Ennalleen ei mikään jää

Mietin aina toisinaan sitä, miten paljon vaurauden lähteet ovatkaan muuttuneet ajan kuluessa. Niin käy etenkin silloin, kun istun valoisaan aikaan Helsingistä Turkuun menevässä junassa ja katselen avaria ja kumpuilevia peltomaisemia jossain Karjaan ja Salon välimaastossa.

Silmieni eteen avautuu suuria, pitkälle eri suuntiin ulottuvia peltoaukeita ja sieltä täältä esiin pilkahtelevia vanhojen kartanoiden ja suurten maatilojen pihapiirejä ja päärakennuksia. Niitä on ilo katsella.

Samalla mielessä käy, että nykyisin tulo- ja varallisuusjakaumien huipulle pääsee enää vain harvoin, jos koskaan yksinomaan maanviljelyn ja siitä saatavien tuottojen avulla.

Maa on toki edelleen paikoin hyvin arvokasta. Ja maatalouden kannattavuus edellyttää jälleen varsin suurta tilakokoa. Tämän ajan kannattavin liiketoiminta on silti jossain ihan muualla. Sama koskee niitä maisemia ja sosiaalisia miljöitä, joissa ihmiset haluavat elää ja asua.

Menneen ajan vauraus erottuu silti yhä maisemassa. Sen kauneutta katsellessa on helppo unohtaa, että kaikki ei ollut senkään keskellä yksinomaan hyvää, harmonista ja vallanjaon kannalta tasapuolista. Sama on monin eri tavoin totta myös politiikassa.

Opiskelin kauan sitten taloustiedettä. Mieleni pohjalla istuu siksi sitkeästi ajatus siitä, että tuotannon ja kulutuksen rakenne on jatkuvassa liikkeessä niin kuin on niiden muutosta ohjaava suhteellisen edun periaatekin.

Liike on välillä hyvin nopeaa. Ja sitten taas hetkittäin hyvin hidasta. Tuo liike muuttaa myös toimeliaisuuden kohteita ja vaurauden syntyä ajassa ja paikassa.

Sama koskee myös erilaisten vallan lähteiden, poliittisten puolueiden ja yhteiskunnallisten liikkeiden kulloinkin nauttimaa kannatusta.

Muutos on usein helpointa hahmottaa kaukaisemman menneisyyden – siis esimerkiksi Suomen maataloudessa tapahtuneen suuren rakennemuutoksen – kohdalla.

Jälkeenpäin on selvää, että maaseutu ei voinut enää tekniikan kehittyessä tarjota elantoa yhtä suurelle ihmismäärälle kuin aiemmin. Aikalaiset elivät kuitenkin silloinkin epävarmalta ja raskaalta tuntuneen muutoksen keskellä. Koska muutosta ei voinut padota, sen edessä ei lopulta voinut kuin sopeutua tavalla tai toisella. Yksi tavoista oli entiseltä kotiseudulta pois lähteminen ja siitä seurannut maaseudun autioituminen.

Kaikki tilat eivät kuitenkaan silloinkaan tyhjentyneet ja lakanneet, viljan ja muiden maataloustuotteiden tuotantorakenne vain muuttui toiseksi. Ja ihmisten toimeliaisuus suuntautui jonnekin muualle.

Monen juuri nyt meneillään olevan murroksen hahmottaminen on paljon vaikeampaa. Arki on edelleen epävarmaa ja raskasta, eikä tarvetta sopeutua ole helppo hyväksyä. Siksi poliittisia ja muita voimavaroja käytetään paljon siihen, että muutosta voitaisiin hidastaa. Tai ainakin kääntää sen aiheuttama sopeutumistarve johonkin muuhun kuin siihen, mihin oma vauraus tai toimeliaisuus juuri nyt nojaa.

Yhdeksi esimerkiksi käyvät Helsingin keskustan aiemmilla paraatipaikoilla jo pitkään tyhjinä olleet liikehuoneistot.

