Diktaattori voittaa aina
Suuret urheilujärjestöt ovat veljeilleet vuosikymmeniä hirmuhallitsijoiden kanssa. Vastuu rehdimmästä pelistä on jäänyt urheilijoille ja faneille.
Nepalilainen rakennustyöläinen Rupchandra Rumba veti viimeisen tuskallisen henkäyksensä qatarilaisella työleirillä 23. kesäkuuta 2019.
24-vuotias Rumba oli ollut Qatarissa rakentamassa Education City -jalkapallostadionia vuoden 2022 MM-kisoihin.
Viranomaisten mukaan Rumba kuoli ”luonnollisen kuoleman”. Todellisuudessa sadattuhannet työntekijät raatavat aamuvarhaisesta yömyöhään 45 asteen kuumuudessa, jotta Qatarin ”suurenmoiset” stadionit valmistuvat ajoissa. Sydämeen ja verisuoniin kohdistuva rasitus on valtava, kaikki eivät selviä.
Rumba tapettiin työllä.
Länsimaisissa medioissa qatarilaisten kuolemanstadionien arvioidaan vaatineen uhreja tuhannen ja neljäntuhannen väliltä. Korona-aika on pahentanut siirtotyöläisten kurjuutta. Heidät on suljettu tiukasti omille alueilleen, joiden kaupoissa on ollut pulaa elintarvikkeista ja asuintilat ovat likaisia bakteeripesiä.
Helsingin Sanomat uutisoi tammikuussa 2019, että Veikkausliigan HJK:ssa pelaava Riku Riski oli kieltäytynyt osallistumasta Suomen jalkapallomaajoukkueen harjoitusleirille Qatarissa. Syyt olivat eettiset, Riski halusi toimia oman arvomaailmansa mukaan. Asia nousi julkisuuteen vasta, kun muu joukkue oli jo Qatarissa.
Päätös teki Riskistä hetkeksi kansainvälisen kuuluisuuden. Siitä raportoivat muun muassa The Guardian, Die Welt, Der Spiegel, Aftonbladet, Expressen, Arab News ja NDTV India.
Riski ei ole juuri halunnut puhua ratkaisustaan medialle mutta avaa nyt Suomen Kuvalehdelle ajatuksiaan.
”Ei ole mielipide vaan fakta, että Qatarissa työskentelyolosuhteet ovat kamalat ja siellä on menehtynyt suuri määrä ihmisiä”, Riski sanoo.
Yksi urheilujärjestöjen ja -johtajien itsepintaisista väitteistä on, että kisojen myöntäminen diktatuureille avaa näitä yhteiskuntia ja jopa parantaa ihmisoikeustilannetta. Mitään konkreettista näyttöä ”avautumisesta” ei kuitenkaan ole.
”Ihmisoikeusrikkomukset kuorrutettaan avoimuuspuheella, mutta mitä enemmän tapauksia on kaiveltu, sitä kammottavampia asioita on paljastunut.”
Riski muistuttaa, että kun edustajat käyvät kisapaikalla tutustumassa oloihin, heille esitellään pari rakennusprojektia, joissa kaikki näyttää hyvältä, turvalliselta ja puhtaalta. Kameroiden eteen on myös komennettu vierastyöntekijöitä, jotka vakuuttavat, että heistä huolehditaan.
Todellisuudessa he ovat nykyaikaisia orjia, jotka Persianlahden maissa käytössä oleva kafala-järjestelmä sitoo työnantajaan tiukoin kahlein. Heitä voidaan estää irtisanoutumasta tai lähtemästä maasta.
”Hinta sille, että kisat myönnetään ihmisoikeuksia polkeville valtioille, on kova”, Riski sanoo.
Monet urheilijat ovat aktivoituneet yhteiskunnallisesti. Suuret urheilujärjestöt näyttävät kuitenkin laahaavan vuosia yleisestä ihmisoikeuskehityksestä jäljessä.
Korona-aika on vain pahentanut siirtotyöläisten kurjuutta Qatarissa.
Kun urheilujohtajat sanovat, että urheilu voi muuttaa maailmaa paremmaksi, he vetoavat usein samaan esimerkkiin: Etelä-Koreaan.
Maa oli vielä tukevasti sotilaiden komennossa, kun pääkaupunki Soul sai järjestettäväkseen vuoden 1988 olympialaiset. Muutaman vuoden demokratiapyrähdys mullisti kuitenkin olot niin, että kisat avasi jo lähes rehellisillä vaaleilla valittu presidentti.
Kansainvälisessä olympiakomiteassa kuviteltiin, että Pekingin vuoden 2008 kisoilla voisi olla Kiinassa samanlainen vaikutus.
Euroopan parlamentti protestoi turhaan sitä, että olympialaiset haluttiin järjestää maassa, jonka ihmisoikeustilanne oli umpisurkea. Eräs italialainen urheilupomo arvioi, että parlamentin sekaantuminen toi Pekingille vain lisää ääniä.
