Kiinan sensuurin aseet: suuri palomuuri ja kultainen suojakilpi

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Alla oleva Robert Wihtolin kirjoitus on julkaistu alun perin Kanava-lehdessä 5/2014.

 

Kiinan johto on viimeksi kuluneiden puolentoista vuoden aikana tiukentanut kansainvälisiin medioihin kohdistuvia rajoituksia. Tehostaakseen internetin valvontaa johto perusti vuoden 2014 helmikuussa nettiturvallisuutta käsittelevän työryhmän, jossa puoluesihteeri Xi Jinping johtaa itse puhetta.

Median rajoittaminen ei Kiinassa ole mikään uusi ilmiö. Kansainvälistä mediaa on sensuroitu kansantasavallan perustamisesta lähtien.

Perinteisiin menetelmiin kuuluivat ulkomaisten lehtien jakelun rajoittaminen, kansainvälisten radio- ja televisiolähetyksien estäminen ja viisumeiden myöntäminen medioiden edustajille tarkkaan valikoiden.

Globalisoitumisen myötä internet ja sosiaalinen media levisivät myös Kiinaan. Monet kuvittelivat, etteivät kommunistipuolue ja valtiovalta enää pystyisi rajoittamaan kansalaisten tiedonsaantia. Näin ei käynyt.

Tiedonsaanti nyky-Kiinassa on muuttunut avoimemmaksi ja keskustelu sananvapaudestakin on virinnyt. Mutta samalla viranomaiset käyttävät uusia medioita taitavasti hyväkseen. Tiedonsaannin rajoittaminen ja kansainvälisten medioiden sensuuri ovat saanet uusia ja kavaliakin muotoja.

Kiinan sensuurin ymmärtämiseksi on lähdettävä maan media-käsitteestä. Länsimaisissa demokratioissa useiden tiedotusvälineiden tarkoituksena on – ainakin periaatteessa – raportoida tapahtumista itsenäisesti.

Kiinan mediat taas ovat suureksi osaksi puolueen tai valtion hallinnassa ja niiden tehtävänä on, vivahde-eroista huolimatta, raportoida tapahtumia puolueelle mieleisellä tavalla.

Ne eivät ole itsenäisiä, vaan oleellinen osa maan valtakoneistoa. Niiden perimmäisenä tarkoituksena on puolueen valta-aseman säilyttäminen.

Laajassa käytössä olevan iskulauseen mukaan mediat ovat puolueen ”kieli ja kurkku”. Toisinaan tähän lisätään myös ”silmät ja korvat”. Rooli voi vaatia asioiden kaunistelua, vääristelyä tai niistä raportoimatta jättämistä.

 

Kansainvälisten medioiden leviäminen Kiinaan ja maan yksityisten medioiden kasvu ovat haastaneet järjestelmän. Kansainväliset mediat ovat erityisen ongelmallisia, koska valtion kontrolli ei periaatteessa ulotu niihin. Siksi valtiovalta tarvitsee sensuurin.

Yleisvastuu medioista, mukaan lukien niiden sensurointi, kuuluu kommunistipuolueen julkisuusosastolle, joka tunnettiin aikaisemmin propagandaosastona.

Mediasta vastaavat valtion virastot kuuluvat osaston alaisuuteen. Sen lonkerot ulottuvat kaikkialle Kiinan yhteiskunnassa medioista, valtion virastoista, yrityksistä ja koululaitoksesta aina elokuvateattereihin, museoihin ja taidegallerioihin. Toimialan tärkeyttä heijastaen siitä vastaa politbyroon pysyväiskomitean jäsen Liu Yunshan. Ennen nimitystään ylimpään johtoryhmään Liu johti itse vuosikymmenen ajan julkisuusosastoa.

Globaalien medioiden ulotuttua Kiinaan osaston alaisia toimintoja on laajennettu vastaamaan uusiin tilanteisiin. Eräiden arvioiden mukaan yksistään internetin valvonta työllistää tätä nykyä yli 100 000 virkailijaa.

