Nyt voi jo vähän hengähtää
Lauri Kemppinen muutti 300 kilometrin päähän Virroille, koska keskiarvo ei riittänyt yhteenkään lukioon Espoossa. Luokkatoveri Anni Leppäkoski halusi hyvään lukioon, joten hän lopetti kaiken muun paitsi koulunkäynnin.
Virrat on kuvankaunis mutta kitukasvuinen metsäpitäjä Pohjois-Pirkanmaalla, keskellä mökki-Suomea. Keskustaan käännytään Järvisuomentieltä Kitusen kievarin kohdalta. Huoltoasema on nimetty tunnetuimman virtolaisen, karhunkaataja Martti Kitusen mukaan.
Virrat on myös espoolaisen Lauri Kemppisen uusi kotikunta viisi päivää viikossa. Hän muutti tänä syksynä isovanhempiensa luokse käydäkseen Virtain lukiota, koska 7,5:n keskiarvolla ei päässyt yhteenkään lukioon Espoossa.
Järjestely tuntuu hyvältä. Koululle kävelee kymmenen minuuttia, ja lukio lahjoitti kaikille opiskelijoille läppärit, jotka saa pitää, jos valmistuu ylioppilaaksi. Uudet opiskelijat on jaettu kahteen ryhmään, ja Kemppisen ryhmässä on neljätoista oppilasta.
Kyllähän siinä tulokas huomattiin.
”Jotkut kysyivät, että mitenkäs Espoosta tänne, mutta kaikki ovat ottaneet minut hyvin vastaan”, Kemppinen kertoo.
Isovanhempien, Liisa ja Raimo Hahkan, koti on 80-lukulainen matala tiilitalo. Olohuone on täynnä antiikkituoleja ja lastenlasten valokuvia.
Lauri on aina ollut läheinen isovanhempiensa kanssa, koska äiti matkustaa jatkuvasti töiden vuoksi ja isäkin matkusteli aiemmin.
Espoon-koti on Kauklahdessa, Kemppisen mukaan ”pussinperällä”. Kavereiden luo lähteminen oli hankalaa, joten hän oli yläkoulussa paljon yksin kotona ja pelasi iltaisin tietokonetta, ampumapeli Counter-Strikea eli CS:ää.
Voi olla, että se vei vähän lukuaikaa. Muutoin peruskoulun päättötodistus oli sattumien summa.
”Ruotsi oli 6, koska olin pakkoruotsia vastaan eikä siinä sitten ysiluokalla voinut ottaa muita kiinni. Historia ja uskontokaan eivät superisti kiinnostaneet.”
Yhteishaussa hän pani ykkösvaihtoehdoksi Porkkalan lukion Kirkkonummen puolella ja seuraaviksi kaksi espoolaista lukiota. Sitten ammattiopiston kokkikoulutuksen hätävaraksi ja Virtain lukion ”vitsillä”.
Ainoastaan hätävara ja vitsi toivottivat tervetulleeksi, mutta Kemppinen vaikuttaa ihmiseltä, joka ottaa asiat lunkisti.
”En yllättynyt, kun tulokset tulivat, koska moni sanoi jo etukäteen, että keskiarvot nousisivat taas.”
Virtain lukiossa alin aloituskeskiarvo oli 7,17. Lukioon pääsyn alarajaksi oli ilmoitettu 7.
”Kyllä pienillä paikkakunnilla on usein niin, että kaikki hakijat otetaan lukioon”, apulaisrehtori Teemu Kontoniemi sanoo.
”Aloituspaikkoja on monesti enemmän kuin hakijoita. Alarajat ovat feikkiä, jonka tarkoitus on saada ysiluokkalaiset tekemään peruskoulussa töitä.”
Pääkaupunkiseudulla yhtä alhaista sisäänpääsyrajaa ei ollut yhdessäkään suomenkielisessä lukiossa. Espoossa se oli alimmillaan 7,75.
Onko kaupunkilaisnuorten vaikeampi päästä lukioon kuin ennen? Monimutkainen kysymys.
Eliittilukioilmiö tiedetään: kun jokin lukio saavuttaa hyvän maineen, sinne hakee entistä enemmän menestyviä oppilaita ja keskiarvotaso kipuaa.