Jopa Henry Kissinger, Yhdysvaltain entinen ulkoministeri ja maailmanpolitiikassa kaiken nähnyt kettu, unohti tutun realisminsa. ”Kisojen saaminen kannustaa Kiinan johtajia toimimaan jatkossa hillitymmin sekä kansainvälisesti että kotona”, KOK:n kunniajäseneksi vähän aiemmin valittu valtiomies arvioi.
Olympiakomitean espanjalainen puheenjohtaja Juan Antonio Samaranch, diktaattori Francisco Francon vanha puoluetoveri ja urheiluministeri, ennusti kisojen aloittavan Kiinassa aivan uuden aikakauden.
Ihmisoikeusjärjestöjen raportit todistivat muuta.
Vuonna 2001, kun Peking sai kisat, Kiinassa teloitettiin Amnesty Internationalin mukaan runsaat 2 000 ihmistä. Seuraavina vuosina määrä ei juuri pienentynyt. Uiguurit, tiibetiläiset ja muut vähemmistöt odottivat turhaan, että Kissingerin lupaukset hillitymmästä kohtelusta kävisivät toteen.
Tiibetin asema nousi esiin, kun Sports for Peace -järjestö keräsi yli sadan urheilijan nimet alueen vapauttamista vaatineeseen adressiin. Vetoomuksen allekirjoitti myös kaksi suomalaista, keihäänheittäjät Tero Pitkämäki ja Teemu Wirkkala. Molemmat vetivät myöhemmin nimensä pois.
Pitkämäki selitti, että hän oli laittanut nimensä paperiin vahingossa, eikä hän halunnut ottaa mitenkään kantaa Kiinan ihmisoikeustilanteeseen.
Yhtä vaivautuneita olivat suomalaiset urheilujohtajat. Suomen Kuvalehti kysyi Pekingin kisojen alla lajiliittojen ja keskusjärjestöjen 25 puheenjohtajalta, mitä mieltä he olivat arvokisojen järjestämisestä ihmisoikeuksia rikkovissa maissa. Vain kaksi halusi evätä kisat valtioilta, jotka sortavat jotakin kansanryhmää, miehittävät toista maata tai tukahduttavat opposition.
Kaksikymmentä vastaajaa otti kantaa päätökseen antaa vuoden 2008 olympialaiset Kiinalle. Kaikki paitsi yksi pitivät KOK:n ratkaisua oikeana. Urheiluväki otti kunnian jopa siitä, että Kiinan perustuslakiin oli vastikään lisätty maininta ihmisoikeuksista.
Tänään vuoden 2008 kisoja edeltänyt euforia tuntuu lapselliselta.
Olympiaisännyys ei tehnyt Kiinasta yhtään enempää oikeusvaltiota. Maan johto päinvastoin ymmärsi, etteivät ihmisoikeuskysymykset toden tullen painaneet arvokisapäätöksissä juuri lainkaan.
Kiinan asema vain parani 2010-luvulla, kun yhä harvemmat maat olivat halukkaita järjestämään massiivisia urheilutapahtumia.
Yleisurheilun vuoden 2015 MM-kisat myönnettiin Pekingille ilman äänestystä, sillä se oli ainoa ehdokas. Vuoden 2022 talviolympialaisia tavoitteli Kiinan lisäksi vain toinen räikeistä ihmisoikeusloukkauksista tunnettu maa, Nazarbajevien diktaattoridynastian johtama Kazakstan.
Niinpä Kiinan ei ole enää tarvinnut edes esittää, että se ottaisi lännen ihmisoikeushuolet vakavasti.
Hongkongissa demokratialiike on tukahdutettu voimalla. Xinjiangissa varovaisestikin arvioiden miljoona islaminuskoista uiguuria on suljettu uudelleenkoulutusleireille. Uiguurivanhempia on pakkosterilisoitu ja erotettu lapsistaan. Vangeilta ryöstetään sisäelimiä myytäväksi.
Samaan aikaan KOK:n puheenjohtaja Thomas Bach on keskittynyt hehkuttamaan sitä, että Pekingistä tulee ensimmäinen kaupunki, joka on isännöinyt sekä kesä- että talvikisat.
Bach on nähty Kiinassa muutenkin kuin tutustumassa olympiavalmisteluihin. Pekingin urheiluyliopisto vihki hänet toissa vuonna juhlallisesti kunniaprofessoriksi. KOK on ottanut aiempaa tiukemman linjan jäsentensä lahjontaan mutta ei ole kieltänyt muita huomionosoituksia.
Toinen saksalainen, Arsenalia edustava jalkapalloilija Mesut Özil, muuttui sen sijaan Kiinan johdon silmissä epähenkilöksi, kun hän arvosteli uiguurien vainoa.
Arsenalilla oli silloin juuri edessä huippuottelu Manchester Cityä vastaan. Sitä ei näytetty Kiinassa. Kun seuraavakin peli uhkasi jäädä televisioimatta, Arsenalin johto sanoutui näyttävästi irti tähtensä lausunnosta. Seura pääsi pannasta, mutta pelissä selostaja ei maininnut Öziliä kertaakaan.
