Brittien ikuinen kiista: Kyllä vai ei EU:lle?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kukaan ei tiedä, mitä konservatiivi pääministeri Harold Macmillan ajatteli heinäkuun 31. päivänä 1961. Silloin hän allekirjoitti huteralla käsialallaan nimensä Britannian EY-jäsenyysanomuksen alle. Päätös yllätti monet.

Yhdentyvä Eurooppa oli kyllä brittien mieleen. Winston Churchill puhui heti toisen maailmansodan jälkeen innostuneena Euroopan Yhdysvalloista, joka tekisi Euroopan kansat onnellisiksi ja estäisi Saksaa aseistautumasta.

Britit vain eivät tähän visioon kuuluneet. ”Meillä on jo Kansainyhteisö”, Churchill totesi.

Nyt Lontoosta oli kuitenkin lähtenyt jäsenanomus kohti Brysseliä.

Vuoden 1960 alussa pääministeri Macmillan oli kiertänyt kuukauden ajan Afrikkaa. Kruununsiirtomaa yksi toisensa jälkeen oli viestinyt pääministerille samaa: me tahdomme itsenäisyyden. Aurinko oli Britti-imperiumissa sittenkin kääntynyt laskuun. Jotain uutta oli löydettävä tilalle.

Brittien itsensä alulle panema vapaakauppajärjestö Efta oli osoittautumassa liian löyhäksi. Todelliset eurooppalaiset yhteismarkkinat alkoivat näyttää entistä houkuttelevammilta myös kanaalin toiselta puolelta katsottuna.

 

Euroopan yhteisön jäsenyyteen liittyi yksi ongelma ylitse muiden. Britannian ja monen muun maan asioista oli päätetty Westminsterin palatsin järeiden seinien sisäpuolella jo yli tuhannen vuoden ajan. Mielikuva siitä, että jostain brysseliläisestä konttorista jaeltaisiin brittejä velvoittavia määräyksiä, oli sietämätön.

Euroopan yhteisön perustajajäsenet, Rooman sopimukset 1957 allekirjoittaneet Ranska, Saksa, Hollanti, Luxemburg, Italia ja Belgia, suhtautuivat brittien hakemukseen periaatteessa myönteisesti. Mutta nekin tiesivät, kuinka vaikeaa rapistuvan imperiumin olisi alistua yhteisiin päätöksiin. Jäsenyysneuvotteluista ei tulisi helpot.

Puolitoista vuotta myöhemmin neuvottelut päättyivät kuin seinään. Itsepäisyydestään ja suorasukaisuudestaan tunnettu Ranskan presidentti kenraali Charles de Gaulle piti tiedotustilaisuuden. Britannian jäsenyyshakemus oli hänen mukaansa vain Troijan hevonen, jonka avulla amerikkalaiset yrittäisivät päästä sotkeutumaan entistä syvemmin eurooppalaisten asioihin. Sisäänpäin kääntyneet britit eivät de Gaullen mielestä ylipäätään sopineet mannermaiseen sivilisaatioon. He vain horjuttaisivat Euroopan tasapainoa.

Kenraalilla ei todellisuudessa ollut pienintäkään halua jakaa valtaa brittien kanssa. De Gaulle käytti veto-oikeuttaan ja torpedoi hakemuksen. Britit pysykööt saarellaan.

De Gaullen täystyrmäys otettiin Lontoon kabineteissa vastaan järkyttyneenä. Näinkö sodan aikana miehitetty Ranska kiitti vapauttajaansa?

Tavallisia brittejä asia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. EY oli kansalle etäinen ja outo, eikä Macmillan ollut yrittänytkään käännyttää kansalaisia hakemuksen taakse.

Pian valta Britanniassa vaihtui. Työväenpuolueesta noussut pääministeri Harold Wilson jätti uuden EY-jäsenyyshakemuksen jo toukokuussa 1967. Kenraali de Gaulle ei aikaillut. Élysée-palatsista kajahti tiukka ”non”.

Britit eivät kuitenkaan luovuttaneet. He tahtoivat nyt mukaan hinnalla millä hyvänsä. Kun Élysée-palatsiin muutti uusi, briteille suopeampi isäntä Georges Pompidou, Lontoosta lähti uusi jäsenhakemus kanaalin yli 1970.