Esimerkiksi Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun eli Sykin pitkän englannin linjalta kirposi tänä vuonna paikka keskiarvolla 9,69. Eliittiliigaan näyttää nousseen myös Kulosaaren yhteiskoulun lukio, jonne vaadittiin keskiarvo 9,58.
Toisaalta niillä hakijoilla, joiden peruskoulun päättöarvosana on 8 tai alle, näyttää olevan vähemmän lukiovaihtoehtoja kuin aiemmin.
Vielä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana Helsingin alueella oli viitisentoista suomenkielistä yleislukiota tai -linjaa, joissa alin sisäänpääsykeskiarvo oli 8 tai alle. Tänä keväänä sellaisia lukioita oli seitsemän.
Vertailua hämärtää se, että vuoden 2008 jälkeen tilastoissa näkyvät ainoastaan ensimmäisen hakukierroksen tulokset. Täydennyshaussa on saattanut irrota lisäpaikkoja alemmilla keskiarvoilla.
Se tuskin selittää kokonaan sitä, että alin keskiarvo on vuosien myötä noussut 19 yleislukiossa, joista seitsemässä vähintään puolikkaan numeron verran. Kymmenessä alaraja on pysynyt ennallaan tai laskenut hieman.
Helsingissä on lisäksi useita erikoistuneita lukioita, joihin sisäänpääsy määrittyy kokonaispisteillä. Osaan niistä voi yhä päästä alle 8:n keskiarvolla, jos on hyvä vaikkapa kielissä tai taiteissa.
Alin sisäänpääsykeskiarvo on vain suuntaa antava mittari, koska se ei kerro, kuinka moni sillä arvosanalla pääsi lukioon tai mikä oli muiden sisään päässeiden taso.
Se on lisäksi liikkuva rajapyykki, jota nostavat hakijat itse. Jos lukio ottaa esimerkiksi 50 parasta hakijaa, tilastoon kirjautuu viimeisen sisäänpääsijän keskiarvo.
Onko peruskoulun päättävillä vain parempi todistus kuin ennen? Ilmeisesti ei: Nuorisotutkimusseuran ja THL:n pitkittäistutkimuksen perusteella vuonna 1997 syntyneet saivat lähes samanlaisen arvosanajakauman kuin vuonna 1987 syntyneet.
Helsingissä lukiopaikkoja on 60 prosentille ikäluokasta. Viime keväänä lukioon pyrki 73 prosenttia hakijoista.
Silti on ainakin yksi tekijä, joka lisää painetta lukioiden ovilla. Esimerkiksi Helsingissä lukion suosio kasvaa, mutta lukion aloituspaikkojen määrää ei muuteta suosion mukaan vaan ikäluokan koon perusteella.
Helsingissä on vuosikaudet ollut voimassa päätös, että lukiopaikkoja on 60 prosentille ja ammattikoulupaikkoja 40 prosentille ikäluokasta. Viime keväänä kuitenkin 72,8 prosenttia Helsingin kouluihin hakeneista pyrki ensisijaisesti lukioon ja 27,2 prosenttia ammattikouluun.
”Jos poliitikot tekevät päätöksen, että paikkoja tarvitaan vaikka 65 prosentille ikäluokasta, niin sen mukaan toimitaan”, sanoo lukiokoulutuksen päällikkö Mervi Willman Helsingin kaupungilta.
Miksi lukio lisää suosiotaan? Yksi selitys voi olla parantunut taloudellinen tilanne, sillä lukion oppikirjat voivat maksaa yli 2 000 euroa. Myös vanhempien koulutustaso pääkaupunkiseudulla saattaa työntää lapsia lukioon: akateemisissa perheissä ammattikoulusta ei välttämättä edes keskustella. Kauniaisissa 95 prosenttia hakijoista pyrki ensisijaisesti lukioon.
Yleinen syy hakea lukioon on se, että se takaa lisää miettimisaikaa. Sen perusteella Lauri Kemppinenkin valitsi Virtain lukion eikä ammattikoulun kokkilinjaa.
Ammattikoulun ei ole tarkoitus kaventaa jatko-opintojen mahdollisuutta, mutta niin se näyttää tekevän. Opetus- ja kulttuuriministeriön teettämän tutkimuksen mukaan 2,5 prosentilla uusista yliopisto-opiskelijoista on takanaan pelkkä ammattikoulu.