Perinteinen sensuuri kohdistuu Kiinassa ulkomaisiin televisiolähetyksiin, lehtiin ja elokuviin ja on edelleen ahkerassa käytössä. Televisiosta sensuroidaan uutislähetykset, ennen kaikkea yhdysvaltalaisten Cable News Networkin CNN:n ja talousuutisia välittävän Bloombergin sekä brittiläisen BBC World Servicen lähetykset, jotka ovat virallisesti tarjolla lähinnä hotelleissa ja ulkomaalaisille varatuilla asuinalueilla.

Kiinassa asuvat ja käyvät tottuvat pian siihen, että kuvaruutu menee aika ajoin pimeäksi. Näin kävi muun muassa Chongqingin kaupungin entisen puoluesihteeriin Bo Xilaihen liittyvien paljastusten tullessa julki keväällä 2012, johdonvaihdon kommentoinnin yhteydessä vuosina 2012–2013, ja BBC:n haastatellessa toisinajattelevaa taiteilijaa Ai Weiweitä vuoden 2014 maaliskuussa.

Satelliittilähetysten hakkeroinnin yleistyttyä rajoitusten merkitys on kuitenkin vähentynyt ja monet kiinalaiset näkevät jo kodeissaan laajan valikoiman ulkomaisia lähetyksiä sensuroimattomina.

Elokuvia taas rajoitetaan kiintiöllä. Ulkomaisia elokuvia sallittiin Kiinan markkinoille pitkään vain 20 kappaletta vuodessa. Kiintiötä lisättiin 14:llä vuonna 2012.

Lisäksi elokuvista sensuroidaan seksikohtaukset, väkivalta ja poliittisesti arkaluontoinen aines. Kiinassa on noin 12 000 elokuvateatteria ja maan elokuvamarkkinat ovat maailman toiseksi suurimmat. Useimmat tuottajat ovat siksi olleet viranomaisten vaatimuksiin hyvinkin myöntyväisiä.

 

Yleisimmin Kiinassa myydyt ulkomaiset lehdet ovat yhdysvaltalainen International New York Times (joka lokakuuhun 2013 kulki nimellä International Herald Tribune) ja The Wall Street Journal, brittiläinen Financial Times ja hongkongilainen South China Morning Post. Niitä on saatavana suurista hotelleista ja valikoiduista kirjakaupoista.

Hong Kong on hallinnollisen erityisasemansa ansiosta säilyttänyt lehdistönvapautensa, ja useiden kansainvälisten lehtien aasialaiset painokset toimitetaan ja painetaan siellä.

Lehdet lennätetään Kiinan suurkaupunkeihin aamulla, mutta ne ilmestyvät myyntiin vasta myöhään iltapäivällä, tai seuraavana päivänä, jotta sensuuri ehtisi käydä ne läpi. Tosinaan niistä puuttuu sivuja, tai ne eivät tule lainkaan myyntiin.

 

Asuessani Pekingissä vuosina 2008–2010 minulla oli tilaisuus seurata läheltä lehtien sensurointia. Kaksi tapausta jäi erityisesti mieleeni.

Ensimmäinen liittyi Tiananmenin tapahtumien yhteydessä vuonna 1989 syrjäytetyn puoluesihteeri Zhao Ziyangin postuumisti julkaistuihin muistelmiin Prisoner of the State.

Zhao kuoli vuonna 2005 ja oli sitä ennen onnistunut nauhoittamaan muistelmansa ja salakuljettamaan ne ulos vartioidusta talostaan. Hänellä oli apunaan entinen avustajansa Du Daozheng, joka ironisesti ennen syrjäyttämistään samaan aikaan Zhaon kanssa johti valtion lehdistö- ja julkaisuvirastoa, joka panee toimeen sensuurin päätöksiä.

Muistelmissaan Zhao kuvaa kommunistipuolueen johdon Tiananmenin tapahtumien ympärillä käytyä sisäistä köydenvetoa. Päätteeksi Zhao toteaa, että länsimainen parlamentaarinen demokratia olisi myös Kiinalle sopiva järjestelmä.

Du toimitti muistelmat ja järjesti julkaisemisen Hong Kongissa kiinaksi ja englanniksi vuoden 2009 toukokuussa, kuukautta ennen Tiananmenin tapahtumien 20-vuotispäivää.

Teos oli Hong Kongissa suuri menestys ja sen ensimmäinen painos myytiin loppuun heti julkaisupäivänä, jota raportoitiin pienenä uutisena seuraavan päivän International Herald Tribunessa. Uutista sisältävä sivu puuttui Pekingissä myytävistä lehdistä, kuten myöhempikin raportointi aiheesta.

