Suomalainen ihmisoikeustarkkailija: "Kristinuskolla ja islamilla ei ole sijaa Israelissa"
Ihmisoikeustarkkailija Heli Pekkosen mielestä on ongelmallista, että yksi valtio kontrolloi kaikkia pyhiä paikkoja.
Heli Pekkonen valokuvaa Länsirannan siirtokuntia Jordanin laakson erämaassa. Kuva Lea Pakkanen.
Heli Pekkonen on väsynyt. Ajatus ei meinaa kulkea kun 31-vuotias elokuvaaja istuu Kallion kahvilassa Helsingissä ja kertaa viime aikojen tapahtumia.
Pekkonen palasi reilu kuukausi sitten Länsirannalta, missä hän työskenteli kolme kuukautta ihmisoikeustarkkailijana Kirkon Ulkomaanavun EAPPI-ohjelmassa. Pesti vei mehut.
Vain pari päivää ennen Pekkosen lähtöä Pyhälle maalle puhkesi Gazan ja Israelin marraskuinen sota.
”Äitini mielestä lähtöni oli sulaa hulluutta, mutta itse olin eniten huolissani maahan pääsystä. Israeliin pyrkivillä ihmisoikeustyöntekijöillä on usein vaikeuksia Tel Avivin lentokentällä ja pelkäsin, että kuvaajan välineeni erottaisivat minut tavallisesta turistista”, Pekkonen kertoo.
Jerusalemissa Pekkosta ja kolmeakymmentä muuta tarkkailijaa odottivat kaduilla vellovat armeijan ja poliisin joukot. Suurin yllätys oli kuitenkin siinä, että elämä jatkui sodasta huolimatta tavalliseen tapaan.
”Menin leikkauttamaan tukkani ja israelilainen kampaaja sanoi, ettei rakettituli ja pommitus tunnu missään, hän on kuulemma tottunut”, Pekkonen muistelee. ”Sodan ja konfliktin normaalius oli hätkähdyttävää.”
”Se oli todella rankkaa”
Gazan sodan jälkeen Länsirantaa pyyhki joulukuussa israelilaissiirtokuntalaisten väkivallan aalto, kun YK:n yleiskokouksessa äänestettiin Palestiinan tarkkailijavaltion aseman puolesta.
”Partioimme palestiinalaiskylissä ja keräsimme raportteja hyökkäyksistä”, Pekkonen kertoo.
”Yitzharin siirtokunnan asukkaat terrorisoivat kolmen viikon ajan päivittäin Urifin palestiinalaiskylää. Siirtokuntalaiset hyökkäsivät kylään fyysisesti ja provosoivat, häiriköivät ja katkoivat puita. Rajuinta oli, että IDF osallistui hyökkäyksiin ja kyynelkaasutti kylää melkein joka päivä. Niiden kolmen viikon aikana Urifissa tapahtui 20 keskenmenoa. Aina välillä armeija julisti kylään ulkonaliikkumiskieltoja.”
Samaan aikaan Israelin armeijan sotaharjoitusten tieltä häädettiin kokonaisia palestiinalaisbeduiinien kyliä. Pekkosen työnä oli olla läsnä kaikkialla, missä tapahtui.
”Se oli todella rankkaa. Mutta myös paras osa työtämme tuli silloin: kiitos ihmisiltä, joiden oikeuksien polkemista todistimme.”
Kansainvälisten tarkkailijoiden suojeleva läsnäolo on Kirkkojen maailmanneuvoston koordinoiman EAPPI-ohjelman perusidea.
Ohjelma sai alkunsa vuonna 2002, kun palestiinalaisten toista kansannousua seuranneista väkivaltaisuuksista hätääntyneet Jerusalemin kirkot hälyttivät paikalle ulkopuolisia silmäpareja todistamaan ja hillitsemään väkivaltaa. Siitä lähtien kansainvälisiä tarkkailijoita on sijoitettu ympäri Länsirantaa sinne, missä tilanteet palestiinalaisten ja israelilaisten välillä ovat erityisen kiperiä.
Tarkkailijat myös tiedottavat näkemästään kotimaihinsa ja medioille.