Lukio ei tietenkään ole mikään jokaisenoikeus. Se on tarkoitettu niille, joilla on kiinnostusta ja kykyjä yleissivistävään opiskeluun ja akateemisiin jatko-opintoihin.
Etlan tutkijalla Hanna Virtasella on tylyä kerrottavaa vielä julkaisemattomasta tutkimuksesta. Siinä oli mukana oppilaita, jotka pääsivät juuri ja juuri lukioon, sekä toisaalta niitä, jotka jäivät vain hieman alle sisäänpääsyrajan ja menivät siksi ammattikouluun. Tutkijat tarkastelivat, miten koulutuspaikka vaikutti heidän työllistymiseensä ja ansiotasoonsa.
”Tuloksista nähdään selvästi, että jos arvosanat eivät riitä lukioon, voi olla mahdollista, että lukioon ei kannata mennä”, Virtanen sanoo. ”Jos on päässyt lukioon vain nipin napin, ei välttämättä pärjää siellä tai pääse jatko-opintoihin, eli koulutus jää lukion varaan.”
Toinen kysymys on, miksi näin käy. Helsingin yliopiston kasvatustieteen tutkijatohtori Anna-Maija Niemi on tutkinut peruskoulussa erityisopetuksessa olleiden nuorten koulutuspolkuja. Heille on suositeltu usein ammattikoulua, vaikka he olisivatkin kiinnostuneita lukiosta.
”Se kertoo ensinnäkin siitä, että meillä on taipumusta jakaa ihmisiä toiminnallisiin kädentaitajiin ja lukijatyyppeihin. Tätä jakoa pitäisi kyseenalaistaa, koska ei pidä paikkaansa, että nämä kaksi koulujärjestelmää olisi suunnattu täysin erilaisille ihmisille”, Niemi sanoo.
”Toinen syy on opettajien huoli ja tieto siitä, että lukiossa ei ole riittävästi tukea sitä tarvitseville.”
Laki ei velvoita lukioita tarjoamaan erityisopetusta, mutta uudessa lakiesityksessä sitä ehdotetaan. Niemen mielestä se olisi hyvä tasa-arvon kannalta.
”Lukio on historiassa ollut akateemisiin opintoihin suuntaava koulu. Mutta jos yli puolet ikäluokasta menee lukioon, ei voida olettaa, että he kaikki pyrkisivät yliopistoon. Lukion pitäisi tulla kohti nykytodellisuutta.”
Nykytodellisuuteen mukautuminen tarkoittaisi sitä, että eritaustaisten nuorten mahdollisuuksia päästä lukioon ja pärjätä siellä tuettaisiin.
”Suomessa pitää todella nuorena tehdä päätös kahden erilaisen koulutuksen välillä. Silloin olisi tärkeää, ettei jyrättäisi nuoren omaa näkemystä ja toivetta. Ei niin, että lasten tulee muuttua, jotta he pärjäisivät koulussa, vaan koulun tulee tarjota heille tukea.”
Kahdeksatta luokkaa edeltävänä kesänä Lauri Kemppisen luokkatoveri Anni Leppäkoski tajusi, että hänen on alettava opiskella.
”Silmäni avautuivat. Tajusin, että haluan hyvään lukioon ja minun on pakko nostaa keskiarvoa”, hän kertoo.
Ennen sitäkin Leppäkosken keskiarvo oli noin 8,7, mutta esimerkiksi matematiikan seiska kaihersi. Silloin hän vielä pelasi kolmesti viikossa jalkapalloa, roikkui netissä ja somessa ja näki kavereita.
Silmien avautumisen jälkeen hän vain luki ja luki.
”Tein joka kokeeseen monen sivun muistiinpanot. Sain vähän hiken maineen, mutta minulle oli tosi tärkeää päästä hyvään lukioon.”
Mitä ”hyvä lukio” sitten tarkoitti? Leppäkosken mielestä korkeata keskiarvorajaa, koska ei tasoa mistään muustakaan voinut päätellä.
Ennen yhteishakua hän kävi tutustumassa seitsemään lukioon ja teki niistä taulukon, johon pisteytti esimerkiksi lukion ilmapiirin, koulumatkan sekä opetuksen tason, eli keskiarvorajan ja ylioppilaskokeiden tulokset.