Toisin kuin muissa hakijamaissa – Tanskassa, Irlannissa ja Norjassa – Britanniassa ei katsottu tarpeelliseksi kysyä kansan mielipidettä jäsenyydestä. Se tiedettiin jo. Mielipidemittausten mukaan hakemusta tuki vain joka viides britti.

 

Neuvottelut olivat kaatua ruokaan ja rahaan. Britit olivat saaneet nauttia Kansainyhteisön tuottamista edullisista elintarvikkeista sukupolvien ajan. Intialaiseen teehen kastettiin kanadalaisista jauhoista ja australialaisesta sokerista leivottuja keksejä. Nyt Bryssel vaati, että vanhoille kauppakumppaneille piti lyödä korkeat tullimaksut ja leipomoihin tuli kantaa jauhoja ranskalaisilta maatiloilta, jotka brittien mielestä olivat tehottomia.

Briteillä puolestaan oli omaa maataloutta vain vähän, mutta tilat olivat tehokkaita.

Kipeintä kaikessa oli se, että kerättävillä tullimaksuilla ei voisi lohduttaa kallistuvasta ruoasta kärsiviä brittiperheitä, vaan rahat pitäisi lähettää lyhentämättömänä Brysselin pohjattomaan kassaan.

Britanniasta oli tulossa yhteisön toiseksi suurin jäsenmaksujen nettomaksaja, mutta juuri maatalouden takia he olivat saamassa rahoilleen vain vähän vastinetta.

Mantereelta herui ymmärrystä brittien huolille. Heille luvattiin tuntuvat palautukset jäsenmaksuista kompensaationa muiden nauttimasta maataloustuesta. Näitä hyvityksiä maksetaan edelleen suoraan myös Suomen budjetista.

 

Lopulta, tammikuun 1. päivänä 1973 Britannian lippu vedettiin salkoon Brysselissä. 12 vuotta kestänyt myrskyinen matka kanaalin yli oli lopulta päättynyt. Britannia oli nyt Euroopan yhteisön täysvaltainen jäsen.

Mutta Lontoossa ilotulitusraketit jäivät ampumatta. Öljykriisi ravisteli maailmaa, Lontoon pörssi teki historiallisen sukelluksen ja maa syöksyi syvään taantumaan.

Hiilikaivoksilla lakkoiltiin. Tehtaiden tuotanto notkahti, kun energiankäyttöä alettiin säännöstellä. Eikä öljykriisin tainnuttamalta mantereelta auennut sitä uutta uljasta markkina-aluetta brittituotteille, joka jäsenyyden ajajia oli innoittanut.

Euroopan huipulle britit ylsivät enää 20 prosentin inflaatiollaan.

Jo seuraavana vuonna edessä olivat vaalit. Euroopan yhteisön jäsenyyssopimus oli ollut konservatiivien pääministerin Edward Heathin neuvottelema. Työväenpuolueen oppositiojohtaja Harold Wilson – sama mies, joka 1967 oli jättänyt edellisen jäsenyyshakemuksen – jyrisi, etteivät kahden vuoden takaiset jäsenyysehdot enää kelpaa.

Wilson lupasi kansanäänestyksen. Jos työväenpuolue voitaisi vaalit, hän neuvottelisi EY:n jäsenehdot uusiksi. Ja kun uusi sopimus olisi pöydällä, britit saisivat itse päättää, jäädäänkö yhteisön jäseneksi vai sanotaanko EY:lle lopullisesti hyvästit.

Työväenpuolue voitti.

 

Edessä kummitteleva brittien kansanäänestys sai muut jäsenmaat taipuvaisiksi. Suurta jäsenmaksun maksajaa ei haluttu noin vain laskea menemään.

Vuoden neuvottelujen jälkeen Wilson vakuutti, että nyt britit olivat saaneet haluamansa. Maatalous- ja kauppapolitiikka olivat siedettävät, ja yhteisöön oli luotu kokonaan uusi ajatus aluepolitiikasta. Maatalous ei olisi vastaisuudessa ainoa kaivo, johon yhteisö rahojaan kaatoi. Taantuman koettelemat kaivos- ja teollisuuskaupungit saisivat myös oman osansa.

