Kanava: Olemme luoneet valtion, joka ei pysty valitsemaan pienempiä menoja eikä suurempia veroja – ja uhkaa siksi nääntyä

On aika puhua uudestaan siitä, mitä me yhdessä julkiselta sektorilta odotamme ja mitä julkinen sektori voi tehdä markkinoita tehokkaammin, kirjoittavat SOSTE:n asiantuntijat Kanava-lehdessä.

budjetti
Teksti
Aleksi Kalenius Vertti Kiukas Jussi Ahokas

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Lähitulevaisuuden yhteiskuntapolitiikkaa pitäisi tarkastella laajemmin kuin pelkän velanmaksun näkökulmasta, kirjoittavat Suomen sosiaali- ja terveysalan järjestöjen kattojärjestön SOSTEn asiantuntijat Aleksi Kalenius, Vertti Kiukas ja Jussi Ahokas Kanava-lehden numerossa 6/2020. Suomen Kkuvalehti julkaisee verkossa Kanava-lehdessä aiemmin ilmestyneitä tekstejä.

 

Julkisen talouden pitkän aikavälin tasapaino on ollut pysyvä poliittinen keskustelunaihe. Näkemykset valtion tehtävistä ja niiden laajuudesta ovat kaukana toisistaan. Lopputulos on valtio, joka ei pysty valitsemaan pienempiä menoja eikä suurempia veroja ja uhkaa siksi nääntyä resurssipulaan.

Keskustelua koronakriisin jälkeisestä ajasta on käyty Suomessa pitkälti kriisin taloudellisten seurausten kautta. Keskustelijoita ovat puhututtaneet muun muassa koronan tuoma velkataakka ja sen takaisinmaksu. Kriisikehystyksestä olisi hyvä ottaa askel taaksepäin ja tarkastella lähitulevaisuuden yhteiskuntapolitiikkaa laajemmin kuin pelkän velanmaksun näkökulmasta.

Suomalaisen yhteiskunnan keskeinen valinta koskee julkisen sektorin roolia, johon kohdistuu hyvin ristiriitaisia odotuksia, vaatimuksia ja toiveita. Poliittista keskustelua pitkään hallinnut huoli julkisen talouden kestävyydestä on noussut ongelmaksi osin siksi, ettei poliittinen järjestelmä ole kyennyt valitsemaan, pitäisikö verotusta kiristää ja verotuloja lisätä julkisen sektorin laajan roolin mahdollistamiseksi vai pitäisikö tätä roolia kaventaa reaktiona kasvavaan menopaineeseen.

Hyvinvointivaltiolla on laaja ja vakaa kannatus kansalaisten keskuudessa, kuten esimerkiksi Evan asennetutkimukset ovat vuodesta toiseen osoittaneet. Kansalaiset odottavat valtion kantavan merkittävää roolia ainakin sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä koulutuksessa.

Toisaalta laajalti elää myös käsitys, jonka mukaan kokonaisveroaste ei voi enää kasvaa eikä julkisen sektorin yhteiskunnalle muodostamaa taakkaa voi enää lisätä. Tämän kannan mukaan Suomen kokonaisveroastetta ei voi enää nostaa ilman kohtuuttomia haitallisia vaikutuksia. Koska taloutta ei voida tasapainottaa veroja korottamalla, on julkisen sektorin vetäydyttävä osasta nykyisiä vastuitaan.

Tilanteen ymmärtämiseksi on katsottava tarkemmin, mihin julkista sektoria tarvitaan ja millaisen valinnan kanssa kamppailemme.

 

Julkisen sektorin menopaineet eivät pääosin synny siitä, että siihen kohdistuvat vaateet jatkuvasti lisääntyisivät tyytymättömien kansalaisten halutessa itselleen yhä uusia etuja muiden rahoilla. Ne syntyvät ennen kaikkea ikärakenteen muutoksesta sekä julkisen sektorin palvelujen luonteesta.

Ikärakenteen muutoksen merkitys tunnistetaan poliittisessa keskustelussa.

Ikääntyminen ja siihen liittyvät ikäsidonnaisten menojen kasvupaineet rasittavat julkista taloutta koko sosiaali- ja terveydenhuollossa, vaikka osin rahastoiva eläkejärjestelmä hieman tasoittaa šokkia. Ikärakenne heikkenee vielä tulevina vuosikymmeninä, minkä seurauksena vanhusten- ja sairaanhoidon menojen voidaan odottaa kasvavan merkittävästi.

