Ei saa puhua mitään talon ulkopuolelle

media

Neljä vuotta sitten Helsingin Sanomat julkaisi jutun, jonka vuoksi kolme toimittajaa voi joutua vankilaan maanpetosrikoksesta. Päätoimittaja Kaius Niemi vältti syytteet.

Teksti
Milka Valtanen
Kuvitus
Outi Kainiemi

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

Kaius Niemi lähetti sähköpostin kello 11.01. ”Hyvät kollegat.”

Hän ja muut neljä tiesivät jo.

”Tämä päivä jää Helsingin Sanomien historiaan erityisen synkäksi etapiksi.”

”Lähes neljä vuotta sitten alkanut esitutkinta sotilastiedustelun Viestikoekeskusta käsittelevästä jutusta ja tutkintaa seurannut syyteharkinta on päätynyt kannaltamme huonoimpaan mahdolliseen lopputulokseen.”

Oli perjantai 29. lokakuuta 2021. Lähes neljä vuotta siitä, kun keskusrikospoliisi oli alkanut tutkia, olivatko Helsingin Sanomien toimittajat rikkoneet lakia.

Poliisi epäili, että viisi toimituksen jäsentä oli julkaissut oikeudettomasti tietoja, jotka oli määrätty salaisiksi Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi.

Mutta kaikki epäillyt eivät saaneet syytteitä. Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi ja toimituspäällikkö Esa Mäkinen saivat apulaisvaltakunnansyyttäjältä syyttämättäjättämispäätökset.

Toimituksen infotilaisuus järjestettiin puoli kahdeltatoista.

Niemi ja Mäkinen olivat tummissa puvuissa päätoimittajan työhuoneessa ja puhuivat toimitukselle Teams-videopuhelussa.

Tunnelma oli synkkä. Kuulosti siltä, että Niemen ääni värisi. Kahta toimittajaa ja yhtä uutispäällikköä uhkasi vankeusrangaistus maanpetosrikoksesta.

”Ensimmäinen reaktio oli suunnilleen, että Suomi on menossa Kiinan tielle”, yksi toimituksen jäsen kertoo.

”Ja sitä siinä selvästi haettiinkin.”

 

Suomen salaisin paikka -juttu julkaistiin lauantaina 16. joulukuuta 2017. Se käsitteli sotilastiedustelun Viestikoekeskusta Tikkakoskella.

Helsingin Sanomat oli saanut haltuunsa asiakirjoja. Ne oli luokiteltu salaisiksi tai erittäin salaisiksi. Ne kertoivat, mitä sotilastiedustelun yksikössä Tikkakoskella tapahtui.

Jutun kuvituksessa asiakirjojen punaleimat vahvistivat vaikutelmaa salaisuuksien paljastamisesta. Twitterissä Helsingin Sanomat julkaisi mainosvideon, joka myöhemmin poistettiin. Siinä esiintyivät jutun kirjoittajat Tuomo Pietiläinen ja Laura Halminen. Luvattiin lisää juttuja aiheesta.

Asiakirjojen tiedot olivat jo kymmenisen vuotta vanhoja. Niiden perusteella kuitenkin kerrottiin Viestikoekeskuksen tehtävistä: mitä keskus teki ja miten. Montako ihmistä siellä työskenteli ja millaisia olivat henkilöstön ongelmat. Mitä olivat keskuksen asiakkaat ja sidosryhmät, siis keitä varten laitos tiedusteli. Sotilastiedustelun huippusalaisesta valvontajärjestelmähankkeesta kerrottiin nimi, tavoite ja hinta.

Tarkoitus oli selittää lukijoille, millaiselle laitokselle tekeillä ollut tiedustelulaki antaisi uusia valtuuksia, esimerkiksi oikeuden kuunnella rajat ylittävää viestiliikennettä. Uusi tiedustelulaki vaati perustuslain muutosta, jonka hallitus halusi viedä läpi kiireellisellä menettelyllä.

Mutta kaikki eivät nähneet artikkelia samalla tavalla.

Yksi lukija oli erityisen pahoillaan.

Salaisia asiakirjoja on laittomasti luovutettu Helsingin Sanomien haltuun”, alkoi tasavallan presidentin tiedote.

Siltä osin on rikostutkinta käynnistetty. Korkeimman turvaluokituksen saaneiden asiakirjojen sisällön paljastuminen on turvallisuutemme kannalta kriittistä ja voi aiheuttaa vakavia vaurioita.”

