Pandemia hiipuu, nyt riidellään
Akuutti pandemiatilanne, jossa keskustelun kärki on hyvin yhtenäinen, oli joka tapauksessa selvää poikkeustilaa.
Koronapandemia saattaa vedellä viimeisiään, ainakin sellaisena kuin me olemme sen oppineet tuntemaan. Virus on muuntunut tavattoman helposti leviäväksi mutta entistä harvemmin vakavaa tautia aiheuttavaksi. Rajoituksia on purettu. Niiden teho virusta vastaan on heikentynyt, ja toisaalta terveydenhoidon resurssit on saatu riittämään ennätyksellisistä tartuntaluvuista huolimatta.
On pandemiakrapulan aika. Juhlat olivat pitkät ja rajut. Ne sisälsivät monenlaisia vaiheita: mukavaa hiprakkaa, aina vain uusia shottitarjottimia ja lopulta karmeita kaatokännejä.
Twitterin perusteella pandemiakrapulasta kärsivät erityisesti jotkut asiantuntijat. Parin viime kuukauden aikana asiantuntijoiden, kuten tutkijoiden, lääkäreiden ja vaikkapa viestintäammattilaisten, välinen keskustelu on pahimmillaan ollut myötähäpeää herättävää. Aikuiset ihmiset alentuvat henkilökohtaisuuksiin, alkavat jankata yksittäisistä sanavalinnoista eivätkä osaa antaa keskustelujen laantua omalla painollaan, vaan lietsovat kiukkua itsessään ja muissa päivästä ja viikosta toiseen.
Jos meno jatkuu samanlaisena, puolen vuoden päästä ei auta kuin teeskennellä, ettei pandemiaa ja sen viimeisten vaiheiden keskusteluja koskaan ollutkaan. Aina voi myös toivoa, että rumaksi käyneet keskustelut hautautuvat Nato-aiheen ja maailmanpoliittisen tilanteen alle.
Mitä tapahtui? Kaksi vuotta kestäneen pandemian aikana on kuitenkin nähty erittäin hyvää viestintää niin kokeneilta kansanterveyden konkareilta kuin vasta julkisuuteen uskaltautuneilta nuorilta tieteentekijöiltäkin. Miksi on helpompaa viestiä pandemian alkuvaiheessa kuin sen loppumetreillä?
Kun tilanne on akuutti, viestinnän kärki on helpompi pitää kohdallaan. On vihollinen, jonka kaikki tunnistavat. Silloin on helppo tehdä proaktiivista viestintää: valita itse näkökulmansa, ennakoida tulevaa ja valita, mitä yksityiskohtaa tilanteesta tulkkaa muulle maailmalle.
Vaan kun vihollinen yhtäkkiä heikentyy taistelukyvyttömäksi tai jopa häviää sotatantereelta kokonaan, viestijä on pulassa. Mihin viestinnän kärki pitäisi siirtää? Tekeminen muuttuu reaktiiviseksi – asiantuntija ei enää ole itse ohjaksissa. Viestintä pelkistyy sekavaksi reagoinniksi muiden tekemisiin, ja pahimmillaan siitä tulee juuri kiistelyä ja epäolennaisuuksien parissa puuhastelua. Isot linjat ovat kadonneet.
Koronapandemia on ollut ainutlaatuinen tilaisuus opetella hyvää tiedeviestintää, ja oppeja voi ammentaa myös tästä mahdollisesta loppuvaiheesta. Oleellista olisi ainakin se, että viestijä ottaisi taas kiinni ohjaksista. Taitava keskustelija on se, joka määrittää keskustelun suunnan.
Koronaviestijän pitää siis valita uusi vihollinen ja uusi viestinnän kärki. Niitä riittää. Kuluneet pari vuotta ovat jättäneet jälkensä niin opiskelijoiden mielenterveyteen kuin keskivertokansalaisen fyysiseen kuntoon. On valtavasti asioita, joihin pitäisi kiinnittää huomiota juuri nyt.
Akuutti pandemiatilanne, jossa keskustelun kärki on hyvin yhtenäinen, on joka tapauksessa selvää poikkeustilaa. Nyt keskustelun on aika monipuolistua ja hajaantua useaan suuntaan.
Ainahan voi tietenkin olla, ettei tämä ollut vielä ollenkaan tässä. Ketku virus voi vielä muuntua vaikka kuinka hankalaksi. Silloin muita ehkä harmittaa, mutta viestijöille tilanne saattaisi olla paljon nykyistä helpompi. On palattu mukavuusalueelle: kriisiin.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa