Venäjä ehdotti, Suomi salasi
Asiakirja paljastaa, että Venäjä esitti Suomelle yhteisiä sotaharjoituksia kesällä 1993.
Puolustusvoimain komentaja, amiraali Jan Klenberg palasi elokuun alussa 1993 lomalta ja sai luettavakseen Suomen Moskovan-sotilasasiamiehen 4.8.1993 päivätyn raportin.
Pääesikunnassa ja puolustusministeriössä raporttia oli käsitelty pari päivää kaikessa rauhassa rutiiniasiana, kunnes sen sisältämä vakava sanoma oivallettiin.
Raportissaan sotilasasiamies kertoi saaneensa kutsun Venäjän yleisesikuntaan. Siellä hänelle oli luovutettu everstitasolla kirje, jonka oli allekirjoittanut Venäjän yleisesikunnan päällikkö, kenraalieversti M. P. Kolesnikov.
Asiakirjassa ehdotettiin, että puolustusministeri Pavel Gratšovin tulevan Suomen-vierailun aikana allekirjoitettaisiin yhteistyösopimus, jonka luonnos oli kirjeen liitteenä. Siinä puhuttiin sotilaallisesta yhteistyöstä ja yhteisistä sotaharjoituksista.
Ehdotuksen mukaan elo-syyskuun aikana Suomeen voisi saapua kenraalitason asiantuntijavaltuuskunta sopimaan ehdotukseen mahdollisesti tehtävistä muutoksista.
Asia käy ilmi presidentti Mauno Koiviston virka-arkistosta löytyneestä salaisesta muistiosta, jota ei ole aiemmin käsitelty julkisuudessa.
Ehdotus tuli aikana, jolloin Suomi valmisteli liittymistä Euroopan unioniin ja oli aloittanut läheisten Nato-suhteiden luomisen. Miksi ehdotus tehtiin, vaikka YYA-sopimus ei ollut enää voimassa? Oliko taustalla Venäjän sisäinen valtataistelu vai testattiinko Suomea tulevan presidentinvaalin alla?
Vastauksia voi yrittää etsiä YYA-sopimuksen ja Suomen idänsuhteiden historiasta.
Miksi ehdotus tehtiin, vaikka YYA-sopimus oli rauennut?
Pariisin rauhansopimus astui voimaan syyskuussa 1947, ja liittoutuneiden valvontakomissio poistui Suomesta. Ministeri Max Jakobsonin mukaan sopimuksen voimaantulon myötä Suomi pääsi eräänlaisesta ehdonalaisesta vapaudesta ja oli jälleen suvereeni valtio.
Vuonna 1945 pääministeri J. K. Paasikiven ja valvontakomission neuvostoliittolaisten edustajien kanssa oli käyty epävirallisia keskusteluita rajoitetusta sotilaallisesta yhteistyöstä. Pariisin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen sellaiseen enää nähty tarvetta.
Sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta olikin seurausta Suomen kommunistien toiminnasta enemmän kuin vakiintuneessa historiankirjoituksessa on tuotu esille.
Sopimusta koskevan aloitteen teki marraskuussa 1947 Moskovan vierailulla pääministeri Mauno Pekkala (Skdl) presidentti Paasikiven ohjeiden vastaisesti.
Vapauden aika kesti vain runsaat puoli vuotta. YYA-sopimus allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948 Moskovassa. Se antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuden painostaa Suomea sotilaalliseen yhteistyöhön, vaikka vähitellen sopimusta alettiin juhlapuheissa luonnehtia vuosisataisen turvallisuusongelman ratkaisuksi.
Neuvostoliiton painostus ei jäänyt kokonaan vaille vastakaikua. Parlamentaarinen puolustuskomitea muutti vuonna 1975 yllättäen YYA-sopimuksen tulkintaa: ”[sotilaallisesta] yhteistyöstä voitaisiin neuvotella jo hyökkäyksen uhan tultua todetuksi”.
Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinov teki hieman myöhemmin 10. heinäkuuta 1978 presidentti Urho Kekkoselle Kultarannassa ehdotuksen yhteisten sotaharjoitusten järjestämisestä, ”yhteistyöprotokollasta”.
Suomen hallitus kiisti julkisuudessa, että mitään aloitetta olisi Suomelle esitetty, ja asia jäi julkiseksi salaisuudeksi. Edelleen on epäselvää, valmisteltiinko aloite Helsingissä Neuvostoliiton lähetystön ja kommunistien yhteistyössä vai ainoastaan puna-armeijan esikunnissa.
YYA-sopimusta jatkettiin vuonna 1983 presidentti Mauno Koiviston Moskovan-vierailun aikana Suomen aloitteesta 20 vuodella. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA arveli raportissaan heti vierailun jälkeen, että Neuvostoliiton johtaja Juri Andropov halusi testata uutta presidenttiä.
Koiviston kahdenvälisessä tapaamisessa Andropovin kanssa ei ollut läsnä Neuvostoliiton suurlähettiläs vaan turvallisuuspoliisi KGB:n Helsingin-aseman päällikkö Viktor Vladimirov sekä avustaja Aleksandrov. Koivistoa avusti vain hänen ulkopoliittinen avustajansa Jaakko Kalela sekä tulkkina toiminut Taisto Tolvanen.
Andropov toi esille suorasukaisesti tyytymättömyytensä, ettei Suomessa arvosteta tarpeeksi YYA-sopimusta Suomen koko ulkopolitiikan, ei vain neuvostosuhteiden kannalta. ”Pohjana”, kuten Vladimirov täsmensi.
Koivisto vastasi että ”Suomen ulkopolitiikassa kaikkein tärkeintä on suhde Neuvostoliittoon” ja ”YYA-sopimus on tärkein ulkopoliittinen asiakirja”. Koivisto antoi näin luottamuksellisen sitoumuksen, ettei puolueettomuus tärvele YYA:n pohjalle nojautuvaa Suomen ulkopolitiikkaa.
Koivisto lainasi tapaamisesta laadittua erittäin salaista muistiota hyvin rajoitetusti vuonna 1995 julkaistuissa muistelmissaan, mutta muutoin sitä ei nähtävästi jaettu laajemmin valtion hallinnossa.
Mihail Gorbatšovin Suomen vierailu lokakuussa 1989 oli vedenjakaja: Neuvostoliiton valtionpäämies tunnusti Suomen puolueettomuuden ja hyväksyi yhteisen julistuksen maiden suhteiden pohjaksi.
YYA-sopimus oli saanut rinnalleen sitä kiistatta vesittäneen asiakirjan. Aiemmin Neuvostoliitto oli vastustanut puolueettomuuden korostamista juuri, koska se olisi heikentänyt YYA-sopimuksen merkitystä.
Huhtikuussa 1991 Esko Ahon hallituksen ohjelmaan tuli kirjaus, jonka mukaan neuvostosuhteet rakentuivat sekä YYA-sopimuksen että yhteisen julistuksen perustalle. Koiviston ja Andropovin luottamuksellinen yhteisymmärrys suhteiden ja koko Suomen ulkopolitiikan vain YYA-sopimukseen nojaavasta perustasta oli siirtynyt virallisesti historiaan.
Suomen ja Neuvostoliiton suurimman tasavallan Venäjän välisille sopimussuhteille yritettiin hahmotella lähtökohtia kesäkuussa 1991 Koiviston ja Venäjän presidentin Boris Jeltsinin tapaamisessa.
Samaan aikaan, kun esimerkiksi Yhdysvallat ja Saksa jakoivat taiten tukensa sekä Gorbatšoville että Jeltsinille, Suomi panosti selkeästi Gorbatšoviin. Suomen valtiojohdon tilannekuvassa ei ollut riittävästi tilaa sille tosiasialle, että ”Venäjä oli sama asia kuin Neuvostoliitto”, kuten arvostettu sovietologi, professori Seweryn Bialer oli korostanut.
