Moskovan oppeja

Juho Kusti Paasikivi oli myöntyväisyyspoliitikko, mutta hän ymmärsi jotain olennaista Venäjästä. Jos antaa heti periksi, Kremlin kanssa ei taatusti pärjää.

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Anna-Lena Laurén
Kirjoittaja on Dagens ­Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Moskovassa.

Vietin kesälomani Juho Kusti Paasikiven seurassa. Lukulistallani oli entisen presidentin muistelmateos Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–1941.

Kuulun sukupolveen, jolle Paasikiven nimi edustaa menneisyyttä. Hänet tunnetaan, mutta tilanne, jossa hän toimi, tuntuu kaukaiselta. Sukupolvelle, jolle EU-jäsenyys on luonnollinen asia, Paasikiven-Kekkosen-linja tuntuu väistämättä pölyiseltä.

Ymmärrän hyvin, miksi linja oli aikanaan tarpeellinen ja ajoittain jopa nerokas. Siihen kuitenkin liittyy myös Urho Kekkosen harjoittama vallan väärinkäyttö ja turha nöyristely. Kokonaisuutena lopputulos oli minusta silti enemmän kuin kiitettävä. Olisi ollut mahdotonta pärjätä Neuvostoliiton kanssa ja kerätä samalla tyylipisteitä.

En kuitenkaan siedä tietynlaista tapaa tarrautua tähän politiikkaan ja hypätä samalla mukaan Kremlin levittämiin valheellisuuksiin.