Toinen keskeinen, joskus julkisessakin keskustelussa näkyvä tekijä on ns. Baumolin tauti.

Taudinkuva on yksinkertainen. Tuottavuus kasvaa voimakkaammin tavaratuotannossa kuin palveluissa, mutta korkeammat palkkavaateet leviävät korkean tuottavuuden sektoreilta matalamman tuottavuuden sektoreille.

Julkisen sektorin palvelut ovat työvoimavaltaisia, ja usein niiden tuottavuuskehityksen arvioiminenkin on vaikeaa, koska lopputuotteille ei ole markkinahintaa. Lisäksi muun muassa terveydenhuollossa kustannuksia nostaa tekninen kehitys, kun lääkkeet ja hoitolaitteet mahdollistavat yhä uusien tautien hoidon, usein kasvavin kustannuksin.

Tuottavuus- ja palkkakehityksen epäsuhta johtaa siihen, että vaikka julkisen sektorin kantama vastuu ei sisällöllisesti muuttuisi, se tulee vuosi vuodelta kalliimmaksi.

Baumolin tautia on laajasti käytetty perusteena julkiseen sektoriin kohdistuville leikkauksille. Jopa siinä määrin, että William Baumol itse yritti oikoa pahimpia väärinkäsityksiä teoksessaan Cost Disease.

Hän muistutti, että taudin ytimessä ei ole kysymys julkisesta sektorista vaan siitä, millaista tuotantoa kehittyneet yhteiskunnat kaipaavat. Tauti vaanii myös yhteiskuntia, jotka yrittävät rahoittaa kasvavan terveydenhuollon puhtaasti yksityisestä pussista.

Toisaalta hän korosti, että taudista huolimatta kohtuullinen talouskasvu tuo kansalaisille jatkuvasti lisää muitakin kulutusmahdollisuuksia. Vaikka vastaisuudessa suurempi osa varallisuudestamme kannattaisi käyttää terveydenhuoltoon, nykyistä suuremmasta kakusta riittää enemmän kaikkeen muuhunkin.

Tuotannon rakennemuutos palveluvaltaisemmaksi ja ikärakenteen muutos selittävät, miksi julkinen sektori vie kasvavan osan kansantalouden resursseista–vaikka julkisen sektorin rooliin kohdistuvat odotukset eivät lainkaan muuttuisi. Se muistuttaa samalla, että kyseinen hinta kannattaa maksaa, jos julkinen sektori voi järjestää halutut palvelut vaihtoehtoja tehokkaammin.

 

Julkinen sektori tekee joitakin asioita paremmin ja tehokkaammin kuin vapaa markkina. Tiukimmatkin libertaarit hyväksyvät pääosin sen, että väkivallan käytön julkinen monopoli edistää yleistä ja erityistä, yhteistä ja yksityistä hyvää, ja ettei poliisi-, oikeuslaitos- tai armeijapalveluita kannata järjestää markkinaehtoisesti.

Terveydenhuolto on tunnetusti tehokkaampaa keskitetyssä ja universaalissa vakuutusjärjestelmässä kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen mallin mukaisessa hajautetussa, työnantajiin ja yksityisiin vakuutuksiin perustuvassa järjestelmässä. Suuri osa USA:n Eurooppaa korkeammasta bruttokansantuotteesta asukasta kohti kuluu kalliimpaan terveydenhuoltoon, joka näyttää myös tuottavan Eurooppaa huonompia tuloksia.

Pienissä avotalouksissa on ollut tarpeen suojautua kansainvälisten markkinoiden heilahtelulta kehittyneillä sosiaalivakuutusjärjestelmillä, kun maailmanmarkkinakysynnän mukana jopa kokonaiset teollisuudenalat ovat voineet kerralla menettää suuren osan kysyntäänsä. Kehittynyt työttömyysturva on ollut tärkeä tapa varmistaa yksilöiden mahdollisuudet siirtyä heikentyviltä toimialoilta nouseville aloille.

Myös inhimillisen pääoman tuottaminen koulutuksella vaatii kärsivällistä rahoittajaa. Koulutus tiedetään kannattavaksi investoinniksi, mutta takaisinmaksuaika on pitkä ja koulutuksen ulkoishyödyt merkittäviä. Siksi yksityiseen maksulliseen koulutukseen perustuvassa järjestelmässä ei todennäköisesti saada tehtyä riittäviä koulutusinvestointeja.

