Elina Karjalainen osasi lumota lukijansa

Elina Karjalaisesta oli moneen. Hän tuli tunnetuksi laajoista kuvareportaaseista Suomen Kuvalehdessä ja perhepakinoista Kotiliedessä. Toimittajan työn rinnalla hän haaveili myös urasta aikuistenkirjailijana.

Pitkäkestoisinta suosiota Karjalainen (1927–2006) saavutti Uppo-Nallesta kertovilla lastenkirjoillaan. Ensi vuonna vietetään nallen 50-vuotisjuhlaa.

Elämäkertateoksessa Elina Karjalainen. Pienellä pilvenhattaralla Silja Vuorikuru ei tee kompromisseja kohdehenkilönsä elämäntyön arvottamisessa. Laajan lähdeaineiston avulla Vuorikuru analysoi kattavasti Karjalaisen uraa sekä journalistina että lastenkirjailijana.

Näkökulmat siivilöityvät muun muassa Karjalaisen kolmiosaisen omaelämäkerran, kirjeenvaihdon ja lukuisten arkistolähteiden kautta.

Kokonaiskuvaa terävöittävät vielä sukulaisten, ystävien ja yhteistyökumppanien haastattelut.

Vuorikuru korostaa Elina Karjalaisen epäluotettavuutta oman elämänsä muistelijana. Useampi haastatelluista on todennut, että Karjalaisella oli taipumus laittaa sekä työssään että yksityiselämässään ”sakuraa” tai ”munapulveria” totuuden joukkoon. Vuorikuru uskoo taipumuksen sepittämiseen tulleen ainakin osittain verenperintönä isän puolelta.

Journalistina Karjalainen asettui empimättä ja työtuntejaan laskematta vähäväkisten tai sorrettujen puolelle. Sama eetos näkyy Uppo-Nalle-kirjoissa.

1980-luvulla Karjalainen kannusti lapsia ja ikäihmisiä viettämään aikaa yhdessä, koska toinen ikäryhmä kaipaa syliä ja toinen taas syliteltäviä. Nyttemmin monissa päiväkodeissa ja kouluissa on jo varamummeja ja -ukkeja lasten apuna.

1990-luvun alussa ilmestynyt Uppo-Nalle ja Kumma oli sekin aikaansa edellä huomioidessaan pakolaisten tuntoja. Vuorikuru kuitenkin muistuttaa, että osa Uppo-Nalle-kirjojen ennakkoluuloja tai vähemmistöjä kuvaavista ilmaisuista ei enää läpäise ainakaan kaikkein tiedostavimpien aikuisten seulaa.

Uppo-Nallesta sukeutui nopeasti Suomessa kirjallinen julkkis, jonka kupeeseen luotiin oheistuotteita. Tove Janssonin tavoin Elina Karjalainen sai postitse paljon lukijapalautetta lapsilta. Hän yritti noudattaa Janssonin antamaa neuvoa, että jokaiselle lapselle tulisi lähettää ainakin yksi kirje.

Lukijasuosiosta – tai Karjalaisen kertojan taidoista – omaa kieltään kertonee detalji, jossa hän väittää eräänä päivänä vuonna 1988 kirjoittaneensa peräti sata vastauskirjettä lapsille. 

Silja Vuorikuru: Elina Karjalainen. Pienellä pilvenhattaralla. 629 sivua. WSOY, 2026.