Toinen tapaus liittyi Pekingissä vuonna 2008 pidettyihin olympiakisoihin. Kiinan nuoret naisvoimistelijat menestyivät erinomaisesti ja olivat mitalisaaliillaan kansallisen ylpeyden aihe. Kesken kisojen yhdysvaltalainen lehtimies löysi vanhojen kilpailujen verkkosivuja, joissa esiintyvien kilpailijaluetteloiden tietojen mukaan toiset voimistelijat olisivatkin olleet alaikäisiä. Tiedot olivat ristiriidassa voimistelijoiden virallisten henkilötietojen kanssa, ja pian vanhat sivut poistettiin verkolta.

Kisojen päättäjäisten aattona elokuussa 2008 International Herald Tribune julkaisi etusivullaan laajan voimistelijoiden ikää käsittelevän raportin. Lehti ei päässyt Pekingissä jakeluun lainkaan.

Ennen vuoden 2008 olympialaisia Kiinan viranomaiset sitoutuivat helpottamaan ulkomaisten medioiden rajoittamista. Kisojen jälkeen rajoitukset taas kiristyivät.

Puoluesihteeri Xi Jinpingin ja pääministeri Li Keqiangin johtokaudella niitä on tiukennettu edelleen. Aikaisemmin viranomaisten toimet kohdistuivat lähinnä yksittäisiin toimittajia, mutta uuden johdon aikana ne ovat kohdistuneet myös mediatoimistoihin.

 

Viimeisimpien kahden vuoden aikana sekä päivälehti The New York Times että talousuutisia kauppaava Bloomberg ovat joutuneet vaikeuksiin Kiinan johtajien varallisuuteen liittyvästä raportoinnista.

Bloomberg julkaisi vuoden 2012 kesäkuussa selvityksen silloisen varapresidentin Xin suvun sijoituksista. Saman vuoden lokakuussa The New York Times julkaisi laajan artikkelin seuraavana keväänä eläköityvän pääministerin Wen Jiabaon suvun varallisuudesta.

Pian paljastusten jälkeen Kiinan viranomaiset alkoivat estää pääsyä molempien mediatalojen verkkosivuille ja jatkon saaminen niiden Pekingissä työskentelevien toimittajien viisumeille vaikeutui.

Vuoden 2013 lokakuussa mediamaailmassa nousi kohu väitteistä, että Bloombergin toimitus olisi estänyt Kiinan ylimmän puoluejohdon sukulaisten ja maan varakkaimman miehen talousyhteyksiä paljastavan artikkelin julkaisemisen. Selvitystä johtanut toimittaja väitti, että toimituksen johto olisi viime hetkellä kieltänyt valmiin jutun julkaisemisen, koska pelkäsi sen vaarantavan mediatoimiston asemaa Kiinassa.

Sisäisissä keskusteluissa, joita Bloomerg ei ole suostunut vahvistamaan, tilanteen kerrotaan rinnastetun sodanaikaiseen Saksaan, jossa toiset mediat sensuroivat itseään saadakseen jatkaa toimintaansa maassa. Selvitystä johtanut toimittaja erosi tehtävistään.

Vieraillessaan Kiinassa vuoden 2014 alussa Yhdysvaltain varapresidenti Jospeh Biden otti toimittajien viisumiasian esille sekä Xin että Lin kanssa. Pian sen jälkeen yli 30 toimittajan viisumien pysähdyksissä ollut käsittely taas käynnistyi. Kiinan viranomaisten mukaan viive oli rutiininomainen. Bidenin väliintulosta huolimatta yksi toimittaja joutui lähtemään, ”hallinnollisista syistä”.

 

Kiinan vastaus internetin haasteisiin on maailmassa ainutlaatuinen. Kiina on rakentanut itselleen suojatun järjestelmän, jonka puitteissa valtiovalta valvoo, seuloo ja estää tiedonvälitystä mielensä mukaan. The Economist -lehti luonnehtii Kiinan internetiä aidatuksi leikkikentäksi, jolla on patriarkaaliset vartijat.

