”Yliopisto ei ole yritys”

Juho Salminen
Talous 1.8.2007 13:03

SK 23/2007: Bengt Holmström varoittaa huippuyliopiston arkkitehtejä saneluratkaisuista. Aitoja huippuja ei synny komentamalla.Bengt Holmström

Teksti Kustaa Hulkko
Kuva Markus Pentikäinen

Professori Bengt Holmströmin mielestä keskustelussa huippuyliopistosta ei ole riittävästi pohdittu sitä, millainen hyvä tutkimusyliopisto on luonteeltaan.

”Ihminen on yliopiston lähtökohta. Yliopiston on löydettävä lahjakkuudet ja kannustettava heitä.”

”On panostettava hyvien ihmisten löytymiseen ja annettava heille resursseja.”

Holmströmin mukaan tämä malli on osoittanut toimivuutensa Yhdysvaltain parhaissa yliopistoissa.

Amerikkalaisen MIT-yliopiston professori Holmström viettää parhaillaan sapattivuotta ja työskentelee Economicumissa Helsingin Arkadiankadulla, helsinkiläisten yliopistojen taloustieteen ”kampuksella”.

Holmströmillä on lähes 30 vuoden kokemus Yhdysvaltain yliopistoista, viimeiset vuodet hän toimi MIT:n taloustieteen laitoksen esimiehenä. Suomalaisprofessori on Nokian hallituksen jäsen. Syksyllä 2006 hänet nostettiin taloustieteen Nobel-ehdokkaiden joukkoon.

Tutkimus ja moukarinheitto

Valtiosihteeri Raimo Sailaksen johtama ryhmä esitti helmikuussa Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistämistä.Projekti tunnetaan ”huippuyliopiston” nimellä. Se on myös uuden hallituksen ohjelmassa.

Holmströmin mukaan Suomen huippuyliopistohankkeen taustalla näkyy liikaa ajatus voimakkaasta ulkopuolisesta ohjauksesta.

”Yliopisto ei ole yritys eikä yhteinen projekti, jota ylhäältä käsin johdetaan määrättyyn suuntaan.”

”Yliopiston ihmisiä ei voi komentaa, uhkana on sen tärkeimmän voimavaran menettäminen.”

Holmström vertaa huippututkijaa huippu-urheilijaan. Luonnekin on usein samanlainen: itsekeskeinen, jopa narsistinen.

Vertauksen ydin on kuitenkin siinä, että parhaiten toimii malli, jossa parhaat urheilijat saavat eniten tukea ja suurimmat rahapalkkiot.

”Vastaavasti akateemisen maailman tutkimusresurssit on suunnattava lahjakkaimpien tutkijoiden käyttöön.”

Urheilijoiden rahoitus perustuu siihen, että esiin nousee esimerkiksi joku lahjakas moukarinheittäjä. Hänelle ohjautuu sitten yhteiskunnan tukea ja sponsorirahaa.

Ei siis tapahdu niin päin, että ensin yhteiskunta päättää edistää moukarinheittoa, ja ohjaa siihen rahoitusta siinä toivossa, että laji alkaisi vetää puoleensa myös hyviä urheilijoita.

Vastaava logiikka pätee Holmströmin mukaan myös tutkimuksen rahoittamiseen. ”Kun idea tulee rahan luo, silloin tulos on yleensä keskinkertainen.”

Ihanne on, että raha tulee idean luo. Silloin seulonta on kovaa, eivätkä kaikki ideat saa rahaa. Ne jotka saavat, ovat ylittäneet korkean kynnyksen.

Kilpailu ja laatu

Yksi Suomen ja koko Euroopan yliopistojen perusongelmista on aidon, laatuun tähtäävän kilpailun puute. Se johtuu ennen muuta siitä, että valtio pyörittää yliopistolaitosta.

”Jos meillä olisi kilpailua, olisi paljon helpompaa saada aikaan hyvä suomalainen yliopistomalli.”

Holmströmin mukaan kilpailu ensinnäkin kannustaa tekemään parempaa työtä. Toiseksi se vähentää byrokratian tarvetta.

Holmström ei kuitenkaan pidä byrokratiaa pelkästään vitsauksena. ”Kun ei ole kilpailua, tarvitaan sääntöjä, objektiivisia kriteerejä, instituutioita.” Niinpä professorin nimitysprosessissa on tietyt muodolliset vaatimukset, jotta vältettäisiin esimerkiksi tuttujen suosiminen.