Puolustusministeri Jussi Niinistö (sin) tviittasi:

Sananvapauden väärinkäytöstä on lyhyt matka epäisänmaallisuuteen.

Tutkintapyynnön teki Puolustusvoimien pääesikunta.

Presidentti Sauli Niinistö varmaankin tunsi pykälän turvallisuussalaisuuden paljastamisesta. Hän oli toiminut perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana, kun tunnusmerkistö lisättiin rikoslakiin 1990-luvun alussa.

Pykälä täydensi vanhaa vakoilulainsäädäntöä. Lainkohta oli ankara. Niin ankara, että lakiasiainvaliokunnan puheenjohtaja Tarja Halonen ja viisi muuta valiokunnan jäsentä olivat esittäneet vastalauseensa, tahtoneet lieventää sitä.

He olivat huolissaan siitä, että pykälä jättäisi viranomaisille liikaa määrittelyvaltaa siihen, mistä julkisuudessa oli sallittua käydä kriittistä keskustelua.

Suomalainen perusoikeuskulttuuri oli vasta nuori, Euroopan ihmisoikeussopimus oli tullut Suomessa voimaan 1990. Neuvostoliitto oli hajonnut vain hetkeä aiemmin, itärajan takana oli epävarmaa. Suomen puolustusta koskevien tietojen vuotaminen olisi voinut tarkoittaa akuuttia uhkaa.

Sanan- ja lehdistönvapautta silti pohdittiin lakia säätäessä. Lakipykälässä sitä ei mainita, mutta hallituksen esityksen perustelussa sivuttiin mediaa:

Pelkästään epäkohtien paljastamiseen tähtäävä sanomalehtikirjoittelu ei siis ole vakoilua, joskin salaisuuksien julkistaminen saattaa olla rangaistavaa luvun 8 tai 9 §:ssä tarkoitettuna rikoksena.

Kahdeksas pykälä tarkoittaa turvallisuussalaisuuden paljastamista, yhdeksäs tuottamuksellista turvallisuussalaisuuden paljastamista.

Ne kieltävät tietojen kaikenlaisen oikeudettoman julkaisemisen, ilmaisemisen, välittämisen ja luovuttamisen, jos ne on salattu kansallisen turvallisuuden nojalla.

Vähimmäisrangaistus neljä kuukautta, enimmäisrangaistus neljä vuotta vankeutta.

Pelkkä yrityskin on rangaistava.

 

Kukaan ei kai ollut ehdottanut, että toimittajien tietokoneet tai puhelimet vietäisiin turvaan.

Oli sunnuntai-ilta, ja Laura Halmisen työkone oli hänen kotonaan.

Kolme vuotta aiemmin brittiläisen The Guardian -lehden toimitus oli tuhonnut tietokoneita poraamalla ne palasiksi. Toimittajien hallussa oli ollut Edward Snowdenin vuotamia Yhdysvaltain tiedustelupalvelun NSA:n asiakirjoja. Lehti oli julkaissut poraamisesta videon vuoden 2014 alussa.

Halminen ei käyttänyt poraa. Hänellä oli vasara, jolla hän hakkasi tietokonetta kotitalonsa kellarissa, kunnes laite alkoi savuta. Hän oli tullut lyöneeksi tietokoneen akkuun.

Tohjosta nousi pieni liekki.

Halminen soitti hätänumeroon.

Ei ollut helppoa selittää tapahtunutta. Esitutkinta päällä ja kellari ehkä tulessa, mitä sellaisessa tilanteessa kuuluu sanoa?

Halminen pyysi, että palokunta tulisi nopeasti. Hän ei ollut varma, oliko sähköpalo tukahtunut vai levinnyt.

Hän oli huolissaan siitä, ehtisivätkö sammuttajat ajoissa, huolissaan talon muista asukkaista ja heidän omaisuudessaan, huolissaan siitä, rupeaisivatko pelastajat turhaan rikkomaan ovia, vaikka hänellä oli avain.

”Ihan kellarissa olitte niinkö?” hätäkeskuspäivystäjä kysyi.

”Kyllä, kellarikomerotilat”, Halminen sanoi.

”Ja tota, se räjähti se akku, tietokoneen akku?” päivystäjä kysyi.