Kaupungin satamia on osattu siirtää poliittisilla päätöksillä ja rakentaa niiden tilalle uusia asuinalueita. Sama on koskenut monia tarpeettomiksi käyneitä teollisuusalueita ja -kortteleita.

Tyhjien liiketilojen kohdalla puhutaan silti vuosi vuoden jälkeen sitkeästi lähinnä keskustan elävöittämisen tarpeesta. Ja ajatellaan, että tilojen tyhjyyden syy on vain talouden suhdanteissa.

Mieleen ei hevin tule, että asiassa voisi olla kyse myös kuluttajien käyttäytymisen pysyvästä muutoksesta. Tai sitten veronmaksajien rahoittamia elävöittämistoimia vaaditaan siitä huolimatta, koska vanhasta vaurauden lähteestä ei haluttaisi suosiolla luopua.

Hieman niinhän toimittiin pitkään myös maatalouspolitiikassa.

Uuteen sopeutuminen on työlästä ja epävarmaa myös poliittisen kulttuurin kohdalla.

Politiikassa pidempään olleet haikailevat monesti mennyttä ja sen nykyisestä poikenneita valtarakenteita. Samalla moni muistaa 10–15 vuoden takaiset vaalikaudet ihanteellisempina ja seesteisempinä kuin ne olivat niitä aikoinaan elettäessä.

Vaalikannatuksen jakautuminen aiempaa useammille puolueille on vaikeuttanut poliittisten enemmistöjen muodostamista ja ennen kaikkea niiden avulla hallitsemista. Niin on muuallakin, ei vain Suomessa.

Samalla algoritmisen vallan nousu on voimistanut yhteiskunnallista vastakkainasettelua ja tehnyt siitä aiempaa nopeammin leimahtavaa ja hyvin tunnepitoista.

Sen myötä politiikassa pärjäämiseen ja vaaleissa menestymiseen tarvitaan nyt monia aiemmasta poikkeavia taitoja. Ne eivät ole aina mieleen kaikille niille, jotka tulivat politiikkaan ja oppivat sen tavoille toisenlaisina vuosikymmeninä. Siksi monet pitkäaikaiset kansanedustajat ovat luopuneet tai luopumassa politiikasta.

Äskettäin luopumisesta ilmoitti Sdp:n pitkäaikainen ministeri ja kansanedustaja Tuula Haatainen. Aiemmin keväällä myös vasemmistoliiton kansanedustaja ja entinen ministeri Hanna Sarkkinen kertoi jättävänsä eduskunnan.

Haataisen ja Sarkkisen ikäero on liki 30 vuotta. Siksi poistumishaluja ei selitä pelkkä ikä. Eikä se, että nykyisen huomiotalouden vaatima kärjekkyys häiritsisi vain yhdenlaisia edustajia.

Konkarien luopuminen voi tuntua etenkin sivusta katsottuna surulliselta. Siitä ei ehkä silti tarvitse huolestua. Tuotannon rakenne muuttuu muuallakin yhteiskunnassa ja suosii uudenlaisia taitoja ja tapoja. Miksi se ei siis tekisi niin myös politiikassa?

Uudet tavat voivat lopulta palvella maailmaa paremmin kuin vanhat. Ja uusi valtatasapainokin löytyy aina lopulta. Sen saavuttamiseen tarvitaan kuitenkin muutakin kuin puolueiden ja niiden edustajien toiminta.

Jos algoritmisen vallan nousu harmittaa, sen merkitystä voi omassa arjessaan tietoisesti rajata. Ja koska politiikka vaikuttaa huomion ja mielikuvien ohella myös siihen, mitä tapahtuu aineellisessa maailmassa, hitaan ja harkitsevan toiminnan linnakkeita kannattaa vaalia ja rakentaa myös laajemmin yhteiskunnassa. 

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 4/2026. Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä.  Kanavan voit tilata täältä.