Vaalit leimaavat jo syksyä
Etäisyydet puolueiden välillä eivät kasva, mutta liikkumatila kompromissien teossa kaventuu, kirjoittaa Matti Kalliokoski.
Runsaat kaksikymmentä kuukautta sitten Suomen pääministerinä oli Antti Rinne (sd). Se tuntuu kovin kaukaiselta ajalta.
Vajaan kahdenkymmenen kuukauden kuluttua Suomessa käydään normaaliaikataulun mukaan jälleen eduskuntavaalit. Se taas on jo lähitulevaisuutta, koska vaalitaisteluun valmistautuminen leimaa politiikan syyskautta.
Erityishuomio on puolueiden puheenjohtajissa. Miten perussuomalaisten puheenjohtajan vaihdos näkyy mielipidekyselyissä? Mitä sävyjä puheenjohtajan sijaistaminen tuo vihreiden ilmeeseen? Kuka nostaa profiiliaan, ja kenessä näkyvät paineet?
Toki jo ensi vuoden alussa käydään ensimmäiset aluevaalit, mutta ne tuskin hämmentävät mieliä. Aluevaaleista tulee poliittisemmat vasta jatkossa, kun ne käydään yhdessä kuntavaalien kanssa ja kun on saatu kokemuksia siitä, millainen on hyvinvointialueiden poliittisten päättäjien liikkumavara.
Suomalainen monipuoluemalli on kannustanut puolueita keskittymään vaalitulokseen. Jokainen puolue tekee parhaansa ja katsoo, mihin se riittää. Hyvällä vaalituloksella hallitusovet ovat yleensä auenneet.
Erityisen tavoiteltu on vaalien ykkössija. Uuden perustuslain aikana on vakiinnutettu käytäntö, että suurin puolue käynnistää hallituksen kokoamisen ja tosiasiassa pääsee valitsemaan kumppaninsa.
Tähän saakka vaalien jälkeen on näin saatu aikaan enemmistöhallitus. Tuskallisinta se oli vuonna 2011 perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen, mutta silloinkin lopulta syntyi kuuden puolueen sixpack-hallitus. Kertaakaan ei ole edes tarvinnut vaihtaa neuvotteluja johtavaa puoluetta, vaan pääministeri on tullut suurimmasta puolueesta.
Seuraavien eduskuntavaalien jälkeen totutut kuviot saattavat murtua. Hallituspohjan kokoaminen ei ole enää yksinkertaista yhteenlaskua. Puolueiden väliset jännitteet ovat kasvaneet. Toimivaa enemmistöä on yhä vaikeampi löytää.
Perustuslaki ei estä sitä, että maassa on vähemmistöhallitus tai että suurimmalla puolueella ei olekaan pääministerin paikkaa. Nekin vaihtoehdot voidaan joutua kaivamaan esiin, jos ratkaisua ei vaalien jälkeen muuten synny.
Yksinkertaisin selitys poliittisen päätöksenteon vaikeuksiin kaikissa länsimaissa tuntuu olevan se, että puoluekenttä pirstaloituu tai puolueet muuten vain erkanevat toisistaan.
Ilmiön juuria voi kuitenkin etsiä myös äänestäjistä. Aika harva pystyy perustemaan valintojaan äänestyskopissa jollain kokonaisvaltaisella ja johdonmukaisella ideologialla. Helpompi on ottaa kantaa yhteen asiaan ja usein vielä vastustamalla.
Tämä näkyy tietenkin puolueiden toiminnassa. Sitä tehdään, mistä äänestäjä palkitsee.
Politiikan arki ei siksi enää ole eri näkökulmien ja tavoitteiden sovittamista yhteen vaan ei-listojen vertailua. Etäisyydet puolueiden välillä eivät kasva, mutta liikkumatila kompromissien teossa kaventuu.
Tällaisen ajan politiikka ei ole rikki, mutta se vaatii toisenlaista osaamista kuin ennen.