The Atlantic: Iranilla ja sen kumppaneilla on nyt ote kahdesta energian pullonkaulasta

Jemenin huthit valtasivat äskettäin Bab el-Mandebin salmen ympärillä sijaitsevia alueita. Salmi yhdistää Punaisenmeren Adeninlahteen. Se on Hormuzinsalmen ohella toinen tärkeä reitti, jonka kautta Lähi-idän öljy kulkee maailmalle. Iranilla kumppaneineen on nyt ote kummastakin energiakuljetusten pullonkaulasta.

Ensi vaiheessa tapahtumaa on tarkasteltu ennen kaikkea energiakuljetusten ja maailmankaupan näkökulmasta. The Atlanticin toimittaja Robert F. Worth sen sijaan lähestyy sitä jutussaan vallan, liittolaisuuksien ja geopolitiikan näkökulmasta.

Hänen johtopäätöksensä on, että vaikka Yhdysvallat ja sen liittolaiset Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit ovat taloudellisilta ja sotilaallisilta resursseiltaan ylivoimaisia, Iranin vastarinta-akseli on vaarallisen elinvoimainen, koska sen toimijoita yhdistää vahva ideologinen motivaatio.

Artikkeli korostaa sitä, että nyt nähty huthien operaatio ei johtunut vain heidän vahvuudestaan vaan myös vastustajien heikkoudesta.

Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien väliset jännitteet ovat heikentäneet yhteistä toimintaa. Jemenin hallituksen joukot ovat hajanaisia. Alueella olevien joukkojen johtaminen ja koordinointi on myös epäselvää.

Kirjoittaja arvostelee myös Yhdysvaltoja. Sen Iran-strategia on edelleen epäselvä. Aiemmat ilmaiskut eivät muuttaneet voimasuhteita ratkaisevasti. Washingtonilla ei ole tällä hetkellä alueella uskottavaa maajoukkoa, jonka avulla tilanne voitaisiin kääntää.

Kun Donald Trump pyrki murentamaan Iranin asemaa Hormuzinsalmessa, hän kärsikin tappion myös toisessa tärkeässä salmessa.

Huthien nyt saavuttamat asemat tarkoittavat, että hyökkäyksiä Punaisenmeren laivaliikennettä vastaan on helpompi toteuttaa ja pienemmillä kustannuksilla. Huthit pystyvät konkreettisemmin valvomaan sitä, mitä salmessa tapahtuu. Jo aiemmin alkanut meriliikenteen häirintä muuttuu nyt uskottavammaksi.

Worthin perusväite on, että pelkkä sotilaallinen tai taloudellinen ylivoima ei riitä ratkaisemaan Lähi-idän voimasuhteita. Iranin johtaman vastarinta-akselin etu on sen toimijoiden sitoutuminen yhteiseen päämäärään, kun taas Yhdysvaltojen leiri kärsii hajaannuksesta ja strategisen suunnan puutteesta.