Verotuksella katetaan ne asiat, jotka kannattaa järjestää ja rahoittaa julkisen sektorin kautta. Kun julkinen valta keskittyy asioihin, joissa se on yksityistä sektoria tehokkaampi, suurikin julkinen sektori lisää taloudellista tehokkuutta ja tuottavuutta eikä heikennä kilpailukykyä.

 

Tavoitellessamme ja eläessämme pitkää elämää me tarvitsemme ja haluamme yhä enemmän terveyden- ja vanhustenhuoltoa. Julkisen talouden kestävyyspaineet syntyvät pitkälti terveyssektorin menoista, koska työvoimavaltaisuus, jatkuvasti kehittyvä terveysteknologia ja ikärakenteen muutos kasvattavat terveydenhuollon tarvetta.

Baumolin taudin takia on epärealistista ajatella, että terveydenhuollon resurssitarve voitaisiin kattaa vain terveyssektorin tuottavuuskasvua nopeuttamalla. Terveysmenojen kasvu on väistämätöntä, ellemme halua pitemmän päälle tyytyä siihen, että nykytasoisen terveydenhoitolupauksen aika jää historiaan.

Yhä avoimemmassa maailmassa sosiaalivakuutus on entistä tarpeellisempi suoja ulkopuolelta tulevien taloudellisten šokkien inhimillisiä vaikutuksia vastaan. Samaan aikaan osaamiseen perustuva talous vaatii yhä suurempia investointeja inhimilliseen pääomaan.

Työn tarjontapolitiikassakaan tärkeää ei ole lisätä millaisen tahansa työvoiman tarjontaa, vaan työvoiman, jota työmarkkinoilla tarvitaan. Mitä huonommin työvoima vastaa työmarkkinoiden tarvetta, sitä enemmän työntarjontapolitiikka joutuu nojaamaan toimiin, joilla työn houkuttelevuutta parannetaan sosiaaliturvaa heikentämällä tai tekemällä työttömyys muuten vähemmän houkuttelevaksi.

Työvoiman osaamiseen perustuvassa tarjontapolitiikassa tavoite on nostaa työvoiman tuottavuutta ja siten parantaa työllisyysastetta. Mitä korkeampi työllisyysaste ja työllisten tuottavuus, sitä korkeampaan hyvinvointiin meillä on yhdessä varaa.

 

Tästä näkökulmasta julkisen talouden kasvu ei olekaan vain taakka ja korjattava ongelma. Sen kasvupaine on merkittäviltä osin suoraa tulosta siitä, että yhteiskunnat tarvitsevat yhä enemmän juuri niitä asioita, joiden tuottamisessa tai rahoittamisessa julkinen sektori on hyvä.

Tämä on Baumolin keskeinen viesti. Jos me haluamme enemmän niitä asioita, joita julkinen sektori tekee hyvin, silloin julkisen sektorin kannattaa kasvaa.

Ajattelutapa on suoraa jatkumoa hyvinvointivaltion ytimessä olevalle ajatukselle hyvän kehästä, jossa tasa-arvolla ja julkisilla palveluilla saadaan hyvinvoinnin lisäksi ja rinnalla aikaan taloudellista kasvua. Se puolestaan mahdollistaa kasvavat panostukset kansalaisten osaamiseen ja hyvinvointiin.

Hyvän kehän perustelemisen keskeinen ongelma on tietysti se, että vaikka monet valtion tekemät asiat ovat investointeja, tarkkojen tuottolaskelmien tekeminen erilaisille julkisille panostuksille on usein vaikeaa ja laskelmat ovat siten epävarmalla pohjalla.

Tämä vaikeus ei helpota jatkossakaan.

Kehittyneemmässä ja entistä syvempään työnjakoon perustuvassa taloudessa ei-fyysisten investointien suhteellinen merkitys kasvaa. Tieinfrastruktuuri ja terässulatot ovat yhä tärkeitä, mutta inhimillinen ja sosiaalinen pääoma kasvattavat jatkuvasti merkitystään.

Empiiriset strategiamme taipuvat vielä jossain määrin yksilöiden osaamisen kasvavaan merkitykseen, mutta sosiaalisen pääoman kanssa on jo vaikeampaa. Toimivan säädösympäristön, terveydenhuollon ja sosiaaliturvan on syytä uskoa vaikuttavan montaakin reittiä taloudelliseen kasvuun, mutta vaikutuksen yksilöiminen ja tarkka estimoiminen on äärimmäisen vaikeata.