Kiinan netti tarjoaa paljon tietoa ja viihdettä, mutta sitä valvotaan ja manipuloidaan alati. Valvonta pohjautuu kahteen hankkeeseen. ”Suuri palomuuri” estää kiinalaisilta pääsyn ”epämieluisille” verkkosivuille maan rajojen ulkopuolella. ”Kultainen suojakilpi” taas valvoo ja seuloo tiedonvälitystä maan sisällä. Molemmat rakennettiin jo 1990-luvun lopussa, jonka jälkeen niitä on kehitetty edelleen.

Viranomaiset rajoittavat nettiviestejä valikoiden. Rajoitukset keskittyvät ennen kaikkea viesteihin, jotka voisivat viranomaisten mielestä vaarantaa yhteiskunnallista tasapainoa, kannustaa kansalaisia järjestäytymään tai heikentää kommunistipuolueen valta-asemaa. Tuoreen Kiinan viranomaisten blogeista poistamia viestejä koskevan selvityksen mukaan hallintoa kritisoiviin viesteihin ei yleensä kajota. Hallituksenvastaiseen toimintaan kannustavia sen sijaan poistetaan.

Vuoden 2009 kesällä, kun Länsi-Kiinan Xinjiangin autonomisen alueen etniseen vähemmistöön kuuluvat uiguurit järjestivät hallituksen vastaisia mielenosoituksia, keskushallinto sulki internetin alueelta lähes vuodeksi. Alueella on asukkaita 22 miljoonaa ja se on pinta-alaltaan noin kolmannes Euroopan unionista.

Samalla viranomaiset huomasivat, että sosiaalisen verkoston Facebookin ja mikroblogin Twitterin kautta voi lähettää viestejä ohi viranomaisten valvonnan. Pääsy molempiin on siitä lähtien ollut estettynä koko maassa.

Rajoitukset ovat haastaneet myös kansainvälisiä hakurobotteja, joilta viranomaiset vaativat laajaa hakusanojen sensurointia. Kiellettyjen sanojen lista on pitkä, joukossa Dalai Lama, Falun Gong ja Tiananmen.

Google aloitti Kiinassa vuonna 2005, mutta sai ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajilta välitöntä ja ankaraa kritiikkiä hakusanojen sensuroinnista. Pitkien neuvottelujen jälkeen Google vetäytyi vuonna 2010 Kiinasta ja siirsi Kiinan toimintansa Hong Kongiin, joka ei noudata kansantasavallan sensuurivaatimuksia. Yahoo ja Microsoft taas ovat Kiinassa alistaneet hakurobottinsa sensuurin vaatimuksiin.

Nettirajoitusten johdosta maan tärkeimmät palveluntarjoajat ovat kaikki kiinalaisia. Googlen, Facebookin, YouTuben ja Twitterin asemesta Kiinalla on omat suosituimmat hakurobottinsa (Baidu), sosiaalinen verkostonsa (Renren), internetportaalinsa (Tencent) ja mikrobloginsa (Sina Weibo), joita valtiovalta valvoo kultaisella suojakilvellä ja jotka noudattavat tarkkaan viranomaisten ohjeita.

Kiinan sisäinen selvitys internetistä luonnehtiikin kansainvälisiä sosiaalisia medioita ”länsimaiden käyttämiksi poliittisen kumouksen työkaluiksi.” Aidon kilpailun puuttuessa Kiinan omat nettiyritykset ja niiden markkinaosuudet ovat kasvaneet niin suuriksi, ettei enää ole selvää, lähtisivätkö ulkopuoliset palveluntarjoajat kilpailemaan niiden kanssa, jos maan nettimarkkinat joskus avattaisiin.

 

Monet Kiinan nettikäyttäjistä ovat tyytymättömiä tilanteeseen. Vuorovaikutus heidän ja viranomaisten välillä onkin muodostunut kissa ja hiiri -leikiksi, jossa käyttäjät keksivät jatkuvasti uusia keinoja ohittaa sensuurin rakentamia esteitä ja sensuuri taas kehittää uusia esteitä.

Eräs suuren palomuurin alainen hanke kehitti nettisuodattimen, joka vie kiellettyjen hakusanojen etsijät suoraan umpikujaan ja pikarangaistuksena estää heiltä hakurobotin käytön puoleksitoista minuutiksi. Suodattimen keksijät saivat vuonna 2003 kansallisen tiede- ja teknologiapalkinnon.

