Näkökulma: Jari Tervon juontama tv-sarja luo synkän kuvan suomettuneesta Suomesta, jossa sairaus levisi koko kansassa

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Kylmän sodan Suomi” -nimistä tv-sarjaa lähetettiin kahdeksan jaksoa kahdeksana iltana joulun ja uudenvuoden välillä Yle TV1:llä, parhaimpaan lähetysaikaan. Ensimmäisen osan näki noin 900 000 katsojaa. Sarjan juontaa kirjailija Jari Tervo, mutta käsikirjoitus ei ollut hänen vaan historioitsija Marja Vilkon.

Karkeasti tiivistettynä voidaan sanoa sarjan ydinajatuksen olleen se, että Suomi ja sen korkeissa asemissa olevat häpäisivät maansa ja sen demokratian suhtautumalla aiheettoman nöyrästi naapurimaa Neuvostoliittoon. Sarja halusi osallistua Suomen nykyhistorian häpeällisen ja epämoraalisen ajanjakson käsittelyyn. Kansalle tekisi hyvää Vergangenheitsbewältigung, taito käsitellä menneisyyttä.

Käsikirjoittajan versiossa tuomio oli kova. Ei löytynyt mitään puolustusta, ei minkäänlaisia kestäviä argumentteja sille myöntyvyyspolitiikalle, jota ennen muuta Urho Kekkonen sai edustaa ja jota melkein kaikki poliittiset puolueet harjoittivat. Oli helppoa löytää esimerkkejä yksittäisistä ylilyönneistä ja mauttomasta mielistelystä. YYA-sopimus, noottikriisi ja poikkeuslaki marssitettiin esiin, ja pitkä rivi poliitikkoja, useimmat heistä edesmenneitä, saivat kuulla kunniansa.

 

Kokonaiskuvasta muodostui tietysti synkkä, ja se loi vaikutelman Suomesta syvästi onnettomana maana, jonka yhteiskunnan toiminnot ja moraali oli korruptoitu selkärangattomuudella ja liioitellulla makeilulla. Kyse ei ollut vain yhteiskunnan eliitin suomettumisesta, vaan sairaus levisi koko kansassa, joka aivopestiin valheilla ystävyyspolitiikan tarpeellisuudesta ja aitoudesta.

En huomannut suurempia asiavirheitä, mutta faktat esitettiin niin, että ne sopivat dramaattiseen Leitmotiiviin, johtomotiiviin. Sarja onnistui varmasti vahvistamaan monen katsojan näkemystä ajasta: annoimme liikaa periksi ja valitsimme vuosi vuoden jälkeen huonoja päättäjiä, jotka johtivat kansaa harhaa. Vuoden 1990 jälkeen kasvaneet katsojat kauhistuivat luultavasti monista maan syvää alennustilaa kuvanneista esimerkeistä.

Koska olin itse mukana kuudessa jaksossa lyhyillä kommenteilla, en halua arvioida tuotannon laatua sen kummemmin. Pääsin lisäksi helpolla, koska minut esitettiin länsiorientoituneena ”good guyna”, joka sai esittää maltillisia välihuomioita. Ne oli valikoitu kahden tunnin pitkästä haastattelusta. Siitä huolimatta katson, että se historian tulkinta, jonka sarja kokonaisuudessaan tulee esittäneeksi, on kärjistynyt. Se ei ota riittävästi huomioon Suomen asemaa kylmän sodan aikana, vaikka sarjan nimi edellyttäisi sitä.

 

Huomaan neljän nuoremman historiantutkijan tarttuneen samaan ongelmaan, siis siihen että sarjassa tarkastellaan ja tuomitaan menneen ajanjakson tekoja ja motiiveja tämän päivän poliittisten ja moraalisten arvojen valossa. Liisa Lalu, Pia Koivunen, Saara Matala ja Ville Soimetsä kirjoittavat Politiikasta-lehdessä, että sarja edustaa ”häpeäkeskeistä näkökulmaa”, jonka keskeinen sanoma on, että suomettumista pitää tarkastella ankarasti ”koska kansan ei kannata valehdella itselleen”.

Nämä neljä tutkijaa kiinnittävät huomiota siihen, että rinnakkain tv-sarjan kanssa lähetettiin myös osin samaan materiaaliin perustuva Ylen radiosarja, mutta sarjojen päätökset on leikattu varsin eritavoin.

Radiosarjassa minulle annetaan viimeinen sana, ja kommentissani sanon suomettumisen johtuneen siitä, että keskeiset toimijat katsoivat valitun linjan olleen tarpeellinen Suomen aseman turvaamiseksi. Valintamahdollisuudet olivat rajoitetut ja hinta, jonka maksoimme, oli viime kädessä kelvollinen lopputulosta ajatellen.

Voi kuulostaa selittelyltä, kun sanon, että Suomella tuskin oli vaihtoehtoja vuoden 1944 jälkeen. Olimme lyötyjä, vaan emme kuitenkaan miehitettyjä. Rauhansopimus rajoitti meidän suvereniteettiamme samoin kuin YYA-sopimus. Neuvostoliitolla oli meidän suhteemme myös muita pidäkkeitä: vahva kommunistipuolue ja yhä tärkeämpi idänkauppa. Kylmä sota veti tarkkoja rajalinjoja ja Suomen julistama puolueettomuuspolitiikka kohtasi eri syistä epäilyksiä sekä lännessä että Moskovassa.