Turkkilaistaustaisen Özilinkin huoli ihmisoikeuksista on ollut valikoivaa. Turkissa demokratia on ottanut Recep Tayyip Erdoğanin presidenttikaudella jättiloikan taaksepäin, mutta se ei estänyt Öziliä kutsumasta tätä häihinsä bestmaniksi.
Suomen ja Kiinan urheilusuhteet ovat talviolympialaisten alla tiivistyneet nopeasti.
Suomalaiset valmentajat ovat vauhdittaneet Kiinan olympiaprojektia muun muassa mäkihypyssä, maastohiihdossa, lumilautailussa, yhdistetyssä, jääkiekossa ja curlingissa. Ennen korona-aikaa Vuokatin urheiluopistolla harjoitteli parhaimmillaan parisataa kiinalaista kerralla.
Viikko sen jälkeen, kun Riku Riskin kerrottiin kieltäytyneen Qatarin-leiristä, presidentti Sauli Niinistö avasi Pekingissä Suomen ja Kiinan yhteisen talviurheilun teemavuoden. ”Saamme olla ensimmäinen maa, jonka kanssa olette sopineet tällaisesta yhteistyöstä”, hän muistutti.
Suomalaisille Kiina on ollut talviurheilumaana ennen kaikkea maksava asiakas, eikä maksavia asiakkaita ole tapana suututtaa.
Valmennustietouden ja leirivuorokausien lisäksi Suomi myi teemavuonna 2019 Kiinaan muun muassa Pekingin olympialaisten jääkiekkokaukalot ja Finlandia-hiihdon järjestämisoikeuden.
Kauppasuhteissa ihmisoikeusloukkauksia katsotaan vielä pahemmin läpi sormien kuin urheilussa.
”Kun on kysymys rahasta ja viennistä, suljetaan usein silmät. Kulttuuritapahtumistakin ollaan hiljaa. Mutta urheilu on niin näkyvä asia, että siihen on helppo iskeä”, Kansainvälisen jääkiekkoliiton IIHF:n varapuheenjohtaja Kalervo Kummola sanoo.
Hjallis Harkimo sanoi elokuussa Ilta-Sanomille, että hän on huono ennustamaan sotia.
Toimittaja oli kysynyt, kaduttiko Harkimoa, että hän vei omistamansa Jokerit vuonna 2013 venäläisten perustamaan KHL-jääkiekkoliigaan. Seuraavana keväänä Venäjä miehitti Krimin ja alkoi tukea Itä-Ukrainan kapinallisia maan laillista johtoa vastaan.
Jokerit ei vain vaihtanut sarjaa, vaan Harkimo myi samalla osan seurasta ja koko Hartwall Areenan Vladimir Putinin lähipiirille. Kun Ukrainan sota alkoi, oligarkit päätyivät Yhdysvaltojen ja osa myös EU:n pakotelistalle. Silloin Jokerit ei ollut vielä pelannut ensimmäistäkään KHL-peliä.
Harkimokaan ei silti olisi tarvinnut ennustajan lahjoja ymmärtääkseen, miksi KHL:ssä kiinnostuttiin Jokereista.
Kontinentalnaja hokkeinaja liga oli perustettu viisi vuonna aikaisemmin pelkästään venäläisille seuroille tarkoitetun Superliigan tilalle. Taustalla oli tiettävästi Putinin mahtikäsky. Putin on jopa rehvastellut julkisesti, että KHL on hänen luomuksensa.
Taloudellisesti KHL:ssä ei ole mitään järkeä. Seurat ovat tuottaneet vuosi toisensa jälkeen valtavia tappioita, joita taustalla vaikuttavat oligarkit ovat kuittailleet. Se on ollut hinta, jonka monet ovat olleet valmiit maksamaan Putinin suosiosta.
Putinin kannalta KHL:n perimmäinen tarkoitus on suurvaltapoliittinen. Se on osa Venäjän pehmeää vallankäyttöä, jonka tarkoituksena on antaa kuva, että maasta löytyy muutakin kuin hämäriä trollitehtaita ja myrkynkeittäjiä. Vielä parempi, jos kauden päätteeksi muut näkevät, että venäläinen voittaa aina.
Vaikka liigassa on alusta asti pelannut muitakin kuin venäläisiä seuroja, ei-venäläisilläkin joukkueilla on yleensä ollut jokin kytkös Venäjään. Muun muassa suuret valtion valtapiirin yritykset Gazprom ja Rosneft ovat tukeneet KHL:n laajentumista. Jokereita rahoittaa nykyisin metallurgiayhtiö Nornickelin pääomistaja Vladimir Potanin.
KHL:ään on haviteltu joukkueita Suomen lisäksi Ruotsista, Sveitsistä, Saksasta ja jopa Italiasta. Viime aikoina liigan maantieteellinen kattavuus on kuitenkin Euroopassa päinvastoin supistunut. Jokerit ja kiinalainen Kunlun Red Star ovat nykyisin ainoat entisen Neuvostoliiton ulkopuolelta tulevat KHL-joukkueet.
