Alpo Rusi ja suomettuminen: Onko kyse alistumisesta vai poliittisesta taituruudesta?

Alpo Rusi
Teksti
SK:n toimitus

Suomettumista tarjotaan taas lääkkeeksi, kun pieni valtio haluaa selviytyä suuren naapurin kyljessä. On kuitenkin erotettava ihailtava poliittinen ketteryys ja traumatisoiva alistuminen, kirjoittaa Alpo Rusi.

Suomettuminen
Kuvitus Outi Kainiemi

Kansainvälisen politiikan sanastoon hiipi 1970-luvulla käsite suomettuminen. Suomessa termi koettiin herjana ja monet toivoivat sen hautautuvan unhon suohon. Nyt suomettuminen on kuitenkin palannut kansainvälisen politiikan arkikieleen.

Jokin aika sitten keskusteltiin ”Euroopan suomettumisesta”, joka uhkaa, jos alueen riippuvuus Venäjän energiavarannoista kasvaa kohtuuttoman suureksi. Nyt amerikkalainen tutkija on tarkastellut suomettumisen käyttökelpoisuutta Taiwanin ja Kiinan suhteiden järjestämisessä.

Käsitteen elvyttäminen rohkaisee arvioimaan suomettumista tarkemmin myös historiallisesti. Tätä uutta keskustelua ei ruoki se, että Suomi noudatti realistista ulkopolitiikkaa vaan se, että maamme lipesi puolueettomuudesta sekä mukautui tarpeettomasti Moskovan painostukseen.

Voisiko suomettumisen käsitteen avaaminen auttaa kehittelemään sitä sopivaksi nykyiseen kansainväliseen järjestelmään, jossa harjoitetaan yhteistyötä sekä toteutetaan voimapolitiikkaa?

Uudessa Foreign Affairs -lehdessä amerikkalaistutkija Bruce Gilley nostaa suomettumisen (Finlandization) esille keskustelussa Taiwanin ja Kiinan suhteista. Kysymys on vahvistuvan suurvallan ja sen kyljessä sinnittelevän pienen valtion, tai valtiollisen autonomian poliittisesta ja kulttuurisesta riippuvuussuhteesta.

Kansainvälistä järjestelmää voidaan analysoida hierarkisesti. Silloin valtion koko, asema, taloudellinen vaikutusvalta, poliittinen järjestelmä ja sijainti määrittävät sen aseman hierarkiassa. Suomettuminen merkitsee strategiaa, jossa valtioiden hierarkiassa alakynnessä oleva maa pyrkii säilyttämään maksimaalisen liikkumavapauden.

Suomettumisen taustalta löytyykin kielteinen, traumaattinen, alistumisen pakkoa kuvaava merkitys, mutta myös myönteinen ominaisuus, kun pieni valtio onnistuu taiturimaisesti säilyttämään itsenäisyytensä suuren ja laajentumishaluisen naapurin kyljessä.

Churchillia mukaillen: ”Joskus se, että yrittää parhaansa, ei riitä. Joskus on nimittäin myös tehtävä, mikä on välttämätöntä.”

Gilley tarjoaa suomettumista Taiwanille – ja Yhdysvalloille – ratkaisumalliksi vuosikymmeniä jatkuneisiin ristiriitoihin Taiwanin ja manner-Kiinan suhteissa. Kiina on asettanut selvät rajat Taiwanin itsenäistymistoiveille mutta haluaa ratkoa kiistan rauhanomaisesti. Kansainvälinen yhteisö on hyväksynyt tämän epäsuorasti, kun se kelpuutti manner-Kiinan ainoaksi Kiinan edustajaksi YK:iin 1971.

Artikkelissaan Gilley menee niin pitkälle, että esittää maiden suhteiden perustaksi eräänlaista YYA-sopimusta ja kehottaa Taiwania sekä Yhdysvaltoja pidättymään tarpeettomasta varustelusta.

Suomettuminen perustui olettamukselle, että kyse oli välttämättömyyteen nojautuvasta ”myötäilevästä politiikasta”.