”Joo, kyllä. Ja sit juostiin”, Halminen sanoi.

Päivystäjä ihmetteli mistä tietokone oli mennyt oikosulkuun.

Vasarasta, Halminen sanoi.

Vasarasta, päivystäjä toisti.

”Eli sä löit sitä jollakin?”

”Pitää paikkansa.”

Kun päivystäjä ei vieläkään ymmärtänyt, Halminen selitti vasaroineensa tietokoneensa lähdesuojan takia. Hän oli toinen Helsingin Sanomien Viestikoekeskusta käsittelevän jutun kirjoittajista.

”Ääh, niin niin”, päivystäjä sanoi.

Hän sanoi lähettävänsä palokunnan mukana poliisin.

”No voi helvetin kuustoista”, Halminen vastasi.

Keskusrikospoliisin rikostarkastaja Janne Järvinen soitti pihalta. Hän ei halunnut herättää naapureiden huomiota. Kotietsintä toimittajan kotiin on epätavallista, tilanne oli kiusallinen poliisille ja epämiellyttävä Halmiselle.

Halminen siivosi paikkoja. Järvinen availi kaappeja, kasteli sukkansa parvekkeella. Hän takavarikoi muistitikkuja, Halmisen henkilökohtaisen puhelimen ja työpuhelimen, henkilökohtaisen Macbook-tietokoneen ja tuhotun työkoneen.

Tuhotulla tietokoneella ei ollut Viestikoekeskus-juttuun liittyneitä asiakirjoja, vaan muihin artikkeleihin liittyviä lähteitä, joita Halmisen oli pakko suojella. Niin hän on myöhemmin kertonut. Varma ei tietenkään voi olla, sillä hän sai koneen tuhottua niin huolellisesti, ettei poliisi saanut sitä herätettyä henkiin.

Helsingin Sanomien uutinen kotietsinnästä julkaistiin, kun ilta oli jo maanantain puolella.

Julkisuudessa vasaroinnista tuli yleinen vitsi. Näytti siltä, että Halminen oli toheloinut, säilyttänyt erittäin salaiseksi luokiteltuja asiakirjoja tietokoneellaan ja sytyttänyt sen vielä vahingossa palamaan.

 

Helsingin Sanomien johto ei halunnut, että tapahtuneesta keskustellaan Sanomatalon sisällä, eikä varsinkaan sen ulkopuolella.

Keskiviikkona 17. tammikuuta 2018 toimitus sai viestin toimituksen johdolta:

Tikkakoskijutun esitutkinnasta. Vastaavan päätoimittajan pyynnöstä muistutan, että poliisitutkinnassa paraikaa olevasta Tikkakoski-jutusta ja siihen liittyneestä toimitusprosessista ei saa puhua mitään talon ulkopuolelle. Älkää siis osallistuko mihinkään spekulaatioihin kenenkään kanssa. Näin pidämme parhaiten huolta kollegoistamme.”

viestikoekeskus hs syyte

Kuten tavallista, poliisi oli hyvin hiljaa. Aluksi keskusrikospoliisi ei suostunut paljastamaan edes tutkinnanjohtajan nimeä. Hänelle haluttiin antaa työrauha.

Tilanne oli kieltämättä monimutkainen.

Helsingin Sanomien ei epäilty syyllistyneen rikokseen tietojen hankkimisessa. Tietovuodon selvittämiseen oli avattu toinen tutkintalinja, jonka työ on edelleen kesken.

HS:n toimittajien epäiltiin julkaisseen Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi salassa pidettäväksi säädettyjä tietoja. Sellaisesta rikoksesta ei ole ennakkotapauksia, joihin verrata.

Ehkä lähin esimerkki on vuodelta 1940, kun Suomen Tietotoimiston toimitusjohtaja Eero A. Berg tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen maanpetoksesta. STT oli kertonut talvisodan loppupäivinä ennenaikaisesti, että eduskunnan ulkoasiainvaliokunta olisi hyväksynyt Neuvostoliiton rauhanehdot.

Mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun tiettävästi ketään tutkitaan turvallisuussalaisuuden paljastamisesta.

Viranomaisten salaamien asiakirjojen käyttö ei tietenkään ole poikkeus journalismissa.

Mutta sotilastiedustelua koskevat tiedot ovat erityisen tarkkaan varjeltuja. Sotilastiedustelun johtajien lausunnoista saa helposti kuvan, että niiden julkaisulle ei koskaan ole perusteita.