Kauden alla Jokerit sai muistutuksen siitä, millaisiin vaikeuksiin läntinen seura voi joutua itäisessä sarjassa.
Helsinkiläisten piti aloittaa pelit Minskissä Valko-Venäjällä, missä yksinvaltias Aljaksandr Lukašenka oli juuri väärennetty harvinaisen räikeästi presidentinvaalien voittajaksi. Vaalien jälkeen poliisi oli vielä pahoinpidellyt raa’asti Lukašenkan vastustajia.
Jokerit yritti ensin ohittaa Valko-Venäjän tapahtumat ikään kuin ne eivät olisi koskettaneet seuraa lainkaan. Valmentaja Lauri Marjamäki piti niitä ”poliittisina juttuina”, joihin urheilua ei kannattanut sotkea. Puolustaja Mikko Lehtonen olisi halunnut antaa valkovenäläisten mellakoida keskenään.
Lopulta paine kasvoi liian suureksi. Jokerien omat fanitkin tuomitsivat pelimatkan. He ilmoittivat boikotoivansa kotiotteluita, jos joukkue lähtisi Minskiin. Dinamo Minsk sai luovutusvoiton.
Kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtaja asetti Putinin virkaanastujaiset MM-kisojen edelle.
Lukašenka on aiheuttanut päänsärkyä myös Kansainväliselle jääkiekkoliitolle.
Ensimmäisen kerran Valko-Venäjällä pelattiin maailmanmestaruudesta jo 2014. Tuolloin MM-kisojen siirtämistä muualle vaadittiin muun muassa siksi, että maassa oli juuri teloitettu kaksi nuorta terrori-iskusta hatarin todistein.
IIHF:n puheenjohtaja René Fasel ei suostunut keskustelemaan kisapaikan vaihdosta. Perustelut olivat tutut: politiikkaa ei saanut sotkea urheiluun, ja kisoilla olisi Valko-Venäjällä myönteinen vaikutus.
Kalervo Kummola piti tuolloin kisojen järjestämistä jopa keinona murentaa Lukašenkan yksinvalta.
”Valko-Venäjä aukesikin aika lailla. Esimerkiksi viisumipakko poistettiin niiden kisojen ansiosta”, hän muistelee. ”Ei silloin osannut ajatella, että äijän touhut menisivät näin väärään suuntaan. Nythän Lukašenka elää ihan menneessä maailmassa.”
Valko-Venäjällä pitäisi pelata MM-kiekkoa taas ensi keväänä.
Nytkin Fasel on tehnyt parhaansa, että maa saisi pitää kisat. Lopullista päätöstä niiden siirtämisestä on lykätty marraskuun puoliväliin. Mitä pitemmälle ratkaisu venyy, sitä vaikeampi uutta isäntää on löytää – jos kisat ylipäätään pystytään koronan keskellä pelaamaan.
Monien muiden kansainvälisten urheilujohtajien tavoin Fasel viihtyy hyvin diktaattorien seurassa. Erityisen läheinen suhde hänellä on Putiniin. Toissa vuonna hän lähti kesken pois Tanskassa pelatuista MM-kisoista, kun hänen piti päästä Venäjälle presidentin virkaanastujaisiin.
Fasel on puolustanut Venäjää myös silloin, kun sen edustajat ovat kärynneet vilpistä. Kun venäläisten laaja dopinghuijaus paljastui Sotšin talviolympialaisten 2014 jälkeen, hän vastusti jyrkästi KOK:n ja Maailman antidopingtoimiston Wadan vaatimia rangaistuksia.
Faselin kausi IIHF:ssä päättyy ensi vuonna. Sen jälkeen hän on tiettävästi siirtymässä KHL:n palvelukseen.
Kummola on istunut Faselin kanssa samassa IIHF:n hallituksessa 1990-luvulta lähtien. Aikaa myöten hän on huomannut olevansa sveitsiläisen kanssa yhä useammin eri mieltä.
Kummolan mielestä vaatimus, että politiikka ja urheilu on pidettävä erillään, vie keskustelun harhaan.
”Mitä ihmeen politiikkaa se on, että ihmisiä hakataan ja pannaan poseen”, hän kysyy. ”Tässä on kyse ihmisoikeuksista eikä politikasta.”
Hänestä muutoksen pitäisi lähteä KOK:sta. Sen haparoiva linja on heijastunut muidenkin urheilujärjestöjen päätöksiin. Jos Valko-Venäjälle ei saa mennä, miksi mennään Kiinaan, missä ihmisoikeuksien tila on vielä kurjempi?
KOK:n suomalainen jäsen Sari Essayah muistuttaa realiteeteista. Hän pelkää, että jos epädemokraattisista maista kootaan mustaa listaa, edessä voi olla loputon kierre.
”Jos me ottaisimme kantaa uiguurien puolesta, sitten on aika monta muuta paikkaa, missä pitäisi myös ottaa kantaa.”
Olympialiikkeeseen kuuluu nykyisin 206 maata. Niin monen maan ihmisoikeustilanne ei ole kunnossa, että helpommalla pääsee, kun jättää kaikki tuomitsematta.