Yhdeksännen luokan lopussa Leppäkosken keskiarvo oli 9,8, ja hänellä oli varaa valita. Hän pani ykkösvaihtoehdoksi Sykin lukion ja sieltä vielä kansainvälisen IB-linjan, jonne pääseminen oli erityisen vaikeaa. Keskiarvokarsinnan perusteella lähes 200 hakijaa kutsuttiin pääsykokeisiin, ja osallistujista kolmekymmentä valittiin.
Yksi heistä oli Anni Leppäkoski.
”Se oli kuin joulu. Heräsin kesälomalla seitsemältä katsomaan tulokset ja olin että oh my god, oikeasti pääsin sinne! Söimme kotona herkkuja sen kunniaksi.”
Jalkapalloharrastuksen Leppäkoski oli vaihtanut jo kahdeksannella luokalla sulkapalloon, lukion alkaessa sekin jäi. Hän ei halua säännöllistä harrastusaikaa siltä varalta, että se haittaisi läksyjen tekoa.
Läksyjä hän tekee lähes kaiken vapaa-aikansa, myös viikonloppuna.
”Joskus viikonloppuisin herään ja teen koko päivän koulutöitä. Sitten menen nukkumaan.”
Kavereita hän ei enää näe kuin koulussa.
”Se riittää minulle ihan hyvin. Tykkään tehdä töitä ja opiskella, ja haluan saada hyvät tulokset”, hän sanoo.
”Sykissä on motivoivaa, kun muutkin ovat niin koulumyönteisiä, ja siellä on tosi hyvä työrauha. Just sellaista kuin toivoin, että olisi ollut jo yläkoulussa.”
Todistus määräytyy usein luokan tason mukaan. Ainoastaan arvosanalle 8 on valtakunnalliset kriteerit.
Peruskoulun päättökeskiarvo on oppilaalle tärkeä desimaaleja myöten. Silti numeroita annetaan Suomessa vähän miten sattuu.
Najat Ouakrim-Soivion väitöstutkimuksen perusteella arvosanat määräytyvät usein luokan tason eivätkä oppilaan osaamisen perusteella, eli hyvätasoisella luokalla on vaikeampi saada kymppejä. Arvosanat tapaavat hakeutua normaalijakaumalle.
Useissa tutkimuksissa on huomattu myös, että oppilaiden päättöarvosanat saattavat poiketa jopa kahdella arvosanalla siitä, miten he pärjäävät kansallisissa testeissä.
Yksi selitys on se, että Suomessa ei ole arvosanoille valtakunnallisia kriteereitä. Opetushallitus on laatinut kuvauksen ainoastaan arvosanalle 8 sekä suorituksille, jotka ylittävät tai alittavat sen.
”Suomessa kunnille ja kouluille on jätetty paljon päätäntävaltaa”, selittää opetusneuvos Erja Vitikka Opetushallituksesta. Se on aika erikoista maassa, jossa ylpeillään sillä, että peruskouluja ei tarvitse valikoida, koska jokainen on yhtä hyvä.
Tuomas Tervasmäki ja Tuukka Tomperi pohtivat artikkelissaan Niin & näin -lehdessä (2/2018), että ehkä yksi syy vapauteen on myönnytys vuosikymmeniä jatkuneelle epäilylle, että peruskoulu ”tasapäistää” oppilaita.
Vitikan mukaan vapauden perusteena on se, että kunta voi toteuttaa opetuksessa paikallisia erityispiirteitä. Hän ei osaa suoraan sanoa, mitä ne voisivat olla.
”On myös ajateltu, että opettajat sitoutuvat opetussuunnitelmaan paremmin, kun he pääsevät määrittelemään tavoitteita. Muuten se jää kovin ulkokohtaiseksi.”
On kuitenkin käynyt ilmi, että opettajat nimenomaan toivovat kriteereitä arviointiin. Jopa niinkin, että kunnissa on tehty omia kriteeristöjä. Silloin Seinäjoella saattaa olla arvosanalle 6 eri kriteerit kuin Järvenpäässä.
Se ei ole reilua. Siksi Opetushallitus laatii nyt kansallisia kriteereitä ”useammalle arvosanalle” kuin 8. Ne tulevat voimaan vuonna 2020.