 

Hyvinvointivaltion investointina näkevä tarkastelu törmäsi viimeistään 1990-luvun lamassa pitkään suomalaiseen tiukan taloudenpidon perinteeseen, jossa suu on pidettävä säkkiä myöten ja jossa hyvinvointivaltiopalvelut eivät näytä investoinnilta vaan kulutukselta, jota tehdään talouden asettamissa tiukoissa rajoissa.

Kuten taloustieteilijät Juhana Vartiainen ja Jukka Pekkarinen ovat osoittaneet, suomalaisen talouspolitiikan pitkä linja on ollut pikemminkin myötäsyklistä kamreeripolitiikkaa kuin aktiivista keynesiläistä suhdannepolitiikkaa.

Luotettavan velallisen ja tiukan taloudenpidon malli on muodostunut keskeiseksi osaksi kansallista identiteettiä. Tämä identiteetin kivijalka on kestänyt vuosien saatossa vahvana, vaikka jälkikäteen arvioiden tiukka talouspolitiikka on ollut luomassa useita kansallisia tragedioita.

Länsi-Euroopan viimeinen suuri nälänhätä, Suomen nälkävuodet, oli paljon väistämätöntä pahempi, koska valtio suojeli niin voimakkaasti upouuden markan ulkoista arvoa ja valtiontalouden tasapainoa. Vuoden 1918 tapahtumien taustalla on nähty nälkävuosien varjo siinä, miten voimakkaasti kaupunkiväestö reagoi elintarvikkeiden saannin häiriintymisen uhkaan.

Sodan uhan jo noustessa 1930-luvun lopulla maa piti kiinni tiukasta puolustusbudjetinkin kurista ja sai sodan alkaessa katkerasti katua sitä. 1990-luvun lamassa taas saatiin tiukalla talouspolitiikalla tehtyä finanssikriisiä pienemmästä ulkoisesta talousšokista menetetty vuosikymmen, josta työllisyys ehti hädin tuskin toipua ennen finanssikriisiä.

Säästäväisyyden rinnalle syntyi kuitenkin 1950-luvulla Pohjoismaista vaikutteita saanut kuuselais-myrdalilainen hyvinvointivaltiopolitiikka, jossa sosiaalipolitiikkakin nähtiin keskeisenä taloudellisen kasvun aikaansaamisen välineenä.

Ajatus hyvän kehästä oli nimenomaan tämän hyvinvointipolitiikan ydinidea. Vaikkei Pekka Kuusen 1960-luvun sosiaalipolitiikka sellaisenaan toteutunutkaan, sen maailmankuva oli vahvasti läsnä yhteiskuntapoliittisissa uudistuksissa aina 1980-luvulle saakka.

Poliittisen keskustelun tasapaino ja asento muuttuivat viimeistään Suomen suuressa lamassa, ja 1990-luvulta lähtien poliittista keskustelua on hallinnut tietoisuus taloudellisesta niukkuudesta. Lama-ajan leikkaukset vaihtuivat pyrkimykseen keventää valtion velkataakkaa, ja kun 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla viriteltiin keskustelua laman leikkausten aiheuttamien vahinkojen korjaamisesta, päälle vyöryivätkin jo finanssikriisi ja eurokriisi.

Odotettu huoltosuhteen muutos epäedullisemmaksi on heittänyt varjon politiikan ylle, onpa siitä keskusteltu suurten ikäluokkien tai kestävyysvajeen kautta.

 

Tiukan taloudenpidon ajattelulle on ollut kaikissa oloissa yhteistä se, että julkinen kulutus halutaan rajata käytössä olevien taloudellisten reunaehtojen mukaan. Enempää ei pidä syödä kuin tienaa, ja vastuullista on pistää pahan päivän varalle säästöön, jotta katovuosina voidaan kylvää, kun tarvetta sille on.

Julkisen talouden kestävyydestä käytävän keskustelun ytimessä on lamasta saakka ollut ratkaisematta jäänyt ristiriita näiden kahden yhteiskuntapoliittisen lähestymistavan välillä.

