Analyysi: Suomalaismedian pitäisi ottaa mallia Saksasta ja selvittää julkisesti virheitään

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

KUN saksalaiselle Der Spiegel -sanomalehdelle selvisi muutama vuosi sitten, että sen toimittaja oli ehkä keksinyt juttuihin lähteitä ja haastateltavia, se aloitti selvityksen.

Claas Relotius, kolmikymppinen kansainvälisesti palkittu tähtireportteri, oli ehtinyt työskennellä lehdelle seitsemän vuotta ja kirjoittaa noin 60 juttua.

Toinen toimittaja, joka oli ollut mukana työkeikalla Meksikon rajalla, oli alkanut epäillä Relotiuksen metodeja ja kertonut ajatuksistaan Der Spiegelille. Kun mitään ei ollut tapahtunut, toimittaja oli matkustanut Yhdysvaltoihin keräämään todisteita.

Relotius kiisti ensin tiukasti, mutta myönsi sitten.

Jo muutama päivä tunnustuksen jälkeen, joulukuussa 2018, Der Spiegel julkaisi kirjeen toimitukselta.

Siinä kirjoitettiin, että Relotius oli kertonut keksineensä neljääntoista juttuun haastateltavia. Henkilöt olivat todellisia, poimittu muista medioista ja videotallenteilta, mutta Relotius ei ollut koskaan tavannut heitä. Moni artikkeleista oli voittanut journalismipalkintoja.

Voiko väärennettyjä artikkeleita olla huomattavasti enemmän? kirjeessä kysyttiin. Ainoa, mitä pystymme toistaiseksi varmuudella sanomaan, on, että selvitystyö on vasta alkamassa.

SELVITYS valmistui puolisen vuotta myöhemmin. Kolmihenkinen ryhmä oli käynyt kaikki jutut läpi ja tutkinut, oliko joku muu Der Spiegelin toimituksessa tiennyt sepitteistä tai osallistunut niiden tekemiseen.

Ei ollut, mutta faktantarkistaja ja kaksi esimiestä irtisanoutuivat silti.

Raportti on järkyttävä, lehti uutisoi, ja olemme aiheuttaneet merkittävää vahinkoa mielikuvalle saksalaisesta laatujournalismista.

17-sivuinen selvitys on lähes yliperusteellinen.

Siinä tarkistettiin myös kaikki vinkit muiden Der Spiegelin toimittajien jutuista. Eräs toinenkin toimittaja oli syyllistynyt kahteen vakavaan väärennökseen.

Useiden muiden jutuissa oli vähäisempiä, mutta olennaisia epätarkkuuksia. Oli otettu dramaturgisia vapauksia ja jätetty tahallaan kertomatta ristiriitaisia faktoja. Näiden katsottiin olevan koko talon ongelma ja vaativan muutoksia tekemiskulttuuriin.

Selvityskomissio antoi muutosohjeita: Faktat voittavat oletetun kirjallisen laadun. Kuvailujen tulee sisältää vain niin vähän adjektiiveja kuin tilanteiden ymmärtäminen vaatii; jokainen ylimääräinen vie kirjoittajaa lähemmäs fiktion rajaa. Tilanteiden rekonstruktio voi perustua vain tosiasioihin; päähenkilöiden tunteita tai ajatuksia ei voi rekonstruoida.

Ja toimintaohjeita: Toimittajan on dokumentoitava tiedonhankintansa, kuvattava haastateltavansa, otettava yhteystiedot talteen ja pystyttävä todistamaan käyneensä väittämissään paikoissa. Tietoja on säilytettävä vähintään kaksi vuotta.

Der Spiegel lupasi parantaa prosessejaan ja palkata asiamiehen selvittämään kaikkia mahdollisia journalistisia ongelmia.

Media on täälläkin vastuussa lukijoilleen, mutta ilmeisesti vain silloin,
kun asiat koskevat muita kuin sitä itseään.

MONISSA eurooppalaisissa maissa medioilla on tapana kertoa avoimesti virheistään. Se on ihanne ja itseisarvo, jolla luotettavuutta perustellaan.

Yhdysvalloissa rypeminen on mennyt niin pitkälle, että se on paikoin muuttunut omassa moraalisessa erinomaisuudessa kieriskelyksi, jossa virheiden myöntäminen ei olekaan osa normaalia prosessia vaan paatoksellisen merkittävä teko.