Poliisin piti siis selvittää, oliko Helsingin Sanomat julkaissut Suomen turvallisuuden kannalta kriittisiä tietoja ja oliko se julkaissut niitä oikeudettomasti.

Piti selvittää myös, ketkä julkaisuun olivat osallistuneet ja oliko salassa pidettäviä tietoja välitetty tai ilmaistu toimituksen sisällä. Sekin voi olla laitonta.

Ja vielä: oliko lehti valmistellut lisää juttuja, joissa olisi muita turvaluokiteltuja tietoja. Oliko se siis syyllistynyt rikoksen yritykseen?

Helsingin Sanomilla oli salaiseksi luokiteltua materiaalia, jonka tutkiminen tuotti lisää salaiseksi luokiteltavaa materiaalia. Ei poliisi voinut levitellä sitä pitkin toimistoaan.

Tarvittiin ”erityisjärjestelyjä”, erityisiä tietokoneita, joilla aineistoa saattoi käsitellä erityisissä tiloissa.

Edes syyteharkintaa valmistelleet syyttäjät eivät saaneet esitutkinta-aineistoa haltuunsa, vaan heidän oli tutustuttava aineistoon keskusrikospoliisin tiloissa Vantaalla, jossa papereita yhä säilytetään, monen oven takana kassakaapissa.

 

Oikeusjärjestelmällä riitti sovittelemista rikoslaissa ja lehdistönvapaudessa.

Poliisi ei saanut noin vain koskea takavarikoituihin laitteisiin.

Niitä säilytettiin sinetöidyissä suojapusseissa ja niihin sai kajota vasta etsintävaltuutetun luvalla. Tämän tehtävä oli tutkia, oliko laitteilla mitään lähdesuojan alaista materiaalia, Viestikoekeskukseen tai mihin tahansa muuhun liittyvää.

Jos oli, sitä ei saanut käyttää tutkinnassa. Asiaa ratkottiin myös korkeimmassa oikeudessa.

Sitäkin asiaa.

Korkein oikeus ehti antaa tapauksesta kolme ennakkopäätöstä jo ennen esitutkinnan valmistumista.

Kaksi ratkaisuista liittyi toimittajan kotiin tehtyyn etsintään ja takavarikoituihin laitteisiin. Tuomarit totesivat etsinnän lailliseksi, mutta kielsivät poliisia ottamasta yhtä muistitikuista aineistoksi esitutkintaan. Tikulla oli Suomen Kuvalehden tietojen mukaan Halmisen kollegan Tuomo Pietiläisen kokoama taulukko, joka saattaisi johtaa lähteiden jäljille, vaikkei heitä suoraan paljastaisikaan.

Ratkaisu oli merkittävä, se laajensi lähdesuojan tulkintaa.

Lähdesuoja on journalismin välttämätön pyhä. Se tarkoittaa toimittajan oikeutta olla paljastamatta tietolähteitään. Oikeus on kirjattu Suomen sananvapauslakiin ja perustuslakiin, Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja YK:n yleissopimukseen. Sen tehtävä on turvata avoimen tiedonvälityksen toteutuminen, ja avoimen tiedonvälityksen tehtävä taas on turvata avoimen demokratian toteutuminen.

Kolmas korkeimman oikeuden päätös liittyi sekin lähdesuojaan.

Todistajaksi kutsuttu Helsingin Sanomien toimittaja, joka oli ollut tekemässä Viestikoekeskus-artikkelin jatkojuttua, oli kieltäytynyt vastaamasta joihinkin kysymyksiin. Keskusrikospoliisi halusi tietää, miten hän oli osallistunut juttujen muokkaamiseen, ketkä toimituksessa päättivät, mitä tietoja jutuissa julkaistiin ja mitä niistä poistettiin, sekä miten toimittajaa työssään ohjeistettiin.

Toimittaja vetosi lähdesuojaan ja itsekriminointisuojaan eikä kertonut. Käräjäoikeus ja myöhemmin myös korkein oikeus totesivat, että vaikka lähdesuojaa onkin tulkittava laajasti, sitä ei voi tulkita niin laajasti, että toimittajista tulisi yhteisessä juttuprojektissa lähtökohtaisesti toistensa lähteitä.