Ilman kilpailuakin toimintaa voidaan kuitenkin kehittää. Holmströmin mukaan Englannissa on luotu hyviä yliopistoarvioinnin menetelmiä ja tutkimuksen laatumittareita. ”Myös Suomessa pitää satsata rahaa laadun arviointiin.”

Yhdysvalloissa yliopistojen kyvyt seuloutuvat esiin samaan tapaan kuin huippu-urheilussakin: kovassa kilpailussa kaikkien suoritukset ja ranking ovat koko yhteisön arvioitavissa.

”Yhdysvalloissa kaikki tavoittelevat laatua. Siellä ei tarvitse olla hirveän huolissaan, että joku palkkaisi kaverinsa.”

Näin ollen amerikkalainen yliopisto voi käyttää professori- ja opiskelijavalinnoissa paljon subjektiivista tietoa, esimerkiksi henkilökohtaisia suosituksia; tietyt muodolliset kriteerit pitää tietysti täyttää.

”Kilpailu on kuitenkin subjektiivisen informaation käytön välttämätön ehto. Jos taas ei ole kilpailua, tietoa voi käyttää mielivaltaisesti.”

Panulan menestystarina

Holmströmin mukaan huippuyliopiston perusidea tuo mieleen hänen nykyisen työpaikkansa MIT:n, jonka sateenvarjon alla ovat muun muassa tekniset ja kauppatieteet, taloustiede, eräät yhteiskuntatieteet ja biotieteet.

MIT on kiistatta yksi maailman huippuyliopistoista. Sen tutkijoista yli 60 on saanut Nobelin palkinnon, mikä on ylittämätön saavutus. ”Voisi siis ajatella: tuollainen MIT meidän pitää saada Suomeenkin.”

Tältä pohjalta Holmström ymmärtää ajatuksen, että TaiK, HKKK ja TKK olisivat saman katon alla. Samalla hän huomauttaa, että yliopistojen hedelmällinen yhteistyö – ”synergia” – ei ole kiinni niiden hallinnollisesta yhdistämisestä. ”Yhtä hyvä ratkaisu voi olla se, että ne siirrettäisiin fyysisesti samalle kampukselle – aivan kuin kansantaloustieteen laitokset Economicumiin.”

”Yhdysvalloista ei löydy monta sellaista hajautettua yliopistoa kuten Helsingin yliopisto. Amerikassa opiskelijat eivät menisi sellaiseen yliopistoon.”

Resurssien niukkuus estää tietysti suomalaisia yliopistoja nousemasta laajalla rintamalla kansainväliselle huipulle. Holmströmin mukaan huipun saavuttaminen on kuitenkin täysin mahdollista yksittäisillä aloilla. Hän ottaa esimerkiksi Jorma Panulan kapellimestarikoulutuksen menestystarinan Sibelius-Akatemiassa.

”Sen synnyn salaisuus ei ollut iso rahapotti. Se syntyi ihmisten innostuksesta.”

Komennettu poikkitieteellisyys

Holmström pitää huippuyliopistohankkeen suurimpana vaarana ”komennettua poikkitieteellisyyttä”, josta puhutaan myös Sailaksen raportissa. ”Päätöksentekijä voi kaukaa katsoen helposti ajatella: eikö esimerkiksi designin, kauppatieteiden ja tekniikan yhdistelmäohjelma olisi hyvä? Kenties siihen tulisi oma professorikin.”

”Kokemus osoittaa, että tällainen rakennelma on vaarallinen.”

Holmströmin mukaan Yhdysvaltain huippuyliopistoissa tällaisia ylhäältä päätettyjä yhdistelmiä ei tunneta eikä hyviä tutkijoita koskaan pakoteta yhteistyöhön.

Hänen kokemuksensa mukaan poikkitieteellinen tutkimus on usein keskinkertaista tai jopa surkeata. ”Siitä eivät huippututkijat innostu. Sen sijaan se vetää puoleensa keskinkertaisuuksia.”

Holmströmin mukaan terve monitieteinen tutkimus syntyy silloin, kun huippututkijat huomaavat tarvitsevansa apua oman erikoisalansa ulkopuolelta, tai kun eri alat alkavat luonnollisesti sulautua yhteen.

Biotieteet ovat hänestä erinomainen esimerkki molemmista tapauksista.

”Nykyisin usein ei ole väliä, onko tutkija solubiologi, mikrobiologi vai farmakologi. He ajattelevat samoja ongelmia ja tutkivat niitä samoin välinein. Kenties ainoa ero on hiukan erilainen näkökulma.”

SK 23/2007

Keskustelu