Madagaskarin junissa täytyy varautua vuorokaudenkin myöhästymiseen

junat
Teksti
Janne Riikonen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Veturinkuljettajat vaihtelevat vuoroja. Ylämäessä liukastelevan veturin vieminen eteenpäin on taitolaji.

Kello juna-aseman seinässä on pysähtynyt aikaan seitsemän vaille kolme. Madagaskarilaisen rannikkokaupungin Manakaran tunnelma on seisahtanut.

Hotellien mainokset ovat haalistuneet auringon paahteessa ja syklooneissa, sillan rautapilarit ovat ruosteessa ja vanhoista taloista on paikoin vain kantavat seinät jäljellä. Kolkossa juna-aseman hallissa on ummehtunut ilma, ylänurkat ovat homeessa. Tarvittava informaatio on kirjoitettu käsin paperille hämyisen lippuluukun yläpuolelle.

Madagaskarin rautatiet ovat tuulahdus Ranskan siirtomaavuosilta. Maan ainoa toimiva matkustajajuna kulkee Manakaran ja Fianarantsoan välillä.

Noin 170 kilometrin matka kestää aikataulun mukaan kymmenen tuntia, ja yksi juna ajaa väliä edestakaisin kolme kertaa viikossa. Raiteet ja matkustajavaunut ovat vuodelta 1936, veturi vuodelta 1982.

Penkkien istuinosat ovat irti eikä vaunuissa ole ovia. Seitsemänkymmentäviisi vuotta palvelleiksi vaunuiksi ne ovat säilyneet melko hyvin. Pääkaupunki Antananarivosta kulkee tavarajuna itärannikolle ja etelään. Matkustajajuna saattaa tehdä joitakin matkoja kesällä.

Juna lähtee aikataulun mukaisesti kello 6.45. Matka sujuu melko kevyesti ja vauhti nousee paikoittain muutamaan kymmeneen kilometriin tunnissa. Raiteet ovat töyssyiset, eikä meno paikoittain paljon eroa kamelikyydistä.

Ensimmäisessä luokassa on yksi länsimaalainen, kolme paikallista ja kolme poliisia. Poliisit ovat osa ykkösluokan kalustoa. He huolehtivat matkan turvallisuudesta.

Kakkosluokassa on tiiviimpi tunnelma.

Ikkunat ovat pienemmät kuin ykkösluokassa ja sisällä on muhivan kostea ja kuuma. Matkatavaroille tosin on enemmän tilaa. Koululaisia nousee takaa kyytiin ja piiloutuu ikkunoiden alle passiivisilta poliiseilta. Jänisten karkottaminen jää pääasiassa konduktöörin vastuulle.

Vaunuja ei uskoisi 75-vuotiaksi niiden ulkopinnan perusteella.

Tunnin matkan jälkeen juna pysähtyy yllättäen. Liikkeellä on huhu, että veturin öljy on päässyt loppumaan.

Pian konduktööri tulee kertomaan ongelman olevan isompi; veturin laakerit ovat entiset.

Toinen veturi lähtee tuomaan korjaukseen tarvittavaa kalustoa pääteasemalta Fianarantsoasta ja odotellessa hissuttelemme kävelyvauhtia eteenpäin. Paikalliset ottavat asian tyynesti, Madagaskarilaisella mora mora- eli “hitaasti hitaasti” -asenteella.

Pysähdykset asemilla kestävät kauan. Aikataulun mukaisesta kymmenestä tunnista arviolta puolet vietetään pikkukylien asemilla kauppaa hioen. Tavaravaunuihin lastataan käsin tonneittain hedelmiä, ja matkustajat ja kuljettajat ostavat viemisiä koteihinsa.

Rata kulkee karulta rannikolta sisämaan ylängölle, joten asemilla myytävät tuotteet vaihtelevat paljonkin. Yhdellä asemalla myydään banaaneita, toisella avokadoja, jossain kaloja ja rapuja, jossain kananmunia. Matkustajien ei tarvitse miettiä eväitä pitkälle matkalle, vaan ne voi ostaa kätevästi nälän yllättäessä vaikka junasta poistumatta. Myös ohjaamoon on lastattu pari säkillistä leipäpuun hedelmiä. Ohjaajan jaloissa makoilee kana.

Vihainen konduktööri menettää malttinsa ja potkaisee junan perällä roikkuvaa poikaa.

Reitin lähistöllä asuville juna saattaa olla ainoa mahdollisuus kulkea kylien ja kaupunkien välillä. Kyläläisillä ei ole välttämättä varaa lippuun, joten ainoa mahdollisuus on valita vetoisa, mutta ilmainen roikkumapaikka junan takaosasta.

Madagaskarilla suuri osa lapsista työskentelee koulunkäymisen sijaan. Tyttö kauppaa kukkasia.