Toimittajaa kuultiin oikeuden päätöksellä uudestaan. Itsekriminointisuojan nojalla hän sai olla vastaamatta yhteen kysymyksistä. Se, mitä hän vastasi, on esitutkinnan alaista materiaalia.

Ei pitäisi olla mahdollista, että Kaius Niemi ja Esa Mäkinen eivät tienneet jutusta.

Syytteiden sisällöstä tiedetään vain se vähä, mitä apulaisvaltakunnansyyttäjän niukkasanaisessa tiedotteessa on kerrottu: syytteet kolmelle, syyttämättäjättämispäätökset kahdelle, haastehakemus toimitettu käräjäoikeuteen. Oikeudenkäynnin alkamisajasta ei tietoa.

Mutta syyttämättäjättämispäätökset ovat julkiset.

Ne alkoivat kiertää Helsingin Sanomien toimituksessa samana iltana, kun syytteet oli nostettu. Toimituksen jäsenet lähettivät niitä toisilleen ja yrittivät ymmärtää lukemaansa.

Kesätoimittajakin tietää, että vastaava päätoimittaja on vastuussa lehdessään julkaistuista jutuista.

Sananvapauslain uudistuksessa vuonna 2004 päätoimittajan vastuuta kevennettiin, mutta edelleen päätoimittaja joutuu tarvittaessa istumaan oikeudessa lehden julkaisuista.

Muun muassa tämän takia päätoimittajilla on iso palkka, Kaius Niemellä moninkertainen rivitoimittajaan verrattuna.

Mutta nyt vastaava päätoimittaja ja takapäivystäjänä toiminut toimituspäällikkö eivät saaneet syytteitä.

He olivat vedonneet esitutkinnassa itsekriminointisuojaan. Se on epäillyn oikeus, olla auttamatta oman syyllisyytensä selvittämisessä.

Niemi ja Mäkinen eivät olleet vastanneet mihinkään, mitä kuulustelussa oli kysytty. Eivät edes siihen, olivatko tienneet Viestikoekeskus-jutusta ennen sen julkaisua.

Syyttäjällä ei ollut riittävästi näyttöä siitä, että he olivat ”tahallaan osallistuneet” artikkelin ja sen jatkojuttujen julkaisemiseen.

Mitään tällaista ei ollut selitetty Helsingin Sanomien toimituksen yhteisessä infotilaisuudessa.

Oli puhuttu sananvapausloukkauksista ja syyttäjän sattumanvaraisesta harkinnasta.

Vastaava päätoimittaja oli korostanut olevansa vastuussa kaikista journalistisista päätöksistä.

Helsingin Sanomissa on vahva yhteishenki ja luottamus johtoon, mutta Sanomatalon käytävillä alettiin käydä huolestuneita keskusteluja: miten saattoi olla mahdollista, että toimittajat Laura Halminen ja Tuomo Pietiläinen sekä keskijohtoon kuuluva uutispäällikkö Kalle Silfverberg saavat syytteet, mutta ylin johto ei?

Toimitukselle järjestettiin lisää infotilaisuuksia. Niissä kysymykset olivat muuttuneet kriittisiksi.

Miksi johto oli vedonnut itsekriminointisuojaan?

Miksi totuudellisuuteen pyrkivä avointa ja läpinäkyvää yhteiskuntaa kannattava media ei vastaa kysymyksiin?

Oliko johto kantanut vastuuta?

 

’Ei meidän puolustus ole rakentunut sen varaan, olenko minä lukenut jutun vai enkö ole lukenut”, Kaius Niemi sanoo Teams-videopuhelussa.

”Emme ole koskaan käyttäneet sellaista argumenttia, että en olisi tiennyt.”

Puolustus on lähtenyt siitä, että vastaava päätoimittaja vastaa aina lehdessä julkaistuista jutuista: ei vastuu riipu siitä, mitä hän sanoo poliisille.

Puolustus ei osannut arvata, että apulaisvaltakunnansyyttäjällä oli toisenlainen tulkinta.

Lisäksi tutkinnassa oli materiaalia, jonka sisältöä epäillyt eivät itse kokonaan edes tunteneet.

Millä tahansa vastauksella olisi voinut olla hyvin vaikeasti ennakoitavia vaikutuksia.

”Voi olla niin, että yhtäkkiä olisikin ollut epäiltyjä huomattavasti enemmän kuin alun perin.”