Huomio normaalijakaumasta ei pidä täysin paikkaansa. Poikien arvosanat jakautuvat Gaussin käyrälle, mutta tyttöjen arvosanat ovat kuin eteenpäin työntyvä aalto.
Nuorisotutkimusseuran ja THL:n ikäluokkatutkimuksessa 21 prosentilla tytöistä päättötodistuksen keskiarvo oli yhdeksän ja kymmenen välillä, pojista 8,5 prosentilla.
Ja poikien Pisa-menestys on heikentynyt enemmän kuin tyttöjen.
”Toivoisin, että tästä keskusteltaisiin viimeistään nyt. Tulokset olivat samoja jo vuoden 1987 ikäluokassa, mutta silloin kirjoitin sen varovasti, koska ajattelin, että siitä syntyy iso haloo. Mutta ei sitten syntynytkään”, sanoo yksi tutkimuksen tekijöistä, Nuorisotutkimusseuran erikoistutkija Tomi Kiilakoski.
”Ei ole tyttöjen vika että he menestyvät koulussa, vaan kysymys on siitä, mitä me yhteiskuntana haluamme. Jos peruskoulun tehtävä on lisätä tasa-arvoa, täytyy vakavasti kysyä, ovatko nämä erot hyväksyttäviä.”
Ikäluokkatutkimuksen perusteella hyvä- ja huono-osaisuus periytyvät masentavan vahvasti.
Koulutettujen vanhempien lapset saavat selvästi enemmän parempia numeroita kuin ne, joiden vanhemmat ovat käyneet pelkän peruskoulun. Myös vanhempien terveydentila, tulotaso ja elämäntilanne näkyvät lasten arvosanoissa.
Samalla tavoin vähän koulutettujen ja alimpaan tuloviidennekseen kuuluvien vanhempien lapset hakeutuvat muita useammin ammattikouluun.
”Yksilölle ammattikouluun hakeminen ei tietysti ole huono valinta. Mutta jos yhteiskunta tuottaa luokkaeriytyneen rakenteen, jonka mukaan lukioon ja ammattikouluun jakaudutaan, mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu”, Kiilakoski sanoo.
Peruskoulu ei siis näytä tasapäistävän silloin, kun sen pitäisi. Miksi ei?
”Ei voi vaatia, että opettajat ratkaisevat kaiken yhteiskunnallisen eriarvoisuuden”, Kiilakoski huokaisee.
Toisen asteen yhteisvalinnassa kaikkein tärkeintä on, että menee edes johonkin kouluun.
Tuoreen selvityksen mukaan niistä alle 18-vuotiaista, jotka eivät ole koulussa, 80 prosenttia on työelämän ulkopuolella.
Pelkkä peruskoulu on tulevaisuudessa entistä kehnompi eväs työmarkkinoille. Siksi Hanna Virtanen tutkijakumppaneineen suosittelee talouspolitiikan arviointineuvoston taustaraportissa oppivelvollisuusiän nostamista 18 vuoteen. Silloin jatko-opiskelun edellytyksistä huolehtiminen olisi valtion tai kunnan, ei nuoren itsensä vastuulla.
Yhteishakuluvut ovat kyllä nykyäänkin hämmästyttävän hyvät. Tänä keväänä 99,5 prosenttia peruskoulun päättäneistä haki toiselle asteelle tai valmistavaan koulutukseen. Hakijoista 98,4 prosenttia pääsi kouluun. Ja vielä: 82,8 prosenttia hakijoista pääsi ensisijaiseen hakukohteeseensa.
Ensisijainen hakukohde ei tosin ole yhtä kuin ”unelma”.
Yhteishaku ohjaa varmistelemaan mahdollisuuksia. Kaupungeissa povataan keskiarvon desimaaleja ja syrjäseudulla katsotaan kartasta, miten kaukana koulut ovat.
Syrjäseuduilla ammattikouluun pääseminen onkin entistä vaikeampaa. Virtasen mukaan vuosien 2002 ja 2010 välillä noin 20 kunnassa lakkautettiin ainakin yksi koulutusala. Tuoreiden koulutusleikkausten seurauksista ei ole vielä tietoa.