Sensuuri pyrkii myös vähentämään sensuroitavien tunnetta, että heitä sensuroidaan. Toinen keksintö jättää mikroblogiviestit lähettäjille näkyviin, vaikka ne on jo blogista poistettu.

Samalla mikroblogit ovat kehittyneet tärkeäksi viestintäkanavaksi kansalaisten ja maan johdon välillä. Kansalaiset käyttävät mikroblogeja, erityisesti Sina Weibota, kommunikoidakseen keskenään ja ilmaistakseen tyytymättömyytensä valtionhallintoon. Vuoden 2014 alussa suuri osa blogiviesteistä kohdistui kaupunkien ilmansaasteeseen ja maan korkeisiin mikropartikkelilukemiin.

Osa viesteistä poistetaan, mutta hallinto ottaa myös useista vaarin. Vuonna 2012 sattunut pikajunaonnettomuus, jossa yli 30 ihmistä kuoli, laukaisi vyöryn rautatieministeriötä kritisoivia mikroblogiviestejä.

Seurauksena rautateiden laadunvalvontaongelmia ja ministeriön korruptiota ei voitu painaa villaisella, ja hallinto ryhtyikin korjaamaan niitä. Rautatieministeri erotettiin ja joutui syytteeseen korruptiosta, pikajunien nopeuksia rajoitettiin, ja niiden turvallisuutta lisättiin.

 

Kiinan käännöskirjallisuusmarkkinat ovat myös avautuneet ja muistuttavat yhä enemmän länsimaisia kirjamarkkinoita. The New York Times julkaisi niistä vuonna 2013 selvityksen. Vuonna 2012 Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys oli Kiinan eniten myyty käännösromaani, ja Walter Isaacsonin Steve Jobs -elämänkerta myydyin tietokirja.

Muita kiinalaisten suosimia ulkomaisia kaunokirjailijoita ovat Khaled Hosseini, Haruki Murakami ja Dan Brown ja tietokirjailijoita taas Rhonda Byrne, Stephen Hawking ja Henry Kissinger. Lastenkirjailijasuosikkeja ovat J. K. Rowling, Astrid Lindgren ja Roald Dahl.

Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin miltä ensi silmäyksellä näyttää. Käännöskirjallisuuskin joutuu sensuuriin. García Márquezin ja Brownin menestysromaaneja on käännetty melko uskollisesti, mutta tietokirjoille ja teoksille, joilla on seksuaalista sisältöä, sensuurin läpäiseminen on hankalampaa.

Kiinalainen kustantaja osti jo vuonna 2012 oikeudet E. L. Jamesin kansainvälisesti menestyneeseen eroottiseen Fifty Shades -trilogiaan, mutta ei ole vielä onnistunut julkaisemaan sitä.

Sensuuri vaatii usein suuriakin muutoksia tietokirjoihin, toisinaan kokonaisten lukujen poistamisen. Pyyntöihin suhtaudutaan eri tavoin.

Kun entinen Yhdysvaltain presidentin puoliso Hillary Clinton huomasi vuonna 2003, että merkittäviä osia hänen muistelmakirjastaan Living History oli kiinankielisestä painoksesta jätetty pois, hän veti kirjansa pois Kiinan markkinoilta. Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan ei myöskään hyväksynyt sensuurin hänen muistelmateokseensa The Age of Turbulenceen ehdottamia muutoksia ja kirja jäi kiinankieliseltä yleisöltä lukematta.

Harvardin yliopiston emeritusprofessori Ezra Vogel taas päätti neuvotella kiinalaisen kustantajan toimittajien kanssa teoksensa Deng Xiaoping and the Transformation of Chinan kääntämisestä.

Vuoden kestäneiden vaikeiden neuvottelujen seurauksena kirjan kiinankielisestä laitoksesta jätettiin pois muun muassa kuvauksia maan ylimpien johtajien keskinäisistä erimielisyyksistä, maininta, että kiinalaisia lehtiä kiellettiin 1980-luvun loppuvuosina raportoimasta Itä-Euroopan kommunistijärjestelmän luhistumista ja viittaus, että vanheneva Deng olisi menettänyt kosketuksensa tavallisiin kansalaisiin.