Puolustuksen näkökulmasta on sitä paitsi toisarvoista, kuka tiesi mitäkin. Sen kanta on, että Helsingin Sanomat ei ole tehnyt rikosta. Mitään turvallisuussalaisuuksia ei ole paljastettu.

Niemi on sanonut alusta saakka, että kaikki Viestikoekeskusta käsittelevässä jutussa kerrotut tiedot voi löytää julkisia lähteitä käyttämällä. Mistä, sitä ei voi kertoa, koska se on osa puolustusta.

Toki jutun olisi voinut perustella paremmin, Niemi sanoo. Sen hän on joutunut sanomaan monta kertaa, ensimmäisen kerran jo jutun julkaisua seuranneena päivänä 17. joulukuuta 2017.

Silloin vastaava päätoimittaja kirjoitti lukijoille kirjeen, jossa selvensi, että Viestikoekeskusta käsittelevän artikkelin julkaisun oli tarkoitus valaista tiedustelulain uudistusta ja sen edellyttämää perustuslain muutosta. Ne olivat yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja, jollaisten selvittäminen on journalismin ydintehtävä.

Ydintehtävä peittyi kuitenkin turvaluokiteltujen paperien korostamisen alle.

”Jutun julkaisu herätti huolia monissa lukijoissa. Että oli julkaistu jotain, mikä voi olla haitallista. Mielikuva syntyi näistä tyylikysymyksistä”, Niemi sanoo.

”Tässäkin tapauksessa lehdistö on toteuttanut ihan vilpittömästi tehtäväänsä. Tyyliseikkojen takia ei ketään pitäisi asettaa vankilatuomion uhan alle.”

Silti niin tapahtui. Pettikö Helsingin Sanomien prosessi?

”Tämä on tehty ihan normaalien journalististen prosessien puitteissa. Mutta nyt menet niihin aineellisiin asioihin, joita en oikeastaan kommentoi, ja tämä kommentoimattomuus ei tarkoita, että olisi pettänyt, vaan että en vain voi kommentoida sitä oikeusprosessin ollessa kesken.”

 

Ei pitäisi olla mahdollista, että Niemi ja Mäkinen eivät tienneet jutusta.

HS:n toimittajat eivät voi ujuttaa juttujaan lehteen salaa. He eivät tee julkaisupäätöksiä, vaan kirjoittavat juttuja, jotka joku muu vähintään oikolukee tai muokkaa.

Ei teksteille tietenkään ole yhtä paljon esimiesten aikaa kuin ennen.

Sen jälkeen, kun Helsingin Sanomat alkoi 2010-luvun alussa kasvattaa voimakkaasti verkkojulkaisuaan, lehden tuottajien ja uutispäälliköiden työ on ollut hektistä. Kaikkeen ei ehdi puuttua.

Onhan se teoriassa mahdollista, yksi hesarilainen arvioi, että eivät olisi kunnolla lukeneet Viestikoekeskus-juttua. Mutta ei sellaista tapahdu etusivun juttujen kanssa.

Viestikoekeskusta käsittelevä artikkeli oli lauantain etusivun juttu, paperisen lehden avausaukeamalla ja näyttävästi esillä verkossa.

Lehden ensimmäinen aukeama, HS-kielellä ”tuoreet”, on koko lehden tarkimmin suunniteltu paikka. Joka iltapäivä osastojen esimiehet, toimituspäällikkö ja yleensä myös vastaava päätoimittaja käyvät sen läpi niin sanotussa palokuntakokouksessa.

Päivystysvuorossa oleva päivystäjä lukee läpi lehteen menevät jutut, saattaa esittää toiveita, pohtia otsikoita. Päivystäjää sanotaan takapässiksi, ja hän saa etusivua koskevissa asioissa viimeisen sanan.

Sinä perjantaina takapässinä oli Esa Mäkinen.

Todistajiksi kutsutut HS:n työntekijät selittivät toimituksen käytäntöjä esitutkinnan aikana poliisille.

Apuna käytettiin myös toimituksen sisäistä ohjetta, jossa todetaan: ”jos uutinen on erityisen kiistanalainen tai jos tietojenhankinnassa aiotaan käyttää poikkeavia menetelmiä, on siitä aina kerrottava toimituksen johdolle, joka viime kädessä päättää uutisoinnista ja sen sisällöstä. Toimituksen johdon muodostavat päätoimittajat ja toimituspäälliköt.”

