Osaammeko enää ajatella itse?

Helsingin yliopiston Metsätalo ei ole tyhjä, vaikka kello on jo seitsemän syyskuisena torstai-iltana. Ala-aulassa kaikuu huuto ja naurunremakka, sillä fuksisuunnistuksen yksi rasti sijaitsee pääoven vieressä.

Tutkijatohtori Pii Telakivi tulee tapaamispaikalle aulaan. Etukäteen hän on toivonut, että haastattelu voisi alkaa mahdollisimman myöhään illansuussa.

Syy ei ole fuksirientojen välttely vaan se, että Telakivi ei tykkää herätä aikaisin. Filosofin ei onneksi tarvitse, paitsi jos on menossa esimerkiksi puhumaan aamutelevisioon. Viime vuosina Telakivi on esiintynyt mediassa usein. Syy on tietysti tekoäly, joka on yksi hänen tutkimuskohteitaan.

Tekoälyyn liittyvä uutisointi vain kiihtyy ja uhkakuvat synkistyvät. Puhutaan, että tekoäly tappaa meidät kaikki, vaikka vielä hetki sitten sen piti esimerkiksi pelastaa Suomen talouskasvu, terveydenhuolto ja niin edelleen.

Miltä tämä tempoilu Telakiven korviin kuulostaa?

”Minä ajattelen, että nämä keskustelun ääripäät kannattaa jättää omaan arvoonsa. En ole todellakaan huolestunut siitä, että tekoäly tappaisi meidät. Mutta ei se välttämättä myöskään ole mikään pelastus.”

Meneillään olevaa tilannetta voi Telakiven mukaan verrata siihen vaiheeseen, kun internet otettiin käyttöön.

2020-luvun näkökulmasta tuntuisi älyttömältä kysyä, onko internet paha vai hyvä. Selvää kuitenkin on, että se muutti paljon koko yhteiskuntajärjestystä, työn tekemisen tapoja ja ihmisten vapaa-aikaa.

Tekoälyn aikaansaama muutos voi olla vielä suurempi. Siksi Telakiven mukaan olisi syytä unohtaa kärjistetyt uhkakuvat ja hypetys. Hän tutkii, miten erilaisista tekoälysovelluksista voisi olla ihmisille enemmän hyötyä kuin haittaa – ja kenen arvojen mukaan niitä kehitetään.

Miten Telakivestä itsestään tuli Suomen päivystävä tekoälyfilosofi?

Noin 35 vuotta sitten eräs norjalainen opettaja kirjoitti vapaa-ajallaan nuortenromaanin. Hän oli julkaissut muutaman nuorille suunnatun teoksen jo aikaisemmin. Kerrotaan, että uudesta kirjasta hän oli todennut vaimolleen, ettei ainakaan se toisi perheeseen yhtään rahaa.

Romaani oli paksu ja omituinen genre­hybridi, joka yhdisteli dekkarin rakennetta filosofian historian perusopintoihin. Sen nimi oli Sofies verden, Sofian maailma.

Kirjailija eli Jostein Gaarder oli väärässä. Teoksesta tuli maailmanlaajuinen menestys, ja se synnytti monessa maassa pienoisen filosofiabuumin.

Vuonna 1994 suomennettu kirja oli yksi syy myös siihen, että Pii Telakivi päätti jo yläasteikäisenä, että hän haluaa yliopistoon opiskelemaan nimenomaan filosofiaa.

Hän oli myös rippileirillä todennut, että innostavan porukan kanssa oli hauskaa pohtia olemassaolon suuria kysymyksiä. Samalle vaellusriparille oli sattunut mukaan muun muassa Timo R. Stewart, josta myöhemmin tuli politiikan tutkija ja tietokirjailija.

Telakivi on sittemmin kyllä eronnut kirkosta, mutta sanoo, ettei filosofian opiskelijoiden kanssa väittely ollut aina yhtä hauskaa kuin juttelu rippileirillä. Filosofian­opiskelijapojat olivat hänestä ärsyttäviä, tiesivät muka kaikesta kaiken.

Mutta syy ei ollut pelkästään yksilöissä. Teoreettisen filosofian laitoksella vallitsi Telakiven mukaan tuolloin melko toksinen keskustelukulttuuri.

”Se oli sellaista miehistä kilvoittelua, jossa argumenteilla miekkailtiin toinen kumoon eikä yhtään otettu huomioon, pitäisikö ihmisille puhua rakentavasti tai edes toista kunnioittaen.”

Telakivi sanoo, että hän on noiden vuosien kokemuksista myös kiitollinen – tavallaan.