Entinen ulkoministeriön alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg korostaa kirjassaan Vakauden kaipuu (2011), että vaikka ulkoasiainministeriö reagoi Jeltsinin tekemään tarjoukseen sopimuksista, idea ei poliittisella tasolla vielä tässä vaiheessa lyönyt läpi. ”Kyllä silloin edelleenkin tämä vakauden kaipuu, eli Gorbatšovin pyrkimyksien tukeminen oli päällimmäisenä.”
Moskovassa elokuussa 1991 tapahtuneen Gorbatšovin syrjäyttämisyrityksen jälkeen Baltian maiden itsenäistyminen oli tosiasia. Helsingissä tuli esille uusi ongelma: pitikö YYA-sopimus korvata uudella sopimuksella vai tähdätä vain Venäjän kanssa käytäviin neuvotteluihin?
Kuukauden sisällä vallankaappauksesta Suomi teki aloitteen Neuvostoliitolle YYA-sopimuksen korvaamisesta. Blombergin mukaan YYA-sopimus olisi ollut este Suomen EY-integraatiolle eli liittymiselle nykyiseen Euroopan unioniin. Tämän pohjalta voi olettaa, ettei Neuvostoliiton hajoamiseen uskottu.
Samasta kertoo sopimusneuvottelujen salailu. Syksyllä 1991 hallitus informoi niukasti eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa neuvottelujen edistymisestä, ja se sai muun eduskunnan tavoin vasta jälkeenpäin tietää, mitä neuvotteluissa oli tapahtumassa, vaikka selontekoja annettiinkin.
Pääministeri Esko Aho piti 3. syyskuuta Paasikivi-seurassa puheen, jossa hän kertoi Suomen haluavan käynnistää sekä neuvottelut YYA-sopimuksen purkamisesta että selvityksen EY-jäsenyyden eduista ja haitoista.
Aho on kertonut valmistelleensa puhetta Koiviston kanssa. Vanhoillisten epäonnistunut vallankaappausyritys oli käytännössä päättänyt YYA-kauden. Kyse ei ollut niinkään siitä, tuliko sopimuksesta päästä eroon EY-jäsenyyden varmistamiseksi kuin siitä, kykenikö Suomi käyttämään hyväkseen syntyneitä vapauksia vai vaikuttaisiko ”suomettuminen” päättäjien ratkaisuihin jatkossakin.
Neuvostoliitto hajosi virallisesti jo joulupäivänä 1991. Sen kanssa neuvoteltu sopimus ”Hyvästä naapuruudesta ja ystävyydestä (Hny) allekirjoitettiin Venäjän kanssa Helsingissä 20. tammikuuta 1992.
Tässä yhteydessä Jeltsin totesi, että ”YYA-sopimus oli ollut Suomelle epäoikeudenmukainen”, johon suomalaiset virkamiehet saatikka hallituksen jäsenet eivät heti keksineet sopivaa vastausta.
Hny-sopimusta arvosteltiin sen turvallisuuspoliittisten artiklojen takia. Professori Esko Antola katsoi, ettei Suomi olisi EY:n jäsenenä voinut allekirjoittaa sitä. Professori Ilkka Saraviita arveli, ettei uusi sopimus juuri eronnut YYA-sopimuksesta. ”Sotilaallisen yhteistyön mahdollisuus on kätketty YK:n ja Etykin asiakirjojen kiemuroihin.”
Vieraillessaan Suomessa heinäkuussa 1992 Jeltsin sanoutui irti Neuvostoliiton Suomen-politiikasta ja ehdotti jopa yhteisen totuuskomission perustamista. Koivisto kuittasi toivomuksen erikoisella tulkinnalla ”ettei Suomi ole esittänyt valituksia NKP:n sekaantumisen johdosta”.
Vuosina 1992–1993 Suomi teki useita turvallisuuspoliittisia ratkaisuja, jotka tuskin olisivat olleet mahdollisia entisen Neuvostoliiton kaudella. Suomi esimerkiksi karkotti kesään 1992 mennessä ilman julkisuutta toistakymmentä KGB-taustaista venäläisdiplomaattia, jotka oli aiemmin karkotettu jostain länsimaasta.