Yhtäältä hyvinvointivaltio on jatkanut eloaan, osin kivuliaistakin säästöistä huolimatta. Käytännössä julkinen sektori on elänyt koko lamanjälkeisen ajan jatkuvan kulukurin aikaa. Julkisen talouden suhteellinen koko ei ole ratkaisevasti pienentynyt, koska ikäsidonnaiset menot ovat nousseet. Ilman sosiaalietuuksien heikennyksiä ja julkisiin palveluihin lähes jatkuvasti kohdistuneita säästöjä julkinen talous olisi huomattavasti nykyistä suurempi.

Toteutunutta kehitystä kuvaa, että vaikka ikärakenteen muutos on kasvattanut julkisten palvelujen tarvetta niin vanhusten- kuin terveydenhuollossakin, veroaste ilman työeläkemaksuja on viime vuosina ollut 1980-luvun alun tasolla.

Olemme eläneet vaikeassa välitilassa, jossa julkisen talouden pitkän aikavälin tasapaino on ollut pysyvä poliittinen kysymys, koska poliittista konsensusta ei ole syntynyt siitä, mihin suuntaan suomalaisen yhteiskunnan tulisi kääntyä–kohti vetäytynyttä valtiota ja alempaa verotusta vai kohti aktiivisemman valtion roolin säilyttämistä ja korkeampaa verotusta.

Molemmilla suunnilla on implisiittiset kannattajansa ja lopputulos on valtio, joka ei pysty valitsemaan pienempiä menoja eikä suurempia veroja ja uhkaa siksi nääntyä resurssipulaan kuin Buridanin aasi.

 

1990-luvulta saakka valtiontaloudessa on käytetty ns. kehysbudjetointia, jossa menopaineita hillitään päättämällä menojen kokonaismäärästä, ja näiden menojen sisällä tehdään poliittiset valinnat sen suhteen, miten ja mihin julkisia resursseja halutaan käyttää.

Kehysbudjetoinnin vahvuus on siinä, että se asettaa kaikki menot samalle viivalle. Se pakottaa läpinäkyvään poliittisten prioriteettien asettamiseen. Ja kun menopuoli on yhden kehyksen sisällä, on helpompi yrittää varmistaa, että tulot ja menot saadaan samalle tasolle ja budjetti tasapainoon. Menojen hillinnässä kehysbudjetointi onkin osoittautunut tehokkaaksi.

Kaikkien menojen laittaminen samalle viivalle ei ole kuitenkaan vain vahvuus, vaan myös heikkous. Miksi?

Kaikki menot eivät ole samanlaisia. On selvää, että ei pidä kuluttaa enemmän kuin tienaa. Suuri osa siitä, mitä valtio tekee, on kuitenkin investoimista, ei kulutusta. Tiemenot synnyttävät rahanarvoista infrastruktuuria, kuten koulutusmenot inhimillistä pääomaa.

Investoinneissa ratkaiseva kysymys on investoinnin tuotto, ei se, onko kädessä rahaa. Kannattavia, itsensä maksavia investointeja kannattaa tehdä niin paljon kuin vain voi. Huonoja investointeja ei pidä tehdä vaikka rahaa olisi taskut täynnä – kannattavat investoinnit kannattaa tehdä, vaikka ne pitäisi tehdä lainarahalla.

Tämä ongelma on itse asiassa laajalti tunnistettu, mikä käy ilmi siitä, miten budjettikehyksiä systemaattisesti venytetään, tai esitetään venytettäväksi.

Hävittäjähankinnat ovat budjettikehyksen ulkopuolella, koska muuten ne aiheuttaisivat kestämättömän leikkauspaineen muihin menoihin. Hävittäjien osalta kehys on ongelma, koska se ei helposti taivu lyhyen ajan menoihin, joilla hankitaan jotakin pitkäksi ajaksi – tässä tapauksessa turvaa ulkoisilta sotilaallisilta uhilta. Hävittäjähankinta on silti investointina vaikeasti arvioitava ja tuotto hyvin vaikeasti laskettavissa.

Kauppakamari on esittänyt budjettikehyksen kiertämistä tieinvestoinneissa yhtiöittämällä väylät ja sallimalla niitä hallinnoivalle yhtiölle velanotto.

Malli olisi investointinäkökulmasta järkevä, koska vaikka yhtiölle laina olisi kalliimpaa kuin valtiolle, taloudellisesti järkeviä investointeja voitaisiin tehdä kehyksen estämättä. Ongelma on, että yksi investointimuoto, eikä edes yhteiskunnan kannalta tärkein, siirrettäisiin kehyksen ulkopuolelle siksi, että investointien käsittely kehyksen sisällä on niin vaikeaa.