Myös Lontoossa Wilsonin heiluttama kansanäänestyskortti toimi odotetusti. Perinteisesti EY-myönteisten konservatiivien oli joko lähdettävä kamppailemaan hallituksen rinnalla yhteisössä pysymisen puolesta – tai otettava riski, että Britannian eroaisi yhteisöstä ja jäisi yksin kylmään.

Kun sopimus oli valmis, alkoi jalkatyö. Molemmat pääpuolueet kampanjoivat sopimuksen puolesta. Oppositiossa olevien konservatiivien etunenässä marssi puolueen tuore puheenjohtaja, 52-vuotias Margaret Thatcher, maan ensimmäinen naispuolinen puoluejohtaja. Thatcherin takana seisoivat maan talousvaikuttajat ja liike-elämä.

Ei-kampanjaa veti puolestaan joukko puoluerajat ylittäviä ryhmiä, mukana myös kourallinen työväenpuolueen omia ministereitä. Osa vastustajista tuli äärivasemmalta, toiset äärioikealta.

Vasemmistoa pelotti erityisesti EY:n ajama ihmisten vapaa liikkuvuus. Heidän mielestään työpaikat olivat jo ennestään uhattuina, saarivaltioon ei kaivattu yhtään enempää väkeä. Ja rajusti kohonnut ruoan hinta näkyi työväestön päivällispöydissä.

Äärioikeistolle EY puolestaan edusti kaikkea sitä, mitä britit olivat aina vastustaneet. Presbyteeriselle kirkolle jo yksistään Rooman sopimuksen nimi paljasti kaiken. Kyse oli vain katolisen kirkon uusimmasta salajuonesta.

 

Keväällä 1975 jokaisen brittikodin postilaatikosta kolahti sisään pääministeri Wilsonin allekirjoittama perusteellinen pamfletti EY:n eduista. Siinä todettiin, että uudelleen neuvoteltu sopimus, New Deal, oli jokaisen britin etu. Kotirouville vakuutettiin, että sokerin ja lihan hinta laskevat. Työväestöä rauhoitettiin sillä, että hallitus saa itse päättää veroista ja teollisuuden tukemisesta. Työpaikat eivät katoa.

Päätöksenteko ei sekään häviäisi minnekään. Veto-oikeus pysyisi vastakin Westminsterin muurien sisällä.

Ei-ääni puolestaan veisi Britannian turman tielle: Ulkomaiset yritykset eivät uskaltaisi enää investoida Britanniaan, yrityksen kärsisivät, työttömyys ja inflaatio kasvaisivat. Brysselissä tehdyt päätökset vaikuttaisivat brittien elämään ja kauppaan vastakin. Briteillä vain ei olisi enää päätöksenteossa mitään valtaa.

Äänestyspäivänä kesäkuun 5. päivänä 1975 britit heräsivät aurinkoon ja lämpöön. Edellispäivinä koetut ennennäkemättömät lumisateet ja pakkaset olivat väistyneet.

Äänestysuurnat olivat auki heti aamusta. Iltakymmeneen asti oli aikaa vastata kysymykseen: Pitäisikö mielestäsi Ison-Britannian pysyä jäsenenä Euroopan yhteisössä? Kyllä vai ei.

Seuraavana päivänä tulos oli selvä. 67 prosenttia briteistä sanoi kyllä. Niin hallitus kuin oppositio juhlivat.

Sisäministeri Roy Jenkis iloitsi avoimesti uudesta tulevaisuudesta.

”Epävarmuus on nyt takana. Äänestystulos sitoo Britannian Eurooppaan; tästä eteenpäin me aiomme olla aktiivisia, rakentavia ja innostuneita Euroopan yhteisön jäseniä.”

Into ja rakentavuus eivät kestäneet kauan. 1979 pääministeriksi nousi konservatiivien Margaret Thatcher. Britannian ja EY:n suhteissa alkoi entistäkin myrskyisämpi ajanjakso.

Mutta edes Thatcher ei ajanut maata tilanteeseen, jossa se tänä päivänä on.

Britit ovat olleet yhteisön jäseniä 43 vuotta. Luultavasti kesäkuussa heidän pitää jälleen vastata: kyllä vai ei.

 

Artikkelia varten on haastateltu Turun yliopiston yliopistonlehtoria Mika Suonpäätä sekä dosentti Louis Clerciä.