Häpeän äärellä
”Pinnan alla tapahtuu enemmän kuin on osattu hahmottaa”, sanoo Helsingin poliisissa kunniaväkivallan vastaista työtä tekevä Kristiina Komulainen.
Helsingin poliisin ennalta estävässä toiminnossa on kolmen vuoden ajan tehty työtä kunniaan liittyvän väkivallan ehkäisemiseksi. Tavoitteena on saada ote niin sanottuihin rinnakkaisyhteiskuntiin. Ne ovat ryhmiä yhteiskunnan sisällä, ja niissä noudatetaan omia sääntöjä.
Kristiina Komulainen on toinen kunniaväkivallan parissa työskentelevistä vanhemmista konstaapeleista.
”Tulevaisuudessa tämä on aivan ydinkysymyksiä, sillä pinnan alla tapahtuu enemmän kuin tähän asti on osattu hahmottaa”, hän sanoo.
”Näiden ryhmien ja perheiden sisällä tapahtuvat rikokset eivät useinkaan päädy formaalin oikeuden piiriin.”
Rinnakkaisyhteiskunnat voivat olla etnisiä, uskonnollisia tai rikostaustaisia yhteisöjä. Konfliktien aiheuttajille ja sääntöjen rikkojille on epävirallisia sanktioita. Perinteet ovat usein vanhoja, ja niihin saattaa liittyä vahva sukuyhteys.
Työssä ovat esillä väkivallan eri muodot: ihmiskauppa, pakkoavioliitot, sukupuolirooleihin perustuva kunniaväkivalta, kunniakontrolli.
On ostrakismia eli ihmisen karttamista ja eristämistä ulos yhteisöstä. Se saattaa olla rajua. Komulainen kertoo Jehovan todistajien yhteisöstä, jossa lapsi ilmoitti, ettei hän usko, kuten yhteisö opettaa.
”Hänelle sanottiin, että voit asua kotona, mutta olet tämän jälkeen täysin näkymätön ja 18 vuotta täytettyäsi sinua ei enää ole meille olemassa.”
Jos yhteisössä on tapahtunut iso suvun sisäinen ”loukkaus” tai puoliso haluaa erota, puoli sukua saattaa olla osallisena kunniakontrollissa ja siihen liittyvässä väkivallalla uhkailussa, Komulainen kertoo.
Kontrolli kohdistuu rinnakkaisyhteiskunnissa usein naisiin, mutta myös miesten sukupuoliseen suuntautumiseen.
Kyse voi olla tuhansien ihmisten ryhmistä tai vaikka yhdestä perheestä. Poliisin ennalta estävässä toiminnossa keskitytään isompien ryhmien yhteyksiin.
Selvitetään väkivallan laajuutta ja sitä, miten jännitteitä voidaan lieventää.
”Tullaan väliin tilanteisiin ja pyritään toimimaan ennen kuin rikos pääsee tapahtumaan. Jos on tapahtunut rikos, asia viedään esitutkintaan, mutta me emme sotkeudu tutkintaan.”
Komulainen korostaa, että kunniaan liittyvää väkivaltaa on kaikissa väestöryhmissä, joten mitään ryhmää ei pidä leimata.
Rinnakkaisyhteiskuntia pitävät koossa useiden sukupolvien mittaiset tarinat, opit ja tavat. Usein sääntönä on, että yhteisön ulkopuolisille ei saisi puhua.
Komulaisen mukaan tarvitaankin hyvää neuvottelutaitoa, jotta tragedioita voidaan estää ja ”suunnata ihminen uudelleen”. Ennalta estävä toiminta ei saa olla repivää.
”Poliisin täytyy muistaa, että ihminen on aivopesty uskomaan tietyllä tavalla.”
Viitteet rinnakkaisyhteiskunnan kontrollista ovat usein pieniä.
”Jos ihminen joutuu miettimään, miten saa liikkua, pukeutua, käyttää kännykkää, se on yksi selkeimmistä merkeistä. Lisäksi voi olla fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailua, eivätkä ne lue otsassa.”
Komulaisen mukaan poliisin on vain osattava tarttua merkkeihin. Toisinaan tapaus tulee ilmi ryöppynä, kun ihminen puhuu esimerkiksi turvakodissa kaiken auki. Tavallisempaa on silti puhumattomuus.
Ennalta estävän toiminnon poliisit tekevät yhteistyötä lastensuojelun kanssa, mutta usein väärinkäytökset eivät tule viranomaisten tietoon. Siihen, että uhri itse ymmärtää olevansa väkivallan uhri, saattaa kestää puoli elämää.