Päivi Armila, Mari Käyhkö ja Ville Pöysä tutkivat Itä-Suomen syrjäseudun nuorten elämänvalintoja. Kun kotoa on toistasataa kilometriä toisen asteen koulutuspaikkaan, julkinen liikenne kulkee huonosti ja koulujen asuntoloilla on huono maine, nuorilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia valita haluamaansa suuntaa.
”Kun nuoret tekevät valinnan 15-vuotiaana, he ovat hyvin sidottuja vanhempiinsa, vanhempien tuloihin ja siihen, päästävätkö vanhemmat heidät muuttamaan koulupaikkakunnalle”, Käyhkö sanoo.
”Tavallaan tässä ollaan palaamassa hyvinvointivaltiollista koulutuspolitiikkaa edeltävään aikaan, jolloin koulut olivat kaukana ja perheessä jouduttiin miettimään, että kuka lähtee kouluun ja kuka ei.”
Virroilla on vielä neljä ammattiopisto Tredun perustutkintolinjaa. Mutta jos ei niistä löydy vaihtoehtoa eikä nuori voi lähteä muualle, opinto-ohjaajat kannustavat usein lukioon.
”Se, että lukioon pääsevät kaikki halukkaat, on parempi kuin se, että nuori ei jatka minnekään”, toteaa lukion apulaisrehtori Teemu Kontoniemi.
Kaupungeissa arvuutellaan keskiarvon desimaaleja, syrjäseuduilla koulumatkan pituutta.
Teini-iässä tehty toisen asteen valinta voi vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen.
Valtion taloudellinen tutkimuskeskus tarjoaa sentään lohtua: lukioissa ei ole juuri eroja. Sen tutkimusten mukaan eliittilukio eli korkean keskiarvon lukio ei paranna menestystä ylioppilaskirjoituksissa tai mahdollisuuksia päästä yliopistoon. Hyvillä oppilailla on samat menestyksen avaimet tavallisessakin lukiossa.
Tilanne voi tietysti muuttua, jos lukioiden jakautuminen hyviin ja huonoihin kärjistyy ja opettajatkin alkavat liikkua koulun maineen perässä, kuten Ruotsissa on käynyt.
Lisäksi hallitus suunnittelee korkeakoulujen pääsykoejärjestelmän uudistamista kahden vuoden kuluttua niin, että ylioppilaskokeen tulokset painavat entistä enemmän. Se voi lisätä tarvetta pohtia lukion valintaa yläkoulussa.
Sykin aloittanut Anni Leppäkoski on kuullut eliittilukiotutkimuksista. Mutta hän uskoo, että motivoituneiden lukiotovereiden seurassa on joka tapauksessa helpompaa keskittyä opiskeluun.
Sitä paitsi hän toivoo, että IB-linjasta olisi hyötyä lukion jälkeen, kun hän pyrkii ulkomaille yliopistoihin.
”Oxfordiin tai Cambridgeen tai King’s Collegeen. Johonkin mahdollisimman hyvään.”
Lauri Kemppisen elämä on muuttunut melkoisesti sen jälkeen, kun hän muutti Espoosta Virroille. Pöytätietokone jäi Espooseen, joten hän ei enää pelaa koulun jälkeen CS:ää vaan lenkittää Sohvi- ja Tatu-koiraa pitkin peltoja.
Hänestä opettajat vaikuttavat hyviltä ja heillä on pienessä lukiossa paljon aikaa auttaa. Ja koululaiset ovat oikeastaan samanlaisia kuin Espoossa.
”Suurin ero on siinä, että melkein kaikilla on jokin moottoroitu kulkuneuvo. Nytkin kun oli hyppytunti, pojat lähtivät tunniksi ajelemaan.”
Kemppinen on itsekin juuri aloittanut kevarikortin ajamisen.
”Tuskin ehdin kauheasti ajaa, koska täällä tulee lumi niin aikaisin. Mutta keväällä varmaan ajelen kavereiden kanssa.”
Toinen ero Espooseen hänestä tuntuu olevan se, että virtolaiset nuoret eivät ota koulunkäyntiä niin kauhean vakavasti.
”En sitten tiedä, johtuuko se siitä, että nyt ollaan jo lukiossa. Että onko nyt sellainen vaihe, että olen jo täällä ja voi vähän hengähtää.”