Suojelupoliisi vastusti lisäksi SVR:n Suomen residentuuran päälliköksi ehdotetun venäläiskenraalin nimitystä, koska tämä oli karkotettu aiemmin Ranskasta vakoilun takia.
Vanhan kulttuurin jatkumisesta kieli kuitenkin se, että päälliköksi kelpasi Valeri Marejev, kovan linjan kommunisti, joka oli palvellut aiemmin kaksi kertaa Helsingissä KGB:n avaintehtävissä.
Huhtikuussa 1992 Suomi ratkaisi suuren hävittäjäkaupan amerikkalaisen Hornetien hyväksi. Venäläiset MiG-hävittäjät eivät pärjänneet hankintakilpailutuksessa. Myös suhteita Naton uusin rakenteisiin (NACC) oli luotu.
Jan Klenbergin mukaan kirjeen sisältö, sen luovutustapa ja väärä osoite todistivat Venäjän armeijan sekaannustilasta.
Elokuussa 1993 Moskovasta kaikui kylmän sodan kumu, joka yllätti Suomen valtiojohdon pahanpäiväisesti. Uusi yhteistyösopimus! Ehdotus yhteisistä sotaharjoituksista!
Sisällöltään ehdotus oli samanlainen, jonka Venäjän puolustusministeri Ustinov teki Kekkoselle heinäkuussa 1978.
Moskovassa kirjeen vastaanottamisen yhteydessä venäläinen osapuoli oli oma-aloitteisesti kertonut, että vastaavanlaisia sopimuksia oli tekeillä tai tehty eräiden entisen Varsovan liiton maiden ja Mongolian kanssa.
Saatuaan tiedon kirjeestä puolustusvoimain komentaja Jan Klenberg pyysi kiireellistä tapaamista presidentin kansliapäällikön Jaakko Kalelan kanssa, joka laati aiheesta salaisen muistion.
Klenberg keskusteli aiheesta myös ulko- ja puolustusministereiden kanssa ja sopi neuvonpidosta pääministeri Esko Ahon kanssa.
Puolustusvoimain komentaja oli huolissaan toisaalta Venäjän yleisesikunnan, ellei koko poliittisen johdon, aikeista sekä toisaalta kansainvälisistä reaktioista, jos ja kun asia tulisi ehkä venäläisten toimesta julkisuuteen.
Klenbergin mukaan kirjeen sisältö, sen luovutustapa sekä sen väärä osoite – kirje oli alun perin osoitettu kenraaliluutnantti Gustav Hägglundille eikä Kolesnikovin kollegalle Klenbergille – todistivat Venäjän armeijan sekaannustilasta. Vaarana oli, että aloite tulisi vahingoittamaan molempia osapuolia.
Ehdotus torjuttiin ilman suurempia selityksiä Koiviston suoraan Jeltsinille osoitetulla kirjeellä. Näin siksi, että Venäjän puolustus- tai ulkoministeriön vaikuttamiskykyihin ei luotettu. Tässä vaiheessa ei myöskään ”puolueväylä” (KGB) ollut entiseen tapaan käytössä.
Samalla varauduttiin vuotoihin. Vuoden 1978 virhettä ei haluttu toistaa: ehdotusta ei ollut tarkoitus kiistää. Sen sijaan lausuntoluonnoksissa ehdotusta pyrittiin ”pehmentämään” samaistamalla se Venäjän laajentuvan sotilaalliseen yhteistoimintaan Nato-maiden, NACC:n ja Etykin kanssa. Tämä oli hätävalhe, jota ei kuitenkaan tarvinnut käyttää, koska ehdotus pysyi salassa.
Mitä tavoitteita Venäjän asevoimien komentajan ehdotuksen takana saattoi olla? Vastaukset jäävät osin arvailuksi. Ehdotuksen tausta olisi ollut syytä selvittää perusteellisemmin heti sen jälkeen kun se oli torjuttu.