”Elokuvana traaginen musta komedia”
Pekkosen työpaikkana oli Länsirannan pohjoisosassa sijaitsevan Nablusin kaupunki ja sen lähikylät sekä Länsirannan itäosassa levittäytyvä Jordanin laakso.
”Kun laakson beduiinikyliä tuhottiin, yritin saada mediaa paikalle, mutta kukaan ei tullut. Se turhautti. Länsirannalta riittää niin paljon tarinoita kerrottavaksi, että toimittajat valitsevat ne paikat, joissa on kunnon tieyhteydet ja infrastruktuuri. Haavoittuvimmat ihmiset eivät asu niissä.”
Syksyllä elokuvaajaksi valmistunut Pekkonen koki näkemänsä ihmiskohtalot vahvasti.
Millaisen elokuvan Länsirannan todellisuudesta saisi?
”Se olisi hieno elokuva ihmisyydestä, siitä, kuinka absurdin hyviä ja pahoja me olemme. Traaginen musta komedia.”
Pahuuden lisäksi Israeliin ja Palestiinaan liittyy myös pyhyys. Sen tunsi myös Pekkonen, vaikkei olekaan uskovainen.
”Alue on täynnä uskontohistoriaa. Kun saapuu Jerusalemiin, sitä merkityksellisyyttä ja pyhyyden läsnäoloa siellä oleville ihmisille ei voi kieltää. Se on vaikuttavaa. Ongelmana on, että yleisen uskonnonharjoittamisen vapauden sijaan Israel haluaa rakentaa paikalle juutalaista valtiota, joka tarkoittaa sitä, ettei kristinuskolla tai islamilla ole Israelissa tilaa. Jerusalem on ainoa paikka, jossa uskontojen rinnakkaiseloa siedetään Israelissa.”
Pekkosen mukaan on ongelmallista, että yksi valtio kontrolloi kaikkia pyhiä paikkoja.
”Israel päästää alueelle länsimaisia kristittyjä, mutta ulkoa tulevien muslimien ja arabilta kuulostavien kristittyjen maahan tulo on vaikeaa. Palestiinan muslimeilta, jotka ovat asuneet alueella satoja vuosia, on estetty pääsy esimerkiksi muslimien toiseksi pyhimpiin paikkoihin, Al Aqsaan tai Kalliomoskeijaan, rukoilemaan.”
”Uskonto on helppo valjastaa politiikan välineeksi”
Palattuaan Suomeen Pekkonen jatkaa opintojaan Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan laitoksella ja valmistelee graduaan. Se käsittelee Israelia ja Palestiinaa, tietenkin.
Pekkosen mielestä uskontoa käytetään Israel/Palestiina-konfliktissa politiikan välineenä.
”Uskonnon rooli konfliktissa juontuu siitä, että juutalaisuudesta, joka on tunnustuksellinen eikä etninen asia, on Israelissa tehty etnisesti määrittävä tekijä, joka sulkee muut pois.”
”Kun tunnustuksellinen, eksklusiivisesti rajaava valtio perustetaan alueelle, jossa asuu toisen uskontokunnan edustajia, syntyy konflikti. Israel/Palestiina-konflikti ei ole uskonnollinen, siinä uskontoa on käytetty poliittisen entiteetin, siionistisen kansallisvaltion määrittelyssä. Uskonto on äärimmäisen helppo valjastaa politiikan välineeksi.”
Pekkosen mukaan myös ulkomaisilla uskovaisilla on kortensa kannettavana konfliktissa.
”Israeliin matkustaa satojatuhansia uskonnollisia turisteja vuosittain. Miehitys on matkalla helppo jättää huomiotta, sillä sitä peittämään on suunniteltu kokonainen koneisto. Toivoisin, että matkaajat menisivät myös joillekin miehityksen todellisuutta avaavista turistikierroksista.”
Pekkosen isoisä oli pappi, joka sai hänetkin pohtimaan kristinuskon merkitystä.
”Minulle kristinusko merkitsee ennen kaikkea tasa-arvoa. Rakkauden kaksoiskäsky luo kaikista ihmisistä automaattisesti tasa-arvoisia. Ihmisoikeussopimukset perustuvat samalle ajatukselle.”
Juttu julkaistu 28.3. klo 9.38 ja sen otsikkoa muokattu klo 10.50.