”Tuntuu, että se oli niin kova koulu, että sen jälkeen pärjään missä tahansa.”

Parissakymmenessä vuodessa yliopistolla on tapahtunut paljon muutoksia, Telakivi korostaa. Nykyopiskelijat ovat hänen mukaansa ”tosi ihania ja tiedostavia” ja koko filosofian alan keskustelukulttuuri on muuttunut Me too -liikkeen myötä parempaan suuntaan.

Sukupuolijakaumakin on nykyään tasaisempi. Kun Telakivi palkattiin teoreettisen filosofian oppiaineeseen ensimmäiseen työpaikkaansa, hän oli sillä hetkellä sihteerin lisäksi ainut naispuolinen työntekijä koko laitoksella.

Muistikirja. Taskulaskin. Sokean valkoinen keppi.

Nämä olivat tekoälyn sijaan niitä esineitä, joita filosofit aiemmin käyttivät esimerkkeinä niin sanotussa laajennetun mielen teoriassa.

Teoria esittää, että ihmisen mieli ei sijaitse pelkästään aivoissa, vaan erilaiset apuvälineet tai teknologiat voivat tulla osaksi kognitiivisia taitojamme.

Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa, että ei tarvitse pitää kaikkia asioita mielessään, kun ne voi kirjoittaa ylös muistikirjaan. Tai kun sokea henkilö käyttää valkoista keppiä, siitä tulee tietyssä mielessä osa häntä itseään.­ Sokea tuntee maailman kepin päässä, ei keppiä kädessään.

Pii Telakivi kehitteli väitöskirjassaan ajatusta siitä, miten teknologia voi olla osa myös ihmisen tietoisuutta ja tunnekokemusta, ei siis pelkästään tiedonkäsittelyn mekanismeja. Aikaisemmin laajentuneen mielen teoria oli yksi filosofian monista käsitteellisistä kehikoista, jotka eivät erityisesti kiinnostaneet suurta yleisöä tai nousseet uutisotsikoihin.

Tekoälyn esiinmarssi muutti tilanteen. Yhtäkkiä kysymys siitä, miten paljon ajattelua, muistia tai päätöksentekoa voi tai kannattaa ulkoistaa teknologisille sovelluksille alkoi tuntua ihmiskunnan kohtalonkysymykseltä.

Telakivi palkattiin vuonna 2020 osaksi RADAR-tutkimusryhmää.

Se on Helsingin yliopistossa toimiva monitieteinen porukka, joka tutkii tekoälyn ja robotiikan eettisiä, metafyysisiä ja käsitteellisiä kysymyksiä sekä niiden vaikutusta yhteiskuntaan.

Mikä se vaikutus tulee olemaan, sitä kukaan ei osaa vielä tarkkaan sanoa.

Telakivi korostaa, että tekoäly tai sitä hyödyntävät algoritmit eivät ole mitään ulkoisia, mystisiä voimia. Ne heijastelevat kehittäjien ja käyttäjien arvoja mutta myös tuottavat ja ohjaavat niitä.

”Näen, että tekoälyllä voidaan tehdä paljon hyvää. Mutta ovatko vaikka amerikkalaiset poliitikot ja Piilaakson vaikuttajat menossa hyvään suuntaan, se on ihan eri kysymys.”

Telakiven mukaan välillä on vaikea hahmottaa, mitä erilaiset tekniset sovellukset tekevät meille. Suomalaistenkin arkeen ovat viime vuosina hiipineet esimerkiksi älysormukset ja älykellot, jotka mittaavat monenlaista terveyteen liittyvää dataa, kuten nukkumista tai stressitasoa.

”Näissä on taustalla tosi vahva uusliberalistinen ideologia, jonka myötä ihmisen kehosta tulee mitattava projekti, jota voi aina tehostaa. Mutta tällainen jatkuva omaan napaan tuijottelu… Vaikea on uskoa, että se lopulta johtaisi tyytyväisyyteen tai hyvään elämään.”

Jatkuva omaan suoritukseen ja kehoon keskittyminen voi filosofin mukaan myös estää ihmistä näkemästä laajempia yhteiskunnallisia rakenteita.

Tekoälystä on viime aikoina puhuttu myös siksi, että suomalaisten nuorten Pisa-tulokset ovat jälleen kerran heikentyneet. Viekö tekoälyn käyttö nuorilta lukutaidon viimeisetkin rippeet?

Pii Telakivi ymmärtää näitä huolia, vaikka tekoälystä voi toki olla myös apua opiskelussa, jos sille ei ulkoista ajattelua kokonaan. Kielimallit toimivat parhaiten apuvälineenä, eivät ajattelun korvaajina. Jotta niistä ei tulisi sitä, koulun tulisi sopeutua meneillään olevaan muutokseen.