Venäjä oli Jeltsinin valtakauden alussa ja armeija vaikeiden ongelmien keskellä. Joukkojen ja aseistuksen vetäminen Baltian maista ja Itä-Euroopasta oli heikentänyt aiemmin vahvan puolustushallinnon ja armeijan vaikutusvaltaa, samoin korruptiotutkinnat kenraalikunnassa.
Kirjeen voi nähdä reagointina Naton laajenemispyrkimyksiin. Asiaa ei vastustettu vain Venäjän asevoimien johdossa vaan myös Venäjän suurlähetystössä Tehtaankadulla.
Sekä suurlähettiläs Juri Derjabin että SVR:n residenttinä aloittanut Valeri Marejev pyrkivät sammuttamaan Suomessa virinnyttä Nato-keskustelua.
Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd) kertoo päiväkirjassaan Marejevin varoittaneen häntä Natosta lounaalla syyskuussa 1993. Kyse oli Tuomiojan mukaan ”vanhan kontaktin” aktivoinnista Marejevin palattua Tehtaankadulle.
Oliko Kolesnikovin aloitteella vaikutusta? Lyhyellä aikavälillä Venäjän kannalta lähinnä kielteiseen suuntaan. Tavatessaan Puolan presidentin Lech Wałęsan 28. lokakuuta 1993 presidentti Koivisto korosti Suomen pyrkimystä päästä EY:n jäseneksi eikä hän sulkenut pois mitään vaihtoehtoa, ”ei Nato-jäsenyyttäkään”.
Koivisto sanoi myös painokkaasti, ettei vastusta Puolan Nato-jäsenyyttä, jonka Wałęsa oli todennut maansa ensisijaiseksi tavoitteeksi uudessa tilanteessa.
Koiviston kauden viimeinen vaikutusyritys Venäjältä nähtiin tammikuussa 1994. Suurlähettiläs Derjabin tiedusteli ulkoministeriölle lähetetyssä nootissa, oliko Isänmaallisen kansallisliiton ja Suur-Suomi-yhdistyksen toiminta sopusoinnussa fasistiset järjestöt kieltävän Pariisin rauhansopimuksen kanssa.
Nootti vuodettiin Helsingin Sanomille päivää ennen presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen vaalipäivää.
Blomberg arvioi, että Derjabin halusi muistuttaa, että Pariisin rauhansopimus oli edelleen voimassa. Vastauksessaan Suomi totesi, ettei kahden pienen järjestön toiminta riko rauhansopimusta.
”Noottikriisi” ei hyödyttänyt Derjabinia ja vielä vähemmän Venäjää. Suurlähettilään kausi päättyi 1996, ja samana vuonna kenraali Kolesnikov sai potkut.
Suomessa keskustelu Nato-jäsenyydestä oli kuitenkin hiljentynyt ja loppui täysin, kun heikentynyt presidentti Jeltsin siirtyi syrjään joulukuussa 1999 tehden tilaa Vladimir Putinille.
On kyseenalaista, oliko Suomen viisasta vaieta enää vuonna 1993 Venäjän ehdotuksesta. Ehdotuksen julkistaminen olisi johtanut julkiseen keskusteluun Suomen asemasta ja aiheuttanut Venäjään liittyvän arvosteluryöpyn, joka olisi voinut vaikuttaa myönteisesti Suomessa vallinneeseen mielikuvaan Natosta ja läntisestä integraatiosta.
Ehdotus oli todiste siitä, että Venäjällä oli alkanut paluu entiseen. Venäjä alkoi katsoa hajonneen Neuvostoliiton geopoliittisten reviiriensä perään.
Kirjoittaja toimi ulkoministeriön EY-työryhmän jäsenenä 1991 ja neuvottelevana virkamiehenä 1993. Tiedot Kolesnikovin kirjeestä ja sen vastaanotosta perustuvat Mauno Koiviston arkistosta (Kansallisarkisto) löytyneeseen, Jaakko Kalelan 11.8.1993 päiväämään muistioon.