Pieniä merkkejä Kummolan kaipaamasta muutoksesta on silti näkyvissä.
Olympialaisten hakukriteerejä tiukennettiin muutama vuosi sitten. Nyt järjestäjien pitää täyttää jonkinlaiset eettisetkin mitat. Järjestelysopimuksiin on otettu muun muassa työoikeuteen ja ihmisoikeuksiin liittyviä vaatimuksia.
Sen jälkeen KOK on valinnut kolmien olympialaisten isäntäkaupungit.
Kisat on myönnetty Ranskaan, Italiaan ja Yhdysvaltoihin.
Siviilipukuiset sveitsiläispoliisit kävelivät zürichiläiseen viiden tähden Baur au Lac -hotelliin 27. toukokuuta 2015.
Poliisit pyysivät vastaanotosta kuuden huoneen numerot ja kävivät noutamassa asiakkaat. Pidätetyt olivat kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan korkeita päättäjiä.
Samana päivänä poliisi ratsasi Fifan päämajan Zürichissä. Järjestön pankkitilejä jäädytettiin.
Kansainväliseen jalkapalloliittoon kohdistunut suuri korruptiotutkinta oli alkanut.
Fifan jäljille oli lähdetty kahden kisaisännyyspäätöksen takia: se oli myöntänyt vuonna 2010 jalkapallon vuoden 2018 MM-kisat Venäjälle ja vuoden 2022 kisat Qatarille.
Molempien maiden ihmisoikeustilanne oli huonossa tai vielä huonommassa jamassa. Venäjällä silmukka kiristyi toisinajattelijoiden ja seksuaalivähemmistöjen ympärillä. Qatarissa länsimaisista ihmisoikeuksista ei voinut edes puhua.
Miksi näille valtioille myönnettiin maailman katsotuimmat urheilukisat?
Yhdysvaltain ja Sveitsin viranomaiset epäilivät, että päätöksiin oli vaikuttanut Fifassa rehottava korruptio.
Molemmat kisahankkeet ovat olleet korruptioepäilyjen kohteena nyt vuosikymmenen ajan. Yhdysvaltain oikeusministeriö nosti ensimmäiset syytteet viime huhtikuussa.
Fifan entistä varapuheenjohtajaa Jack Warneria syytetään viiden miljoonan dollarin vastaanottamisesta korvauksena siitä, että hän äänesti Venäjän kisojen puolesta. Fifan kolme eteläamerikkalaista päättäjää, Brasilian Ricardo Teixeira, Paraguayn Nicolas Leozin ja Argentiinan Julio Grondona ovat syytteiden mukaan vastaanottaneet lahjuksia Qatarilta.
Vaikka Yhdysvaltain oikeusministeriön tutkinta on jonkinlainen läpimurto, se on liian vähän ja liian myöhään.
Leoz ja Grondona ovat kuolleet. Teixeira on pysytellyt Brasiliassa ja välttänyt luovutuksen. Myös Warner tekee kaikkensa, ettei häntä passitettaisi kotimaastaan Trinidad ja Tobagosta amerikkalaisviranomaisten käsiin.
MM-kisojen järjestämiseen syytteillä ei ole ollut mitään vaikutusta: Venäjä on jo pitänyt omansa ja Qatarin vuoro tulee pian.
Vallan keskittyminen on mahdollistanut Fifassa monet väärinkäytökset.
Fifan hyväveliverkosto sai alkunsa vuonna 1974, kun puheenjohtajaksi valittiin brasilialainen João Havelange. Häntä seurasi sveitsiläinen Sepp Blatter.
Blatterin Fifa oli niin puhkikorruptoitunut, että sitä on perustellusti verrattu mafiajärjestöön.
Vuonna 2015 käynnistynyt tutkinta teki Blatterista jalkapallomaailmassa persona non gratan, mutta telkien taakse hän ei ole joutunut.
Keskikentän ranskalainen jalkapalloilija Michel Platini valittiin vuosina 1983–1985 kolme kertaa Euroopan parhaaksi pelaajaksi. Jalkapallolehti France Footballin mukaan Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy, Qatarin nykyinen emiiri Tamim bin Hamad al Than ja Platini, joka oli tuolloin Euroopan jalkapalloliitto Uefan johdossa, tapasivat marraskuussa 2010 Pariisissa Élysée-palatsissa. Blatter ei osallistunut tapaamiseen mutta vaikutti tapahtumiin taustalla.
Epäilyjen mukaan Platini painostettiin tuolloin Qatarin kannattajaksi.
Viikkoa myöhemmin kisoja myös havitellut Yhdysvallat hävisi Qatarille äänestyksessä. Seuraavana vuonna Qatarin valtion lentoyhtiö tilasi ranskalaiselta Airbusilta viisikymmentä matkustajakonetta.
Sveitsin viranomaiset tutkivat edelleen sekä Platinin että Blatterin osuutta lahjontaan.