Vogel luonnehti päätöstään antaa sensuurin puuttua teokseensa epämiellyttäväksi mutta välttämättömäksi, jotta hänen kirjansa voisi saavuttaa lukijakunnan, ”jollaisesta länsimainen kirjailija voi vain uneksia.” Hänen kirjaansa myytiin Yhdysvalloissa 30 000 kappaletta ja Kiinassa yli 650 000. Puolustaessaan päätöstään Vogel korosti muutosten vähäisyyttä ja selitti, että on parempi, että kirjasta on kiinalaiselle yleisölle tarjolla 90 prosenttia kuin nolla prosenttia.

 

Kiinan merkitys nykymaailmassa on niin suuri, että poliittiset ja kaupalliset intressit vaikuttavat suoraan valtioiden, yritysten, medioiden ja yksittäisten kirjailijoiden suhtautumiseen sen mediarajoituksiin. Yhdysvallat on ainoita valtiota, joka valittaa julkisesti Kiinan viranomaisille valtiojohtoisesta hakkeroinnista ja toimittajien viisumien epäämisestä. Pienemmillä valtioilla ja yksityisillä yrityksillä on usein liikaa menetettävää ja ne joko vaikenevat tai koettavat vaikuttaa kulissien takana.

Kiinassa toimivat mediat tietävät, että on aiheita, joihin valtiovalta ei halua niiden puuttuvan. Herkkiä aiheita käsittelevät joutuvat työssään ottamaan tämän huomioon. Sanktiona on edustajien viisumien mahdollinen epääminen. Toisinaan tilanne johtaa itsesensuuriin. Valtiovalta vaatii kiinalaisia kustantamoja palkkaaman omia sensuurejaan esitarkastamaan tekstejä ennen, kun ne menevät viralliseen sensuuriin. Eräskin kustantaja korosti, että itsesensuuri on kustantajan tehokkain ase.

Tilanne ei voi olla vaikuttamatta myös kirjailijoihin, jotka haluavat Kiinan muhkeille markkinoille. Vogel neuvotteli pitkään tekstinsä muuttamisesta. Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Henry Kissingerin teos On China kuuluu Kiinan eniten myytyihin käännöskirjoihin, ja on varsin Kiina-myönteinen, mikä lienee helpottanut sensuurin työtä. Kissinger on vanha Kiinan ystävä ja tahdikkaisiin sanankäänteisiin tottunut diplomaatti, eikä ole selvää, että hän on muokannut tekstiään päästäkseen Kiinan markkinoille. Mutta on selvää, että kirjailijat, jotka näin tekevät, päästävät Kiinan sensuurin omille kirjoituspöydilleen.

 

Kiinan sananvapauskeskustelu on medioiden globalisoitumisen myötä kiihtynyt. Se käydään toisinaan avoimesti, mutta suurimmaksi osaksi kulissien takana. Nettimedia tarjoaa rajoitusten kriitikoille myös kanavan kokeilla sensuurin sietokyvyn rajoja.

Yhdysvaltain ulkoministerin John Kerryn vieraillessa Pekingissä vuoden 2014 helmikuussa, hän tapasi virallisen ohjelmansa ohella ryhmän kiinalaisia bloggaajia, jotka pyysivät Yhdysvaltain apua suuren palomuurin purkamiseksi. Kerryn vastaus oli pidättyväinen.

Pitkän aikavälin trendi Kiinassa on ollut kohti tiedonsaannin ja medioiden avautumista. Yhtenä monesta tomerasta ensi askeleesta asemansa vakiinnuttamiseksi nykyjohto on kuitenkin tiukentanut mediarajoituksia.

Kiinan kasvu on hidastunut ja maan talous on saavuttanut ratkaisevan käännekohdan. Saattaakseen talouskavun kestävälle pohjalle, johtajien on panostettava kansalaisten koulutukseen, nostettava maan teknologiataso ja kannustettava innovaatiota.

On vaikeaa nähdä, miten tämä voisi onnistua ilman avoimempaa tiedonsaantia.

 

Kirjoittaja on Manilassa sijaitsevan Asian Institute of Managementin dosentti. Hän työskenteli 20 vuotta Aasian kehityspankissa, muun muassa pankin edustajana Kiinassa.