Suomessa on kyllä lätkitty vuosikausia vastuullisesta journalismista kertovia logoja lehtien kansiin ja korostettu, että oikeat mediat tunnistaa siitä, että ne korjaavat virheensä, toisin kuin Julkisen sanan neuvostoon sitoutumattomat valemediat.

Oikaisuja tehdään teknisin asiavirheperustein journalistin ohjeiden rimaa hipoen, mutta minkäänlaista avoimuuden tai läpinäkyvyyden perinnettä meillä ei ole.

Media on täälläkin vastuussa lukijoilleen, mutta ilmeisesti vain silloin, kun asiat koskevat muita kuin sitä itseään.

Kun suomalaiset päätoimittajat arvioivat hiljattain median suoriutumista pääministeri Sanna Marinia (sd) koskeneessa bilevideouutisoinnissa, he katsoivat sen onnistuneen ”hyvin”. Se on vähän kuin väittäisi horoskooppia väitöskirjaksi ja syyttäisi muita termeihin takertumisesta.

Päätoimittajien oli seisottava juttujen takana, vaikka kansainväliset mediat kirjoittivat suomalaisten pohjalta etusivuillaan, että pääministeri oli osallistunut kokaiinijuhliin, ja Marin passitettiin huumetestiin. Siksi, että muutama Twitter-käyttäjä ja yksi toimittaja olivat mielestään kuulleet sekavalla mölinävideolla sanan ”jauhojengi”.

Sen sijaan, että oikaisuissa ja jatkojutuissa olisi kerrottu tulkinnanvaraisuudesta näkyvästi ja avoimesti, toimituksissa pestattiin anonyymejä spektrianalyytikoita mittaamaan desibeliasteikoita ja pohdittiin vakavissaan, mitä jos Estonia olisi uponnut kesken Flow-festivaalin.

Höperehdittiin Venäjän osallistuneen Marinin bileseurueen puhelimien ”hakkerointiin”, vaikka juhlijat olivat itse ladanneet videot omille sometileilleen.

Hyväntahtoisesti tulkittuna päätoimittajien arviossa lienee kyse siitä, etteivät pomot koe voivansa syyttää epäinhimillisessä kiireessä juttuja suoltavia yksittäisiä toimittajia; ikään kuin vastuu virheestä ja julkaisusta olisi yksittäisten toimittajien.

Virhe on prosessissa ja vastuu päätoimittajan, joka ei pysty korjaamaan prosessia.  

Kyvyttömyys kertoa omista asioista ei ole yksin Hesarin ongelma, se on alan käytäntö.

ON mahdotonta kuvitella, että Suomessa tehtäisiin Der Spiegelin raportin kaltaisia julkisia selvityksiä vakavistakaan virheistä.

Toinen saksalaislehti, Süddeutsche Zeitung, on kertonut jopa julkaisemattomien juttujensa ongelmista.

Suomessa ei ole tullut esiin vakavia väärennöstapauksia, mutta muita poikkeuksellisia riippumattomuusongelmia kyllä.

Helsingin Sanomat on roikkunut pian viisi vuotta esitutkinnassa ja oikeuskäsittelyssä joulukuussa 2017 julkaistun Puolustusvoimien viestikoekeskusta koskeneen jutun takia.

Lokakuussa 2021 apulaisvaltakunnansyyttäjä nosti syyteet turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja turvallisuussalaisuuden paljastamisen yrityksestä. Syytteeseen joutuivat artikkelin kirjoittajat ja vuorossa ollut uutispäällikkö, eivät toimituspäällikkö tai päätoimittaja.

Syyttäjä vaatii vähintään puolentoista vuoden ehdollista vankeusrangaistusta. Toimittajat kiistävät rikoksen.

Hesarin johtoporras on muistutellut toimitusta pitkin matkaa, ettei toimitusprosessista tai mistään muusta juttuun liittyvästä saa puhua talon ulkopuolelle.

”Älkää siis osallistuko mihinkään spekulaatioihin kenenkään kanssa. Näin pidämme parhaiten huolta kollegoistamme”, johto viestitti tammikuussa 2018.

Elokuun lopussa alkaneen oikeudenkäynnin myötä tapauksen esitutkinta tuli julkiseksi.

