Luontoahdistus ja Linkola

Ympäristökriisien hoitaminen on myös ihmisten hoitamista, kirjoittaa Tiina Raevaara.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Ympäristöahdistuksesta kärsivälle ihmiselle arki ei ole helppoa. Media vyöryttää huonojen uutisten hyökyaaltoja: Sademetsät palavat, maapallon keskilämpötila nousee, arktinen merijää ja ikirouta sulavat, ihmisen elinpiirissä näkyviä eläimiä vihataan ja vaaditaan tapettavaksi, vaikka tosiasiassahan ihmislaji on kutistanut muiden eliöiden elinympäristöjä. Sukupuuton syöveriin putoaa aina uusia ja uusia lajeja. Maankäyttö pirstoo jäljellä olevaa luontoa. Maapallon biomassasta suurempi osa on ihmisen tuotantoeläimiä kuin villieläimiä.

Ikävät uutiset eivät jää vain lehtien sivuille. Vähänkin luonnossa liikkuva joutuu todistamaan, kuinka rakkaat lähimetsät katoavat. Tilalle tulee asunalueita, teollisuutta ja logistiikkakeskuksia. Kalliot jyrsitään soraksi.

Ympäristöahdistukseen liittyy syvä voimattomuuden tunne. En pysty vaikuttamaan asioihin, ne ovat liian suuria eikä mikään ole minun käsissäni.

Myös yksin jäämisen tunne on voimakas. Miksi muut eivät tee mitään? Miksi maailma ei kiinnitä luonnon tuhoutumiseen huomiota? Eikö kukaan huomaa hätääni?