyt ennakkokäsitykset, kun tartumme erilaisiin teksteihin. Pahimmillaan ne tekevät meistä epätarkkoja lukijoita, vedätyksille alttiita.

Kun luemme historiateosta, oletamme, että tekstillä on suhde totuuteen, mutta kun luemme runokirjaa, emme oleta, että tekstillä olisi suhdetta totuuteen. Diaz pitää tällaisia lähestymistapoja kyseenalaisina.

”Runous voi olla vahvasti ankkuroitunut totuuteen, mutta historiateoksella ei ole välttämättä mitään tekemistä totuuden kanssa.”

Historiankirjoitus on harvoin täysin puolueetonta, koska siihen sekoittuu valtapyyteitä. Siksi kaikkiin menneisyyttä koskeviin tulkintoihin on syytä suhtautua kriittisesti.

”Väitän, että kaunokirjallisuus antaa luotettavimmat kuvaukset siitä, millaista on ollut elää maapallolla viimeksi kuluneiden kolmentuhannen vuoden aikana. Toki nämäkin kuvaukset ovat vajavaisia, koska kirjallisuuden historia on miesten historiaa.”

Diaz lupaa, että hänen seuraavasta teok­ses­taan tulee toisenlainen kuin Luotosta tai In the Distancesta.

”En ole dogmaattinen kirjailija, eikä minulla ole taiteellista manifestia, jota orjallisesti noudattaisin. Mutta sellaisen säännön olen itselleni antanut, että romaanieni on oltava kuin eri ihmisten kirjoittamia.”

Hän myöntää ihailevansa Samuel Beckettin ja Thomas Bernhardin kaltaisia prosaisteja, joilla on omanlaisensa, kirjasta toiseen toistuva ääni.

”Beckett on minulle suorastaan idoli, yksi tärkeimmistä taiteilijoista kaikki taiteenalat huomioituna. Toki haluaisin kirjoittaa kuin Beckett, mutta eihän se ole mahdollista, koska kukaan ei kirjoita kuin Beckett.”

Oman äänen karttaminen liittyy siihen, että Diazille proosa ei ole tapa ilmaista it­seään, vaan tapa unohtaa itsensä. Hän haluaa­ häivyttää jälkensä kirjojensa sivuilta.

Kaunokirjallisuudessa vallalla oleva omakohtaisen kokemuksen ja henkilökohtaisen tunnustuksellisuuden trendi tympii Diazia. Hänelle tärkeintä materiaalia ovat toisten kirjailijoiden teokset ja puhdas mielikuvitus.

”Yhdysvaltalaisella nykykirjallisuudella on ahdistuksen sävyttämä suhde mielikuvitukseen. Kaiken pitäisi vastata elettyä elämää. En käsitä, mistä tällainen kumpuaa. Minuudessa rypeminen ja subjektiivisuuden esillä pitäminen on kirjallisuudessa äärimmäisen tylsää.”