 

Muutamat kokeneet diplomaatit ovat kiinnittäneet huomioni Tervon tekemään vertailuun sarjan viimeisessä osassa: kaduilla osoitettiin mieltä EY-sopimusta vastaan vuonna 1973, mutta ei YYA-sopimusta vastaan 1948! Heistä se on absurdia, olihan 1948 vaaran vuosi. Tšekkoslovakia oli juuri sovjetisoitu kommunistivaltaan ja Suomi Neuvostoliiton ainoana naapurimaana oli onnistunut neuvottelemaan sopimuksen, joka radikaalisti erottui muiden naapurivaltioiden sopimuksista.

Oliko vaihtoehtoja olemassa?

En ole koskaan ymmärtänyt, miten olisi voitu saavuttaa vaihtoehtoinen skenaario, jossa Suomi olisi voinut viis välittää venäläisestä näkemyksestä, että kuuluimme Neuvostoliiton etupiiriin, myös valvontakomission lähdön jälkeen. Sellaisessa skenaariossa meidän olisi pitänyt selviytyä ehjin nahoin ilman liittoutuneita, maantieteellisestä sijainnistamme huolimatta, sekä pystyä irtaantumaan niistä rajoituksista, jotka Kreml sälytti meille

Sarjassa viitataan joihinkin ”suoraselkäisiin” yksilöihin, jotka vaativat loppua alistavaisuuteen. Mutta kuka olisi tullut avuksi kriisin sattuessa? Länsi toki kannusti meitä pitämään puoliamme, mutta minkäänlaista kouriintuntuvaa tukea emme voineet laskea tulevaksi. Sitä ei olisi voitu saada sen enempää kuin Unkari sai vuonna 1956, ja se olisi ollut vähemmän kuin Ukraina saa nyt.

 

Sen sijaan sarja nostaa esiin ansiokkaalla tavalla ne liiallisuuksiin menemiset, joita valitettavasti esiintyi. Syntisiä oli eri kategorioissa: Neuvostoliiton suhteita sisäpoliittisina lyömäkirveinä käyttävät poliitikot, naapurimaata ihannoivat myötäjuoksijat, mutta myös vannoutuneet kommunistit ja taistolaiset, jotka näkivät mahdollisuuden yhteiskuntajärjestelmämme kumoamiseen.

Uskon kuitenkin että kansan terve enemmistö ymmärsi sitä kaksoispeliä, johon asemamme pakotti meidät. Paasikivi tunnusti tämän päiväkirjoissaan ja varoitti jo varhaisessa vaiheessa riskeistä, joita moraalin rappiosta seuraa.

Ylilyönnit ja hännystely eivät merkitse, että Suomen virallinen linja olisi johtunut pelkuruudesta tai selkärangattomuudesta. Toki siihen sisältyi annos pelkoa, mutta myös kylmäverisyyttä ja valtioviisautta, kun diplomaatit ja sotilaat kävivät sitkeää kamppailua Kremlin yrittäessä muovata puolueettomuuslinjaa uusiksi.

Toimin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtajana kahdeksan vuoden ajan 1970-luvulla ja saatoin joka viikko perehtyä diplomaattien salassa pidettäviin raportteihin. Ulkoministerinä näin sisältäpäin, miten presidentti Koivisto joutui toimimaan aikana, joka oli yksi kylmän sodan kylmimmistä jaksoista.

 

Määrätietoinen suuntautumisemme länteen kohtasi jatkuvaa epäluuloa Neuvostoliitossa. Edistysaskeleiden hinnaksi koituivat syytökset alistuneisuudesta. Eduskunta joutui nielemään poikkeuslain turvatakseen kauppasopimuksen EY:n kanssa. Lain säätäminen tapahtui kuitenkin laillisessa järjestyksessä. Sopimus oli tärkeä askel länteen päin.

Summa summarum: perinpohjainen keskustelu kylmän sodan vaikutuksesta Suomen liikkumavapauteen, oli se sitten pakotettua tai itse aiheutettua, on tervetullutta. Jos lähtökohtana on, että ajanjakso oli häpeällinen ja epämoraalinen ja varovaisuus tarpeetonta, keskustelusta tulee helposti polarisoitunut ja epähistoriallinen. Pitää nähdä ero ylilyöntien ja ilmiöiden pintapuolisuuden välillä ja analysoida rehellisesti, oliko todella olemassa realistisia vaihtoehtoja, jotka eivät olisi vakavasti vaarantaneet itsenäisyyttämme ulkoisesti ja demokratiaamme sisäisesti.

Koiviston tunnettu tiivistelmä Suomen ideasta kuuluu: selviytyminen. Vaikka Suomen tie ajanjaksona 1944–1991 ei ollut kaikilta osin kunniakas eikä kerännyt tyylipisteitä, se kuitenkin täytti hänen määritelmänsä.

 

Ministeri Pär Stenbäck toimi kylmän sodan aikana muun muassa Ruotsalaisen kansanpuolueen johtajana, kansanedustajana sekä opetus- ja ulkoasiainministerinä. Vuonna 1985 hän jätti politiikan toimiakseen johtavissa tehtävissä Suomen Punaisessa Ristissä sekä kansainvälisessä Punaisessa Ristissä.

Kirjoitus on julkaistu alun perin 6. helmikuuta Hufvudsatdsbladetissa.