Vitsi kääntyy surulliseksi

Postuumisti julkaistu Miki Liukkosen romaani on saanut ylistystä arvioissa ja Finlandia-ehdokkuuden muodossa. Palkintoraadin mukaan Vierastila käsittelee ”ulkopuolisuutta, rakkauden kaipuuta, mielen järkkymistä ja syvää inhimillisyyttä mestarillisella kirkkaudella”.

Kuulun kerettiläisiin. Mielestäni Liukkosella oli enemmän taitoa kuin sanottavaa. Vierastila kurottelee kohti edellä mainittuja teemoja, mutta mitä se saa niistä irti ja kuinka kirkkaasti, on toinen asia.

Päähenkilö Ren Dawn on keksijä, joka ei ole koskaan keksinyt mitään. Toisen keskeisen roolin saa kirjailijaa itseään muistuttava kertoja. Hän vakoilee henkilöhahmoaan ja alkaa ohjailla tämän elämää – kunnes kertojan ja kohteen kohtalot lankeavat yhteen.

Metafiktion ja kaksoisolentoteeman kautta viritellään siis tutkielmaa kirjailijan ja henkilöhahmon suhteesta tai minuuden hajoamisesta. Lopputulosta voisi kuvata infantiiliksi, turboahdetuksi versioksi Paul Austerin tyylikkäästä New York -trilogiasta (1985–1986).

Aineksia on runsaasti: murhattu terapeutti, pakomatka Cancúnin turistihelvettiin, laitonta plastiikkakirurgiaa operoiva huumeliiga ja outo salaseura. Pöljä rikosjuoni on sivuseikka. Etualalle nousee päähenkilön ja kertojan tajunnanvirtaa muistuttava sisäinen puhe, jonka kautta yksinäisyyden, addiktioiden ja surun teemoja pyöritellään.

Parhaimmillaan oivallukset ovat nokkelia: ”Oli helppoa olla ’outo’ tai ’erilainen’ aina siihen pisteeseen asti, kunnes tuo outous ja erilaisuus oli oikeasti outoa ja erilaista.”

”Mielipiteet ovat kuin huhtikuita: ne tulevat ja menevät. Jälkeen jää ehkä hieman tärähtänyt olo, ei sen kummempaa.”

Liukkonen ei malta olla esittämättä mielipiteitään esimerkiksi identiteettipolitiikasta. Siinä riittääkin kritisoitavaa, mutta valistuneen analyysin sijaan Renin ja kertojan suulla esitetään valitusta ”sinitukkaisesta pillumanifestia rääkyvästä ääliöstä” tai ”seksuaalisista friikeistä”, jotka ovat saaneet ”enemmistön tuntemaan itsensä ’misogyyneiksi’, ’rasisteiksi’, ’sortajiksi’”. Mestarillista kirkkautta? Ennemmin epäkypsää länkytystä.

Henkilöt ja kertoja käyttävät sanaa ”homo” toistuvasti solvaavassa ja kielteisessä merkityksessä. Ratkaisun ymmärtäisi, jos teos olisi jonkin tietyn ideologisen miljöön kuvaus. Kun ristivalotus puuttuu, haisee teksti itsessään ummehtuneelta.

Huumori toimii hetkittäin, enimmäkseen se on kuin halpaa stand upia. ”Oletko koskaan nainut niin lihavaa naista että se kävi kimppakivasta?” eräs hahmoista kysyy.

Ei tunnu mukavalta ruotia traagisesti kuolleen kirjailijan viimeistä teosta tällä tavoin, mutta olkoon Vierastila muistutus siitä, ettei sairauden ja nerou­den välillä ole syy-seuraussuhdetta. Sellaiseen yhä uskotaan, vaikka Aleksis Kiven, Pentti Saarikosken, Virginia Woolfin tai Sylvia Plathin kaltaiset taiteilijat eivät loistaneet ongelmiensa ansiosta vaan niistä huolimatta. Nerous, jos tuota sanaa on tarpeen käyttää, kukoistaa siellä, missä on toimeentuloa, rutiineja ja hoivaa.

Vierastila ei ole nerokas vaan lapsellinen. Liukkonen infantilisoi modernistisen kirjallisuuden ajatukset kommunikaation vaikeudesta ja elämän tyhjyydestä. Vilpittömyys vesittyy urpoiluksi ja eksistentiaalinen ahdistus laiskaksi nihilismiksi.

Toinenkin tulkinta houkuttelee. Kun lukija huomaa moittivansa teosta pinnallisuudesta, tulee eteen lauseita kuten ”Oletko koskaan miettinyt ettei tässä tai missään tekemässäsi ole mitään syvyyttä?” ja ”Minulla ei ole mitään sanottavaa kenellekään – ikinä”. Yksi sivuhenkilö pitää riemastuttavana tai nerokkaana kaikkea, mitä Ren sanoo.

Kohtia on vaikea olla tulkitsematta muuna kuin tekijän metatason itsekritiikkinä – tai silmäniskuina kirjasyksyn turhantärkeälle tohinalle.

Vierastila naurattaa, jos siihen suhtautuu romaanin pituisena vitsinä. Surullista vain, että vitsin kärki kuuluu haudan takaa. 

Miki Liukkonen: Vieras­tila. 554 s. WSOY, 2023.