FBI:n suurratsian jälkeen Fifassa piti alkaa uusi aika. Parannukset jäivät kuitenkin kosmeettisiksi. Nykyinen puheenjohtaja Gianni Infantino on jo ehtinyt joutua korruptiotutkinnan kohteeksi.
Ongelmat eivät kuitenkaan johdu vain yksilöistä, vaan järjestön rakenteesta.
”Vallan keskittyminen on mahdollistanut monet väärinkäytökset”, sanoo Fifaan erikoistunut mediatutkija Sami Kolamo.
Fifan sisällä toimii lukuisia komiteoita, kuten finanssikomitea, tv-oikeuksista päättävä komitea ja eettinen komitea. Niissä istuvat samat henkilöt. Vuoden 2015 tutkinta paljasti, että yksi pahimmista rötösherroista oli Havelangen vävy, Brasilian jalkapalloliiton puheenjohtaja Ricardo Teixeira. Hän jyräsi päätöksiä seitsemässä komiteassa.
Fifa on hierarkkinen järjestö, ja sen puheenjohtajalla on paljon valtaa. Uuden ajan airuena itseään mainostanut Infantino on erottanut eettisestä komiteasta henkilöitä, jotka ovat erehtyneet kritisoimaan hänen toimintaansa.
Kun kisoja myönnetään, tärkeää roolia näyttelee niin sanottu Bid Book, hakukirja. Se on salainen, mutta joskus sisältöjä on vuodettu julkisuuteen.
Hakijat merkitsevät Bid Bookiin kaiken, mitä he voivat järjestäjinä tarjota. Valtavien rahasummien ja viiden tähden stadioneiden lisäksi luvataan päivänvaloa huonosti kestäviä asioita kuten työlakien jäädyttämistä kisojen ajaksi.
Kaikkein ongelmallisimmat lupaukset koskevat ”hyvän tunnelman” ja turvallisuuden takaamista. Suurien urheilujärjestöjen kuten Fifan ja KOK:n turvallisuusvaatimusten varjolla epädemokraattiset yhteiskunnat ovat rajoittaneet entisestään kansalaistensa ilmaisunvapautta.
Myös valtiot ovat muokanneet Fifasta korruptoituneen. Yli 200 jäsenvaltion joukossa demokraattiset, ihmisoikeuksia kunnioittavat maat ovat pieni vähemmistö.
Mikseivät länsimaat siis eroa Fifasta ja perusta uutta järjestöä?
”Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi emme siirry tänään aurinkoenergiaan, vaan raahaamme öljyä ja kivihiiltä ympäri maailmaa”, Kolamo sanoo.
Globaalin jalkapallon rakenteet ja rahavirrat ovat kiinnittyneet Fifaan, sitä kautta maajoukkuetoimintaan ja seuratoimintaan, Mestareiden liigaan sekä tuottoisiin sponsorisopimuksiin. Niiden purkaminen vaatisi valtavia ponnisteluita, joihin kenelläkään ei näytä olevan halukkuutta.
Kansainvälisen yleisurheiluliiton IAAF:n entinen puheenjohtaja Lamine Diack tuomittiin syyskuussa neljäksi vuodeksi vankilaan ja 500 000 euron sakkoihin. Näin saatiin osittain päätökseen yksi urheiluhistorian likaisimmista skandaaleista.
Senegalilainen Diack ja hänen poikansa Papa Massata Diack todettiin syyllisiksi dopingin peittelyyn, luottamusaseman väärinkäyttöön ja lahjusten vastaanottamiseen. Monet tutkintalinjoista ovat kesken ja osa jäljistä johtaa jälleen kerran Qatariin.
Lamine Diackin pitkällä uralla ihmisoikeudet ovat aina jääneet hänen oman etunsa jalkoihin.
Diack toimi Afrikan yleisurheiluliiton puheenjohtajana vuonna 1976 Montrealin olympialaisten aikaan. Uuden-Seelannin rugbyjoukkue oli käynyt ottelemassa rotusortoa harjoittavassa Etelä-Afrikassa, mutta maata ei suljettu olympialaisista. Mustan Afrikan maat boikotoivat kisoja. Diack ei antanut liittonsa osallistua boikottiin.
Diack valittiin Montrealissa IAAF:n hallitukseen. Samassa hallituksessa vuosina 1987–1999 istunut suomalainen urheiluvaikuttaja Carl-Olaf Homén on arvioinut, että Diackin myöhempi urakehitys oli palkinto siitä, ettei tämä yhtynyt boikottirintamaan.
Diack johti IAAF:ää itsevaltiaana vuosina 1999–2015. Samaan aikaan hänen poikansa hamusi nepotismin ilmapiirissä itselleen yhä enemmän rahaa ja valtaa.
Lain pitkä koura tavoitti Diackin vihdoin marraskuussa 2015. Poliisi pidätti hänet Sheraton-hotellista Pariisin Charles de Gaulle -lentokentältä. Huoneesta löytyi tietokone, jolle senegalilainen oli säilönyt ällistyttävän määrän korruptioon viittaavaa aineistoa.