Sen lisäpöytäkirjasta selvisi, että yksi syytetyistä toimittajista olisi kertonut Puolustusvoimille Helsingin Sanomien hankkimista tiedoista ja esitellyt tutulle upseerille toimituksen saamia asiakirjoja.  

Toimittaja ilmeisesti epäili jutun laillisuutta, muttei silti kieltäytynyt sen tekemisestä, vaikkei kenenkään tarvitse kirjoittaa mitään, mikä on vastoin lakia tai omaa ammattietiikkaa.

Hesari kertoi lisäpöytäkirjan sisällöstä itse. Toimitus ei ollut jutun mukaan tietoinen toiminnasta.

Lehden kannalta tieto on katastrofaalinen: toimittaja on saattanut levitellä lähdesuojan alaisia tietoja jutun kohteelle ja vaarantaa lehden riippumattomuuden.

Oikeudenkäynnin kannalta uutinen oli hyvä. Hesarin puolustus saattoi nyt vedota siihen, että Puolustusvoimat oli tiennyt julkaisuaikeista, muttei ollut tehnyt mitään asian estämiseksi. Kuinka salaisista tiedoista siis saattoi olla kyse?

Siitä Hesari ei lisätutkintapöytäkirjasta uutisoidessaan kertonut, että Puolustusvoimat oli kyllä tehnyt rikosilmoituksen tietovuodosta keskusrikospoliisille ennen viestikoekeskusjutun julkaisua. Se on puolustuksen kannalta huono uutinen.

Savon Sanomien mukaan ei ole tiedossa, johtuiko tutkintapyynnön tekeminen toimittajan omatoimisista upseeritapaamisista.

Hesari ei ole myöskään kertonut hyllyttäneensä upseerille puhuneen toimittajan. Se ei ole selittänyt koko asiaa millään tavalla, vaikka entisen puolustusministerin Jussi Niinistön (sin) avustaja Petteri Leino on syyttänyt toimittajaa ”Puolustusvoimien naiseksi”, jonkinlaiseksi asevoimien myyräksi.

Se ei ole kertonut edes selvittävänsä asiaa.  

KYVYTTÖMYYS kertoa omista asioista ei ole yksin Hesarin ongelma, se on alan käytäntö.

Kun on kyse omasta yhtiöstä ja toimituksesta, mediat tekevät tiedotteita, eivät uutisia, vaikka niiden tulisi toimia juuri päinvastoin.

Vuonna 2013 Helsingin huumepoliisin entisen päällikön Jari Aarnion pitkässä ja monihaaraisessa poliisitutkinnassa tuli esiin, että Aarnio oli saanut sanella Suomen Kuvalehdelle itseään ja muita koskevien artikkeleiden sisällön. Hän oli ohjaillut juttujen tekemistä, lukenut ne etukäteen ja tehnyt niihin muutoksia.

Suomen Kuvalehdestä kiistettiin ja kerrottiin muiden medioiden haastatteluissa Aarnion olleen vain lähde muiden joukossa.

Asiaa käsiteltiin Hesarin rikostoimittajien kirjassa, mutta ei koskaan Suomen Kuvalehden sivuilla. Integriteettiongelmilla on tapana muuttua ”talon sisäisiksi”, vaikka ne kuuluisivat ennen kaikkea lukijoille.

Toimituksissa tuijotellaan kattoon ja odotetaan, että kohu menee ohi.

Meneehän se. Silti olisi alan uskottavuuden kannalta enemmän kuin toivottavaa, että Hesari päätyisi ennemmin spiegelmäiseen kuin suomenkuvalehtimäiseen ratkaisuun, kun se joskus käsittelee monimutkaista viestikoekeskusjupakkaa ja toimituksen sisäistä tietovuotoa.

—

Oikaisu 9.9. klo 16.13: HS ei lisätutkintapöytäkirjasta uutisoidessaan kertonut, että Puolustusvoimat oli tehnyt rikosilmoituksen tietovuodosta keskusrikospoliisille ennen viestikoekeskusjutun julkaisua. Aiemmin jutussa väitettiin, että HS ei ole kertonut rikosilmoituksesta lainkaan. HS on julkaissut asiasta STT:n tietoihin perustuvan uutisen vuonna 2019.

Lisätty myös linkki Ylen uutiseen, jossa HS:n päätoimittaja kommentoi HS:n toimittajan hyllyttämistä.