Myös valtion takausvastuiden valtava kasvu kertoo siitä, kuinka kehys ei ole aina estänyt tekemästä potentiaalisesti suuriakin menolisäyksiä, mutta on pakottanut politiikan turvautumaan keinotekoisiin rakenteisiin, joilla kehysmenettelyä kierretään.

Vastaavia kiertojärjestelyjä liittyy muun muassa Valtion kehitysyhtiö Vakeen. Monen taloustieteilijän ja muun keskustelijan tekemät esitykset korkeakoulutuksen lukukausimaksuista ovat suurelta osin ratkaisuyrityksiä samaan ongelmaan. Koulutuslaajennukset olisivat kiistatta kannattava investointi, mutta budjettikehys on estänyt taloudellisesti kannattavat laajennukset.

Toisaalta menokehysmenettely on johtanut osaoptimoitujen poliittisten ratkaisujen etsimiseen verovähennyksistä tai -kevennyksistä, joiden suhteen kuri on ollut, takausvastuiden tapaan, olennaisesti löysempi kuin menojen. Poliittisesti tärkeinä pidetyille ryhmille, kuten perheyrittäjille, listaamattomien yritysten omistajille tai yrityksille kokonaisuudessaan on suunnattu tuntuvia perintö-, osinko-, yhtiö- ja muita veronalennuksia, jotka ovat heikentäneet merkittävästi julkisen talouden tasapainoa.

Pidemmän aikavälin kasvun tavoittelun kannalta on ongelmallista, että poliittisesti on helpompaa lahjoittaa merkittäviä yritysomaisuuksia periville satoja miljoonia kuin tehdä vastaava panostus inhimilliseen pääomaan. Yritysperijän veronkevennysten kasvuvaikutuksista ei ole tieteellistä näyttöä, mutta koulutusinvestointien korkea tuotto on jokseenkin kiistattomasti osoitettu.

Sen sijaan, että kehysbudjetointia kierretään kohde kerrallaan, pitäisikin varmistaa seuraavat asiat: 1) kaikki tosiasiallisesti julkisen talouden tasapainoon ja vastuisiin liittyvät ratkaisut tulevat käsitellyksi osana samaa kokonaisuutta, 2) tunnistetaan ja tehdään näkyväksi arvio siitä, missä määrin mikäkin meno on analyyttisesti taloudellinen investointi.

Tällä yhdistelmällä turvattaisiin, että kuluttava suu pidetään säkkiä myöten, mutta tunnistettaisiin myös se, että joskus rahan käyttö tuo säkkiin lisää. Kakun jakamisen lisäksi pitää ajatella kakun kasvattamista. Pelkällä kulukurilla ei menesty valtio tai yritys sen paremmin kuin entinen hevonenkaan.

 

On aika puhua uudestaan siitä, mitä me yhdessä julkiselta sektorilta odotamme ja mitä julkinen sektori voi tehdä markkinoita tehokkaammin. Julkisen talouden koko on tarkoituksenmukaisuuskysymys, josta ei pidä tehdä toteemia. Hyvinvointivaltioiden menestys on nojannut sen tunnistamiseen, että koulutus-, terveys- ja sosiaalipalvelut eivät ole vain kulutusta, vaan investointeja, jotka tuottavat myös taloudellista hyötyä.

Julkinen talous voi – ja sen pitää – kasvaa, jos sen tehokkaasti tekemien asioiden tarve kasvaa. Tämän määrittää keskeisesti taloudellisia hyötyjä tuottavien investointien tarve.

On vastuutonta hukata tai käyttää tehottomasti yhteisiä resursseja. Vielä vastuuttomampaa on olla investoimatta ihmisten hyvinvointiin, kun se voidaan tehdä taloutta ja kasvupotentiaalia vahvistavalla tavalla.

 

Kirjoittajista Aleksi Kalenius on Suomen sosiaali ja terveys ry SOSTEn työllisyys-, työmarkkina- ja koulutuspolitiikan erityisasiantuntija, Vertti Kiukas SOSTEn pääsihteeri ja Jussi Ahokas SOSTEn pääekonomisti.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanava-lehden numerossa 6/2020. Kanavan voit tilata täältäSuomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.