Diack istui kotiarestissa Pariisissa neljä vuotta. Syyskuun oikeudenkäynnissä hänet tuomittiin vankeuteen ja sakkoihin 23 venäläisurheilijan positiivisten dopingtestitulosten peittelystä tai rangaistusten viivyttelystä rahaa vastaan. Diack sai venäläislahjuksia 1,5 miljoonaa dollaria, jotta urheilijat pystyivät osallistumaan vuoden 2012 Lontoon olympialaisiin ja seuraavan vuoden Moskovan MM-yleisurheilukisoihin.
Venäläinen maratoonari Lilija Šobuhova todisti oikeudenkäynnissä, että oli maksanut Diackille 450 000 euroa dopinginsa salailusta.
Tutkijat löysivät myös todisteet siitä, että Diack tapasi korkean tason venäläispoliitikkoja lounaalla Moskovan Ritz Carltonissa marraskuussa 2011. Siellä hän lupasi venäläisurheilijoille ”täyden suojelun”. Vastapalveluksena venäläiset rahoittivat Diackin ystävän Macky Sallin presidentinvaalikampanjaa vuonna 2012. Sall voitti vaalit ja toimii yhä Senegalin presidenttinä.
Papa Massata Diack sai viiden vuoden vankilatuomion ja miljoonan euron sakot. Hän piileskelee kotimaassaan, joka on kieltäytynyt luovuttamasta häntä.
Molemmat Diackit ovat kiistäneet kaikki syytteet ja väittävät niiden johtuvan rasismista.
IAAF:n tasa-arvoperiaatteet lensivät roskiin, kun Qatar jätti rahaa pursuavan tarjouksen.
Oikeudenkäynnit Diackeja vastaan jatkuvat. Yksi tutkintalinja liittyy Qatarissa järjestettyihin yleisurheilun MM-kisoihin. Tutkinnan alaisena on myös ranskalaisen jalkapallon suurseuran Paris Saint-Germainin qatarilainen toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja Nasser Al-Khelaifi.
Al-Khelaifin omistama Oryx Qatar Sports Investments -yhtiö maksoi Papa Massata Diackin yritykselle miljoonia euroja vuosien 2017 ja 2019 kisoista, joissa Qatar oli ehdolla. Kisat järjestettiin Dohassa viime vuonna.
Qatarilaiset naiset ja seksuaalivähemmistöt elävät tyrannian alla. Naiset saavat äänestää ja ajaa autoa, mutta kodin ulkopuolella työskentely vaatii perheen miesten suostumuksen. Raiskattuja naisia on tuomittu vankilaan avioliiton ulkopuoliseen seksiin syyllistymisestä. Homoseksuaalisuus on rikos.
Kisoihin osallistuneet naisurheilijat kohtasivat ongelmia treenatessaan 40 asteen helteessä ja 70 prosentin ilmankosteudessa. Keskimatkojen juoksija Sara Kuivisto kertoi paikallisten miesten vihamielisistä katseista, kun hän harjoitteli shortseissa stadionin ulkopuolella.
IAAF, joka nykyään käyttää lyhennettä WA (sanoista World Athletics), korostaa toiminnassaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Periaatteet lensivät roskalaatikkoon, kun Qatar jätti sille hakemuksessaan rahaa pursuavan tarjouksen. 30 miljoonan dollarin sponsorisopimuksen lisäksi Qatar lupasi rakennuttaa kymmenen yleisurheilukenttää ympäri maailmaa liiton osoittamiin kohteisiin.
Qatar myös maksoi kaikkien urheilijoiden ja joukkueiden kisamatkat ja majoitukset.
Kun Sari Essayah aloitti kilpakävelyuraansa 1980-luvun puolivälissä, maailma näytti kovin erilaiselta. Oli Länsi- ja Itä-Saksaa, Neuvostoliittoa ja Berliinin muuria. Suomettuneessa Suomessa vaiettiin itäblokin ihmisoikeusrikkomuksista. Kenellekään ei tullut edes mieleen, että urheilijat olisivat lähteneet niitä arvostelemaan.
Noihin aikoihin verrattuna nykyurheilijoiden puheoikeus on suuri.
”Urheilija saa käyttää ilmaisunvapauttaan kuten muutkin kansalaiset kaikkialla missä haluaa”, Essayah sanoo.
Tämä pätee hänen mukaansa myös olympialaisiin – kahta poikkeusta lukuun ottamatta.
Ensimmäinen on urheilusuoritus, jonka pitää olla protestivapaa tilanne. Iranilainen judoka kieltäytyi Rion olympialaisissa vuonna 2016 ottelemasta israelilaista urheilijaa vastaan. Hänet poistettiin kisoista.
Toinen paikka on palkintokoroke. Siellä ei sovi osoittaa mieltään tai ryhtyä esittämään performansseja.
”Kaikissa muissa tilanteissa urheilija saa somettaa sydämensä kyllyydestä tai arvostella järjestäjämaan ihmisoikeustilannetta esimerkiksi median edessä.”