”Viime kädessä vastuu journalistisista päätöksistä kuuluu vastaavalle päätoimittajalle.”

On todennäköistä, että Mäkinen osallistui palokuntakokoukseen, jossa käsiteltiin Viestikoekeskus-artikkelia ja sunnuntaina julkaistavaksi tarkoitettua jatkojuttua. Näin todetaan syyttämättäjättämispäätöksessäkin.

Niemi ei ehkä tiennyt jutusta, mutta ainakin hänelle olisi pitänyt kertoa.

Tietoa julkaistavaksi suunnitelluista jutuista ei luulisi olevan vaikea saada.

Helsingin Sanomien toimitusjärjestelmässä päivittyy jatkuvasti lista siitä, mistä aiheista juttuja on teossa. Toimitusjärjestelmässä on myös versiohistoria, josta näkee ketkä juttua ovat käsitelleet, milloin ja kuka minkäkin verran.

”En tiedä onko sitten joillakin toimittajilla jokin virheellinen käsitys siitä, että heillä voisi olla rikosoikeudellisesti erillisasema tässä. Mutta niin ei ole.”

Journalistien kannalta huolestuttavin kohta syytteissä koskee turvallisuussalaisuuden paljastamisen yritystä. Se tarkoittaa syytteitä julkaisemattomista artikkeleista.

Journalistiliiton puheenjohtajan Hanne Ahon mukaan se voi tarkoittaa sitä, että pelkät toimittajan muistiinpanot saattavat johtaa tuomioon.

Jo pelkkä syytteiden uhka voi aiheuttaa lehdistössä tiedostamatontakin itsesensuuria. Vaikka ei aiheuttaisi, eivät syytteet silti voi olla vaikuttamatta: Helsingin Sanomien puolustuksen valmisteluun on mennyt yhteensä jo monta henkilötyövuotta.

Turvallisuussalaisuuden paljastamisen yritystä koskeva lainkohta on kansainvälisestä perspektiivistä katsottuna täysin poikkeuksellinen, ja ulkomaiset kollegat ovat hämmästelleet asiaa myös Niemelle.

”Tässä luotan oikeusjärjestelmään”, Niemi sanoo.

”Länsimainen demokraattinen järjestelmä ei tunne sellaista, että vankilatuomion uhalla kriminalisoitaisiin jotakin, mikä tapahtuu ennen julkaisutoimintaa.”

 

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe on huomannut mediassa ”hirvittävää melskettä” tilanteesta. Hän itse näkee asian perusteiltaan yksinkertaisena rikosasiana.

Kyse on sen arvioimisesta, onko tehty jotakin, mikä täyttää rangaistavan teon tai sen yrityksen tunnusmerkit.

Syyteharkinnassa hän on päätynyt siihen, että täyttää.

Siinä mielessä asia tietenkin on hankala, että toisessa vaakakupissa on median hyväksytty tehtävä kaivaa oleellisia tietoja esimerkiksi erilaisista väärinkäytöksistä, vaikka sitten salaisten aineistojen avulla.

Mutta toimittajatkaan eivät ole lain yläpuolella.

”Tämä rikos on sellainen, että tunnusmerkistö ei katso yhtään, minkälainen karpaasi tämän rikoksen tekijänä on. Se koskee yhtä lailla toimittajia kuin ketä tahansa muutakin”, hän sanoo.

”En tiedä onko sitten joillakin toimittajilla jokin virheellinen käsitys siitä, että heillä voisi olla rikosoikeudellisesti erillisasema tässä. Mutta niin ei ole.”

Turvallisuussalaisuuden paljastamisen yritys on mutkikkaampi asia, niin kuin rikoksen yritykset ovat aina.

Jos rikos on säädetty rangaistavaksi myös yritysasteella, rangaistavuus alkaa ennen kuin itse rikos on täyttynyt. Mutta milloin on edetty sellaiselle asteelle, että kyseessä on rangaistava yritys?

Yleensä siinä vaiheessa, kun on käsillä konkreettinen vaara siitä, että varsinaisen rikoksen tunnusmerkistö täyttyisi, Rappe sanoo. Esimerkiksi henkirikoksen yritys on rangaistava: ”Voi olla ensin jotain uhkaamista tai valmistelua, mutta jos se morapuukko alkaa heilua kohti hengen säilymisen kannalta olennaisia ruumiinosia, niin sitten alkaa olla konkreettinen tapon yrityksen vaara käsillä.”