”Olin Jehovan todistajissa 20 vuotta, joten on helppo ymmärtää näiden yhteisöjen mekanismeja. Olen vasta työni kautta tajunnut olleeni itsekin kunniaväkivallan uhri.”
Tapahtumat ovat monen vuosikymmenen takaa eikä Komulainen enää halua avata niitä tarkemmin. Hän kertoo viime aikoina miettineensä vastaavien kokemusten yleisyyttä.
”Kunniaan liittyvää väkivaltaa toteuttava yksilö on usein itsekin uhri: opetettu ja kasvatettu toimimaan tietyllä tavalla – laput silmillä.”
Välillä poliisi ottaa itse yhteyttä mahdollisiin asiakkaisiin, joskus yhteys syntyy moniammatillisten yhteyksien kautta. Joskus partio huomaa kentällä, että ihminen voisi hyötyä ennalta estävän toiminnon työstä. Poliisi hyödyntää myös kolmannen sektorin asiantuntemusta, Loisto setlementti ry:n Sopu-työtä.
Poliisi tapaa ensin erikseen uhria ja rikoksentekijää, sitten yhdessä. Ihmisiä voi olla mukana enemmänkin, jos tilanne on tulehtunut.
Komulaisen mukaan poliisin kuuluu olla näissä tilanteissa auktoriteetti, mutta silti voi olla ”ihmisenä ihmiselle”.
”Jokaisen ihmisen takana on tarina, joka selittää, miksi on tilanteeseen päädytty. Vaikka olisi tapahtunut mitä tahansa, vastassa on toinen ihminen, jota tulee kunnioittaa.”
Jos kunnioitus puuttuu, Komulaisen mukaan poliisi on kuin ”tikka hakkaamassa peltilevyä”. Alkuun voi tulla valtava tunnekuohu ja ihminen puhuu ihan muusta kuin aiheesta. Komulaisen mukaan silloin täytyy olla malttia olla aktiivisesti hiljaa.
”Luottamus ei rakennu ensi istumalta. Kun ihminen sitten alkaa puhua, pitää olla kuulolla.”
”Tässä saa olla psykologina, pappina ja poliisina.”
Kunniaväkivaltaan liittyy vahvasti häpeän tunne.
Komulainen kertoo keskustelusta väkivaltarikoksia tehneen miehen kanssa. Epäilty oli kohdistanut uhriinsa kunniaan liittyvää väkivaltaa sekä vakavaa henkeen ja terveyteen kohdistuvaa uhkailua. Uhri halusi erota, mies ei. Miehen kulttuurissa eroaminen oli erittäin epäsuotavaa.
Keskustelussa ei oikein päästy eteenpäin, Komulainen kuvaa. Jumitettiin siinä, kenen kuuluu erossa maksaa ja mitä.
”Ajattelin, että nyt kierretään asian ydintä kuin kissa kuumaa puuroa.”
Komulainen kertoi epäillylle omasta mokailustaan ja siihen liittyvästä häpeästä. Se sai toisessa ”padon aukeamaan”.
”Isolle miehelle tuli itku. Pitkään puhuttiin, kuinka häpeissään ja loukattu hän on, kun vaimo haluaa erota. Hän oli tehnyt kamalia asioita toiselle, mutta tekemistä ohjasivat syvällä olevat opitut mekanismit.”
”Mies sai purkaa oloaan ja lopulta oli valmis päästämään irti naisesta. Häpeä tuli näkyväksi.”
Komulaisen mukaan kunniaväkivallan parissa tehdyn työn hyödyistä ei voida vielä esitellä tilastoja.
”Ei pystytä lyömään lukuja, että viiden vuoden päästä ei käynyt näin ja näin. Tarvitaan aikaa, että työ alkaa näkyä isossa kuvassa.”
Oman työn jäljen kuitenkin näkee, kun uhri ja rikoksentekijä ovat helpottuneita, Komulainen kertoo. Rikollinen voi kiittää, ehkä haluaa halata auttajiaan. Poliisi myös seuraa jälkikäteen, miten asiakkaiden asiat etenevät. Sylihoitoa ei tarjota.
”Tarvitaan jämptiyttä, ohjausta ja keskustelua. Päähän ei voi liikaa taputella.”
Tällä hetkellä kunniaan liittyvän väkivallan parissa työskentelee vain kaksi vanhempaa konstaapelia. Komulaisen mielestä resursseja olisi hyvä saada lisää: myös verovaroja säästettäisiin, jos ongelmia voidaan ennakoiden vähentää.
”Päättäjien suuntaan vien viestiä, että tämä työ on myös puhdasta rahaa, sillä kaikki on tutkittavista keisseistä pois.”