Käytännössä tilanne ei ole aivan näin ruusuinen. Kansainvälisen Olympialiikkeen perusasiakirjan pykälä 50 takaa urheilijalle ilmaisunvapauden, mutta muistuttaa heti perään KOK:n periaatteista. Olympiakylässä pitäisi keskittyä urheilemiseen ja unohtaa kaikenlainen ”poliittinen ja uskonnollinen propaganda tai rotuun liittyvä propaganda”.
Myös järjestäjämaan lainsäädännöllä ja sponsoreilla on oma vaikutuksensa.
”Urheilija saattaa miettiä ja pelätä, karkottaako hän sponsorit, jos on yhteiskunnallisesti aktiivinen”, Essayah sanoo.
Yhdysvalloissa ja Euroopassa urheilijat ovat asettuneet tänä vuonna näkyvästi Black Lives Matter -ihmisoikeusliikkeen puolelle. Riku Riski on seurannut kehitystä tyytyväisenä: kyseessä ovat maailmanluokan tähdet, joiden teoilla ja eleillä on riviurheilijan protestia suurempi merkitys.
Kaikkia urheilupomoja oma-aloitteinen aktivismi ei ole miellyttänyt. Formulakuljettaja Lewis Hamilton, F1-sarjan historian ainoa mustaihoinen kilpailija, on vastustanut rasismia ajamalla kokomustaksi maalatulla Mercedeksellä.
Lajin entinen suurvaikuttaja Bernie Ecclestone kritisoi ratkaisua ja Black Lives Matter -liikettä. Ecclestonen mielestä tummaihoiset ovat paljon pahempia rasisteja kuin valkoiset.
Mutta Ecclestone edustaa auringonlaskun ajattelua. Urheilijat, myös Hamilton, ovat saaneet valtavasti myönteistä julkisuutta. Koripalloliiga NBA:n johto suorastaan suosittelee pelaajille, että he osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun.
”Suomessakin tarvittaisiin ehdottomasti enemmän kannustusta järjestötasoilta. Sen sijaan että pidäteltäisiin ja hyssyteltäisiin, pitäisi innostaa ottamaan rohkeasti kantaa”, Riski sanoo.
Suomessa käydään kuitenkin Riskin mukaan jo vilkasta keskustelua. Moni jääkiekkoilija kritisoi Twitterissä Jokereiden Minskiin suunniteltua peliä.
”Trendi on kasvava. Uskon että keskustelu tulee vain lisääntymään.”
Entä mikä on yksittäisen urheilijan vastuu?
”Pitää olla mahdollisuus ottaa kantaa, jos haluaa, mutta kenenkään ei ole pakko. Ehkä minimivaatimus voisi olla se, ettei ala aktiivisesti puolustelemaan kyseenalaisia kisoja.”
Vastuu ihmisoikeuksien kunnioittamisesta lepää urheilijoiden ja fanien harteilla.
Suurten urheilukisojen korruptiokäryille ei näy loppua.
Japanin kesäolympiakisojen hakukomiteaa johtanut Tsunekazu Takeda erosi viime vuonna lahjussyytteiden takia. Entisen yleisurheilupomo Lamine Diackin epäillään sekaantuneen tähänkin vyyhtiin. Olympialaisten järjestäminen on siirtynyt koronapandemian takia.
Vastuu rehdistä, ihmisoikeuksia kunnioittavasta urheilusta lepää raskaana yksittäisten urheilijoiden ja fanien harteilla. Jos kannattajaryhmien paine kasvaa riittävän suureksi, se voi johtaa muutokseen. Näyttävät protestit epäeettisiä kisoja vastaan herättävät ehkä vihdoin myös sponsorit. Tulevaisuudessa saattaa olla tuottoisampaa järjestää kisoja demokraattisissa maissa.
Ensi sijassa vastuun pitäisi kuitenkin kuulua urheiluorganisaatioille. Moraalinsa kanssa taisteleva urheilija voi joutua kohtuuttomien valintojen eteen.
”En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos tilanne olisi osunut kohdalleni parikymppisenä, jolloin halu antaa näyttöjä oli kova”, sanoo 31-vuotias Riku Riski. ”Ehkä olisin tehnyt eri ratkaisun, ehkä en.”
Yksi asia Riskille on selvä: hän ei aio katsoa Qatarin MM-kisoja.
”Olisi ollut kiva seurata isoja matseja, mutta tästä kaikesta on jäänyt niin huono fiilis, että aion pitää pääni ja jättää katsomatta.”
Qatariin myönnetyt yleisurheilun ja jalkapallon MM-kisat vaikuttavat jonkinlaiselta pohjanoteeraukselta. Niitä on kritisoitu valtavasti, ja kritiikki vain kasvaa, kun orjatyöllä rakennetut stadionit avaavat porttinsa kahden vuoden kuluttua.
Qatar on ilmoittanut hakevansa myös vuoden 2032 kesäolympialaisia. Jos Qatar saa kisat, se todistaa, että urheilijat voivat muuttua, fanit voivat muuttua, mutta Kansainvälinen olympiakomitea ei.