Turvallisuussalaisuuden paljastamisen yrityksen syyteharkinnassa Rappe on tullut siihen tulokseen, että uusien juttujen tekeminen on edennyt niin pitkälle, että on ollut käsillä ”konkreettinen vaara siitä, että lisää salassa pidettäväksi väitettäviä tietoja paljastetaan”.

”Tämä on varmasti myös seikka, josta oikeudenkäynnissä kättä väännetään. Että oliko näin vai eikö.”

 

Neljä vuotta on pitkä aika olla hiljaa.

Se on pitkä aika pelätä poliisin pakkokeinoja, olla epätietoisuudessa, valmistella puolustusta ja tehdä työtä kuten ennenkin.

Sillä välin, kun poliisi tutki Helsingin Sanomia, nelosolut ehti tulla elintarvikekauppoihin, sote-uudistus ja hallitus kaatuivat, Suomi pääsi jalkapallon arvokisoihin, Britannia erosi Euroopan unionista ja hengenvaarallinen kulkutauti levisi kaikkialle maailmassa.

Missään vaiheessa tutkinnan kohteet eivät ole voineet puolustautua julkisuudessa. He eivät ole saaneet puhua asiasta edes kaljalla kavereiden kanssa.

Toimituksen oman spekulointikiellon lisäksi heitä sitoi esitutkinta. Osa oli oikeuden asettamassa ilmaisukiellossa. Sen voi määrätä kerrallaan enintään kolmeksi kuukaudeksi. Mutta sille, montako ilmaisukieltoa ihmiselle voi peräkkäin asettaa, ei ole ylärajaa.

Kansainväliset sananvapausjärjestöt ovat korostaneet, että jo pelkässä tutkinnan valmistumisen odottelussa on riittänyt rangaistusta.

Ja syytetyillä on edessä vielä monta pitkää vuotta riippumatta käräjäoikeuden tulevasta ratkaisusta. Tällaisilla tapauksilla on tapana päätyä hovioikeuteen ja korkeimpaan oikeuteen, ehkä lopulta myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.

EIT on painottanut ennakkopäätöksissään, että salaisten paperien julkaisemisen pitää olla mahdollista, jos se palvelee julkista intressiä. Sen ratkaisut ovat laajentaneet myös suomalaista sananvapaustulkintaa.

Neljän vuoden jälkeen suurin kysymys on yhä vaille vastausta: miten erittäin salaiseksi leimatut asiakirjat päätyivät Helsingin Sanomiin?

 

On ihmisiä, joiden aloitteellisuuden ja muiden ominaisuuksien johdosta käynnistyi prosesseja, joista syntyi isoja pinoja virallisia papereita”, Laura Halminen kirjoitti Facebookissa vuoden 2019 joulukuun lopussa.

Mainehaitan kantaminen jatkuu yhä. Pahoin pelkään, ettei se ehkä lopu koskaan kokonaan.

Huhtikuussa 2021 hän kirjoitti:

Mun omatunto on puhdas. Mä lensin kaaressa bussin alle, ja täältä nyt sitten huutelen.”

 

Juttua varten on haastateltu Helsingin Sanomien toimituspäällikköä Esa Mäkistä, rikosoikeuden professori Kimmo Nuotiota, julkisuuslain tutkijaa Heikki Kuuttia ja keskusrikospoliisin rikostarkastaja Kai Käkelää.

Lähteenä on käytetty myös toimittaja Laura Halmisen kotietsinnästään kirjoittamia Facebook-päivityksiä, HS:n sisäistä viestinvaihtoa ja viiden nykyisen tai entisen HS:n toimittajan haastatteluja.

Hätäkeskuspuhelun sitaatit ovat Iltalehden litteroimasta puhelutallenteesta.

Jutun kirjoittaja on työskennellyt Helsingin Sanomissa vuonna 2019. Suomen Kuvalehden päätoimittaja on entinen HS:n pääkirjoitustoimituksen esimies, mutta hän ei ole osallinen Viestikoekeskus-jutussa. Hän ei osallistunut myöskään tämän jutun tekemiseen, mutta tiesi sen julkaisusta.