Matkan varrella näkee pienen pieniä hökkelikyliä kukkuloiden rinteillä. Jossain näkyy heimolaisia pukeutuneena lehtihameisiin. Maisemat hivelevät silmiä, kuten Madagaskarilla yleensäkin. Maa on luontoihmisille unelmakohde poikkeuksellisen kasvi- ja eläinkuntansa takia, ja junamatkan aikana näkee maan monimuotoisen luonnon kirjon.

Pääsemme Mahabakon asemalle puoli neljältä. Korjausapu on jo paikalla odottamassa saapumistamme.

Pikkukylän väki kerääntyy junan ympärille katsomaan, kun kipinät lentävät veturin alta. Hitsaajalla ei ole suojalaseja ja korjauksen onnistuminen epäilyttää. Matkustajilla on reippaasti aikaa jaloitella ja tehdä ostoksia. Kylän herkku näyttää olevan friteeratut kokonaiset kalat ja ravut. Taikinan sisältä pilkistävät ravunjalat eivät ole kovin houkutteleva näky. Tyydyn syömään banaaneja.

Lähdemme varovasti liikkeelle 17.15. Matkaan on nyt kulunut yli kymmenen tuntia, emmekä ole edes puolivälissä. Vauhti ei edelleenkään päätä huimaa. Pysähtelemme koko ajan, pyörät vikisevät.

“Aamulla pohdin menenkö Fianarantsoaan junalla vai taxi-broussella. No, nyt olen täällä”, haikailee Robert ja naurahtaa päälle.

Taxi-brousse eli pikkubussi on yleisin kulkumuoto kaupunkien välillä Madagaskarilla. Se on halpa tapa matkustaa, joskin kuumina päivinä matkanteko voi olla todella tukalaa. Madagaskarilla liikkuminen ei ikinä ole nopeaa mutkikkaitten vuoristoreittien ja teiden paikoin todella huonon kunnon takia.

Pimeä tulee yllättäen kuuden maissa, hyttyset hyökkäävät välittömästi. Tongin rinkkaani pimeässä vaunussa käsikopelolla ja löydän taskulampun. Takaovien välissä ravaa epäilyttäviä hiippailijoita.

Levitän hyttysmyrkkyä ja puen pitkät vaatteet päälle. Vaunun sisävalot syttyvät sekunniksi. Kolmannella yrityksellä ne jäävät päälle. Robert kertoo, että olemme puolivälissä. Asetun penkille selälleni ja hikipisara kirvelee silmääni. Kattolampun ympäristö kuhisee ötököistä.

Herään neljältä, olemme tunnelissa. Juna raahautuu eteenpäin puoli metriä kunnes tarvitsee jo tauon. Kymmenen metrin matka taittuu viidessä minuutissa.

Kun matkaan on kulunut vuorokausi, aika on turruttanut minut. En enää jaksa seurata kelloa. Se, olemmeko perillä viiden tunnin tai toisen päivän jälkeen tuntuu merkityksettömältä.

Aiempi vuorokausikin meni yllättävän kevyesti. Toisesta vaunusta kuuluu yhteislaulua; toivoa on siis vielä…

Sitten alkaa sataa. Fianarantsoa on Madagaskarin ylänköseudulla, joten matka on pientä nousua.

Ylämäkien liukkaat kiskot tuottavat veturille todellisia ongelmia. Junan pyörät lyövät tyhjää, ja juna lähtee liukumaan alamäkeen. Pysähdys, hitaasti liikkeelle, pari metriä eteenpäin, pyörät lyövät tyhjää, valuminen alaspäin, pysähdys ja uusi yritys.

Konduktööri on vaihtanut vapaalle. Lippuvyö roikkuu hattuhyllyllä ja vihaisuus on tipotiessään. Hän syleilee vaunun perällä nuoremman naisen kanssa, jolla on sormus – itse konnarilla ei ole.

Kun juna liikkuu, ilmavirta pitää vaunut viileinä. Kuumuus iskee pysähdyttäessä asemille.

Viimeinen tunti matkasta on tasaista ja juna pääsee jälleen nopeammin eteenpäin. Ihmiset alkavat hymyillä ja jokaisesta vaunun ikkunasta ja ovesta joku tiirailee häämöttävää määränpäätä.

Viivästyminen otetaan todella tyynesti, eikä kenestäkään näy turhautumisen merkkejä.

Pääsemme perille ja aurinko paistaa taas. Matkaan kului kokonaiset 32 tuntia. Myöhästyimme siis lähes vuorokauden.

Ihmisille ei tule mieleenkään vaatia myöhästymisestä korvausta. Suomessa lehtien lukijapalstat pursuavat valituksista VR:n “epävarmasta” toiminnasta. Tätä kokemusta ei suositella, jos elämä – tai lento – on vartista kiinni.

Kirjoittaja on journalismin opiskelija, joka työskenteli Taksvärkki ry:n kehitysyhteistyöprojektissa Madagaskarissa.