Tarinatalouden menestyjä

Kun kuulin veljeni kuolemasta, en tuntenut mitään. En surua, en epätoivoa, en iloa, en mielihyvää.

Näistä Albert Camus’n Sivullisen kuuluisaa aloitusta mukailevista virkkeistä käynnistyy Édouard Louis’n Luhistuminen.

Louis on aiemmissa romaaneissaan kirjoittanut sosiaalisen nousunsa herättämistä ristiriidoista sekä vanhemmistaan ranskalaisen luokkayhteiskunnan uhreina. Luhistumisen (L’effondrement, 2024) aiheena on 38-vuotiaana alkoholismiin kuollut isoveli.

Louis’n, samoin kuin nobelisti Annie Ernaux’n ja Louis’n oppi-isän Didier Eribonin teoksista tavataan nykyisin puhua autososiobiografioina. Käsite tarkoittaa kirjallisuudenlajia, jossa omaelämäkerrallista ainesta analysoidaan yhteiskuntatieteellisen ja sosiologisen linssin läpi.

Luhistumisessa koetun ja rakenteellisen todellisuuden välinen jännite on voimakas. Kertoja sanoo suoraan vihanneensa veljeään, tämän epäluotettavuutta, väkivaltaisuutta ja homofobisuutta. Selitystä etsitään luokkayhteiskunnan lainalaisuuksista:

Kuten kaikki meidän kulmien pojat, hän ajatteli, ettei koulu kiinnostanut häntä, hän ei tajunnut, että kaikki kotipuolen pojat ajattelivat niin, se oli yhteiskunnan sanelema kohtalo, koulu ei heitä kaivannut ja sai syrjäytymisen näyttämään heidän omalta valinnaltaan.

Kirjallisuudentutkija Maria Mäkelän mukaan kirjallisuus on Louis’lle ensisijaisesti luokkataistelun väline eikä sillä ole itseisarvoa taiteenlajina.

Luhistuminen onkin kirjailijalle ominaisesti muodoltaan ja merkityksiltään yksinkertainen eikä juuri vaadi tulkintaa. Sisällön kehyksenä ovat veljen kuoleman jälkeiset tapahtumat – perheenjäsenten tapaaminen, hautajaisjärjestelyt ja niihin kiertyvät tunteet. Veljen luonteesta ja elämästä kertovat jaksot on otsikoitu ”Faktoiksi”. Niissä käy ilmi veljen olleen luonteeltaan kiltti ja avulias mutta juovuksissa julma ja vastenmielinen. Veljen rappion syyksi esitetään persoonan ja yhteiskunnallisen determinismin välinen ristiriita:

Uskoakseni juuri suuret unelmat ja toisaalta epäsuhta niiden ja hänen kohtalokseen koituneen Pohjois-Ranskan surkean köyhyyden välillä tekivät hänestä onnettoman.

Huono-osaisuus periytyy, eikä kierteen katkaisemiseen ole edes henkisiä resursseja. Sisarukset on kasvatettu lannistamalla.

”Sinulle äiti ja isä ei saa tehdä sitä minkä ne teki minulle”, veli sanoo kertojalle heidän ollessaan vielä puheväleissä.

Tutkija Mäkelän mukaan Louis kuuluu tarinatalouden menestyjiin. Teostensa suoraviivaisuuden ansiosta kirjailija voi helposti siirtää sisällön alustalta toiselle.

Sosiaalisen median päivityksissään, haastatteluissaan ja esitelmissään Louis toistaa samoja asioita kuin kirjoissaan, täsmälleen samoin sanoin. Luhistumisen ilmaisukeinot muistuttavat osin some-estetiikkaa, jonka tavoitteena on huomion maksimoiminen.

Kertomusten välineellistäminen uhkaa Mäkelän mielestä kirjallisuuden legitimiteettiä. Mihin tarvitaan kirjaa, jos sisältö on jo Instagram-päivityksestä tuttu?

Camus’ta jäljittelevä aloitus, taiteellista vaikutelmaa hakeva toisto ja pari kirjallisuussitaattia ovat ne harvat keinot, joilla Luhistuminen hakee tunnustusta myös kirjalliselta instituutiolta.

Ristiriitaisesti Louis on parhaimmillaan, kun hän ei yritä olla kovin kirjallinen. Yksiselitteisyys ja ”sometettavuus” eivät tee teoksista pinnallisia. Luhistuminen kiteyttää muun muassa sen, miten luokka-asema vaikeuttaa mielenterveyden hoitamista:

Veljeni lähipiirissä kukaan ei puhunut traumoista, melankoliasta eikä masennuksesta. Etuoikeutetuissa yhteiskuntaluokissa sen sijaan on yhteisiä tiloja ja rakenteita, joissa omista haavoista voi puhua: psykoanalyysi, psykologia, taide ja ryhmäterapiat. Veljeni oli haavoittunut, mutta hänellä ei ollut mitään paikkaa missä puhua siitä.

Luhistuminen saa kuitenkin pohtimaan, kuinka pitkään Louis voi pelata peliään. Perhettään tavatessaan hän näyttää jo tietävän tapahtumien päätyvän kirjaan. Se tuo kerrontaan laskelmoivan sävyn, joka on ristiriidassa vilpittömien pyrkimysten kanssa.

Kertoja jopa puhuu kohtaamisista ”kohtauksina” ja äitinsä sanoista ”repliikkeinä” – ikään kuin tekstin taustalla ei olisi todellista elämää, vaan kyse olisi pelkästä elämän esityksestä. 

Édouard Louis: Luhistuminen. Suomentanut Lotta Toivanen. 177 sivua. Tammi, 2026.