”Digitalisaatio ei ainakaan peruskoulussa ehkä ollutkaan niin hyvä juttu kuin uskottiin.”

Kenties olisi hyvä palata siihen perinteiseen meininkiin, että opiskeltaisiin fyysisten kirjojen avulla, Telakivi arvelee.

Yliopistoissa ongelmana on ollut, että jotkut opiskelijat antavat tekoälyn kirjoittaa esseet puolestaan. Tätä on ryhdytty ratkomaan esimerkiksi korvaamalla esseet suullisilla tenteillä.

Telakivi on viime aikoina tehnyt tutkimusta Kordelinin säätiön apurahalla Amsterdamin yliopistossa. Aiheena on tekoälyn käyttö mielenterveystyössä, tarkemmin sanottuna erilaiset kielimalleilla toteutetut ”terapiabotit”.

Moni käyttää jo nyt perustason kielimalleja kuten ChatGPT:tä tai Claudea ratkoakseen henkilökohtaisen elämänsä ongelmia. Joidenkin tutkimusten mukaan noin puolet Yhdysvaltain kansalaisista on tehnyt näin viimeisen vuoden aikana. Luvut ovat siis valtavia.

On kuitenkin olemassa myös nimenomaan mielenterveystyöhön suunniteltuja botteja. Telakiven mukaan molempien käytöstä vaikuttaa olevan jonkinlaisia hyötyjä mielenterveyden ongelmien hoidossa, mutta niissä on myös riskejä.

”Käyttäjät ovat saaneet sovelluksista helpotusta esimerkiksi lievään masennukseen ja ahdistukseen. Mutta on eri asia, että ihminen on tyytyväinen lyhyellä aikavälillä kuin että kliiniset tutkimukset osoittaisivat ihmisten kykenevän vaikkapa palaamaan opiskeluihin tai työelämään.”

Jos ihmisellä kuitenkin on esimerkiksi psykoottisia taipumuksia tai vainoharhaisia ajattelumalleja, tekoälyn käyttö mielenterveyden hoitamiseksi voi olla vaarallista. Terapiabotit vahvistavat ihmisen omia käsityksiä ja menevät mukaan tunnetiloihin. Ne eivät juuri haasta.

Telakivi itse käyttää tekoälyä esimerkiksi englanninkielisten tekstien muotoilussa ja oikoluvussa. Filosofisesti kiinnostavia ajatuksia hän ei kielimalleilta ole saanut, vaikka on yrittänyt pyytää.

Tosin Telakivi on itsekin ajautunut avautumaan tekoälylle henkilökohtaiseen elämäänsä liittyvästä asiasta: uudesta koirastaan. Rescue-koira Muikku on tuore perheenjäsen, eikä sen kouluttaminen ole aina ollut aivan helppoa.

”Ei mulla ole elämässä ketään ihmistä, joka jaksaisi ihan joka päivä kuunnella valitusta Muikun remmirähinästä. Ja on sieltä tullut pari hyvää vinkkiä.”

Julkisessa keskustelussa on pohdittu paljon, tyhmentääkö tekoäly meitä. Vähemmän puhetta on ollut siitä, mitä minuus kielimallien ja algoritmien aikakaudella ylipäätään tarkoittaa.

Onko teknologia peili vai kaikki ihmisyyden merkit kasvoilta hävittävä filtteri?

Pii Telakiven mukaan hyvä esimerkki tästä on Spotify. Se antaa käyttäjälle suosituksia uusista kappaleista ja artisteista, joita tämä voisi kuunnella. Periaatteessa nämä vinkit perustuvat käyttäjän omaan musiikkimakuun. Käytännössä sovellus kuitenkin usein ohjaa kuluttamaan samojen, kaupallisesti menestyneiden artistien tuotantoa.

”Ajatellaan, että data ja tekoälyn tulkinnat siitä paljastavat meille jotain itsestämme. Mutta entä jos käy päinvastoin? Lopulta nämä sovellukset voivat vaikuttaa siihen, mitä yhteiskunnassa arvostetaan ylipäätään.”

Tulevaisuudessa Telakivi aikoo tutkia keskustelevien kielimallien vaikutusta ihmissuhteisiin ja vuorovaikutukseen. Jo nyt ne ovat helpottaneet monien yksinäisyyttä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus asiasta­.

”Jos meillä tulevaisuudessa on mahdollisuus saada kumppani, joka on aina valmiina keskustelemaan, aina kehuu ja validoi, mitä se tekee sille, että aidoissa ihmissuhteissa näin ei aina ole?”