Suomella oli neuvostosuhteita säätelevä YYA-sopimus, joka antoi Neuvostoliitolle rajoitetusti sananvaltaa Suomen asioissa, mutta toisaalta toimi Suomelle ainakin teoreettisena puskurina miehitystä vastaan, jos suurvaltojen välille puhkeaa kriisi.

Gilleyn artikkelissa suomettuminen selitetään erittäin pelkistetysti Urho Kekkosen ”strategiseksi lepyttely- ja puolueettomuuspolitiikaksi”, johon kuului Neuvostoliiton sisäisten olojen arvioiminen korkeintaan hyvin pidättyväisesti.

Meillä suomettuminen muistetaan kuitenkin myös traumaattisena ylhäältä ohjattuna suiden tukkimisena Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkausten tai sotilaallisten aikomusten noustessa esiin.

Tutkijat kiistelevät siitä, oliko Suomi 1970- ja 1980-luvuilla ”liiaksi suomettunut”. Erimielisyyttä on myös siitä, halusivatko kiihkeimmät Kekkosen vasemmistolaiset tukijat – puhumattakaan ideologisesti Moskovaa myötäilevistä vasemmistovoimista – luopua puolueettomuudesta Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa.

Gilley kuitenkin olettaa hieman sinisilmäisesti, että Suomi noudatti loppuun asti tasapuolisuutta suurvaltasuhteissaan.

Näkemyksessä sivuutetaan myös 1980-luku ja silloin ulkopolitiikassa syntynyt erimielisyys suhtautumisessa Yhdysvaltojen ydinasepolitiikkaan. Tämä politiikka pyrki tasapainottamaan Neuvostoliiton uutta ylivoimaa keskimatkan ohjuksissa.

Nato kuitenkin turvasi Euroopassa strategisen tasapainon, mistä Suomikin hyötyi. Kylmässä sodassa Suomen täytyi silti viime vaiheessa järjestellä suhteensa Neuvostoliittoon kahdenvälisesti. Tämä malli oli jatkuvasti altis läntiselle suomettumiskritiikille.

Globaalina aikana kaikki valtiot ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia toisistaan. Tätä riippuvuutta on yritetty säädellä kansainvälisen yhteistyön verkostoilla ja instituutioilla.

Mutta myös hyvää tarkoittavissa instituutioissa voimapolitiikalla on sanansa sanottavana. YK:n perustamiskonferenssissa 1945 meksikolainen diplomaatti totesi, että peruskirjan määräykset pannaan pienten valtioiden kohdalla toteen viimeistä pilkkua myöten suurvaltojen jatkaessa elämäänsä entiseen tapaan.

Tästä muistuttaa myös YK:n turvallisuusneuvosto, jossa on viisi pysyvää jäsentä: toisen maailmansodan voittajat.

Tänään Suomen toimintaympäristönä on vahvasti Euroopan unioni. EU:n presidentti Herman van Rompuy on kuvannut unionin ulkopolitiikkaa ”27 laivan saattueeksi”, joka yrittää edetä geopoliittisten aaltojen keskellä. Saattueen kapteeni Rompuy uskoo, että laivat pysyvät saattueessa, koska pinnan alla sitä pitää yhdessä talous- ja rahaliitto – jossa on tosin mukana vain 16 maata.

Tämä pienten ja suurten laivojen saattue epäilemättä arvioi huolella keskeisiä riippuvuussuhteitaan, kuten turvallisuuspolitiikassa suhdetta Yhdysvaltoihin ja energiahuollossa suhdetta Venäjään. Havaitseeko saattue näissä suhteissa ongelmallisia riippuvuuksia, suomettuneisuuden ongelmia?

Suurten valtioiden pienet naapurit joutuvat nykyäänkin varjelemaan itsenäisyyttään jos ei alistumalla, niin ainakin kiistanalaisilla suomettumisen keinoilla.

Onko EU-saattueessa mukana laivoja, jotka eivät selviä geopolitiikan aalloista saattueen suojissa vaan joutuvat navigoimaan omien taitojensa varassa? Tällaiset maat altistavat itsensä suomettumiskritiikille.

Teksti Alpo Rusi
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, joka on perehtynyt julkaisuissaan YK:n asemaan, suomettumisen ilmiöihin ja kansainvälisen järjestelmän kehityskysymyksiin.