Katso ainutlaatuiset vedenalaiset kuvat – näin saksalaiset upottivat omat sotalaivansa

Scapa Flow sijaitsee Pohjanmeressa Skotlannin mantereen pohjoispuolella, jokseenkin Norjan Stavangerin korkeudella. Se on Orkneysaarten ympäröimä, suurin saarista on Orkney Mainland.

Scapa Flow’n ominaisuudet laivastotukikohtana oli pantu merkille jo 1800-luvun alussa, mutta vasta ensimmäisen maailmansodan alla ne todella ymmärrettiin.

Vuosisatojen mittaan brittien sotilaallinen päävihollinen oli Ranska. Oli luonnollista, että tärkeimmät laivastotukikohdat sijaitsivat Englannin eteläosissa. Mutta kun Saksan mahti kasvoi ja Pohjanmeri arvioitiin mahdollisen sodan keskeiseksi näyttämöksi, oli tarpeellista etsiä uusia tukikohtia.

Scapa Flow oli kesäisin kaunis ja idyllinen mutta talvella pimeä, kolkko ja arvaamaton. Kipparilta vaadittiin huomattavia merimiestaitoja lahdessa purjehtimiseen.

Lahti oli kuitenkin riittävän laaja, jotta koko brittilaivasto kykeni ankkuroimaan siihen. Sen pinta-ala on 312 neliökilometriä ja keskisyvyys noin 30 metriä.

Scapa Flow oli syrjäinen ja hiljainen paikka. Vihollisen vakoojien ei ollut helppo seurata laivaston toimia. Ja pääsy lahteen oli virtausten takia niin hankalaa, että sukellusveneille arveltiin olevan miltei mahdotonta livahtaa sisään.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Scapa Flow’n turvallisuutta lisättiin jatkuvasti. Rakennettiin rannikkotykistöpattereita, laivoja upotettiin tukkimaan kapeita salmia, tähystyspaikkoja ja etsintävaloja pystytettiin.

Sodan lopussa Scapa Flow oli vahva linnoitus. Rauhan aikana sen merkitys tukikohtana väheni. 20 vuotta myöhemmin, kun toinen maailmansota syttyi, se heräsi taas toimintaan.

Britannia hallitsi siirtomaaherrana valtameriä ja maailmaa, kun vuosisata vaihtui 1900-luvuksi.

Saksan keisari Vilhelm II:lla oli kuitenkin pitkälle ulottuvia suunnitelmia. Hän halusi Saksan Britannian paikalle maailman valtiaaksi. Siihen tarvittiin siirtomaita, kauppalaivastoa ja myös sotalaivastoa valvomaan ja turvaamaan etuja.

Kaikkialla oli havahduttu siihen, että jos hallitsee meriä, hallitsee paljoa muutakin. Mutta Saksan suuramiraali ja laivastoministeri Alfred von Tirpizin johdolla tehty laivaston rakennusohjelma oli kooltaan omaa luokkaansa. Britannia vastasi haasteeseen etujensa turvaamiseksi.

1900-luvun alkuvuosina käyty mittava laivastojen varustelukilpailu ei yksin riitä syyksi ensimmäiseen maailmansotaan, mutta oma merkityksensä sillä oli.

Varustelu piristi Saksan teollisuutta, loi työpaikkoja ja nosti perinteisesti arvostettujen maavoimien rinnalle uuden suuren aselajin, jonka upseereiksi myös keskiluokan pojat kelpasivat.

Britannia esitteli 1906 HMS Dreadnought -sota-aluksen, joka oli tulivoimaltaan, panssaroinniltaan ja nopeudeltaan aivan eri luokkaa kuin aikaisemmat sotalaivat ja teki suuresta osasta siihenastisesta kalustosta vanhanaikaista. Dreadnought-luokan aluksia alettiin rakentaa eri puolilla maailmaa.

Vuonna 1914, kun sota alkoi, saksalaiset joutuivat myöntämään, ettei heidän Hochseeflottensa kaikista ponnistuksista ja rahanmenosta huolimatta vastannut brittien Grand Navya.

Suurta taistelua, jossa sotalaivastot olisivat ottaneet täysin voimin mittaa toisistaan, ei koskaan tullut. Kumpikin laivasto tyytyi enimmäkseen kyttäämään toisiaan.

Kuitenkin, melkein kaksi vuotta sen jälkeen kun sota oli alkanut, saksalaiset pääsivät näyttämään, että laivaston rakentamiseen upotetuille rahoille oli tarjolla vastinetta.

Skagerrakin taisteluun (Battle of Jutland) Tanskan edustalla ajauduttiin 31. toukokuuta 1916. Saksalaiset julistautuivat voittajiksi, britit menettivät enemmän miehiä ja aluksia: brittisotilaita kuoli noin 6 000, saksalaisia 2 500. Mutta todellista lopputulosta voinee luonnehtia tasapeliksi. Sodan kulkuun taistelulla ei ollut merkitystä.

Sodan viimeisinä aikoina vuoden 1918 lopussa Saksan merivoimat halusivat vielä pelastaa kunniansa ja käydä brittien kimppuun. Kehnosti ravittuja ja kaltoin kohdeltuja merisotilaita ei kuitenkaan kiinnostanut purjehtia todennäköiseen kuolemaan. Laivaston päätukikohdista Wilhelmshavenista ja Kielistä alkaneet kapinat olivat osa laajempaa sotilaiden ja työläisten liikehdintää, joka pian alkoi horjuttaa saksalaista yhteiskuntaa.

Marraskuun 11. päivänä 1918 liittoutuneet ja Saksa, Itävalta-Unkari ja niiden liittolaiset solmivat aselevon.

Saksan 74 pinta-alusta päätettiin internoida odottamaan rauhanneuvottelujen päätöksiä. Ne riisuttiin aseista ja ammuksista. Amiraali Ludwig von Reuterin komentama laivasto saapui kokonaisuudessaan Scapa Flow’hun marraskuun 27. päivään mennessä.

Liittoutuneiden laivasto oli valmistautunut saksalaisten vastarintaan, mutta antautuminen sujui rauhallisesti. Amiraali Hugo Meurer, joka oli johtanut saksalaisten laivasto-osastoa interventiossa Suomeen aiemmin keväällä, neuvotteli saksalaisten puolella antautumisen ehdoista.

Saksalaisten merisotilaiden kuukaudet kuluivat hitaasti. He eivät saaneet poistua aluksistaan tai olla tekemisissä brittiläisten merimiesten tai siviilien kanssa. Muutamia tuhansia lähetettiin Saksaan. Laivoille jäi vain sen verran miehiä kuin tarvittiin niistä huolehtimiseen. Reuter sai pidettyä joukkonsa jotenkin kurissa huolehtimalla siitä, että ruokaa, tupakkaa ja muuta välttämätöntä riitti.

Uutiset rauhanneuvotteluista huolestuttivat Reuteria. Oli käynyt selväksi, että liittoutuneet todennäköisesti jakaisivat internoidut alukset keskenään. Tämä ei kuitenkaan erityisesti miellyttänyt brittejä, koska sotasaalisalustensa avulla liittolaiset saisivat kiinni heidän etumatkaansa. Saksalaisille taas alusten luovuttaminen vihollisille merkitsi sitä, että heidän olisi tuskin koskaan mahdollista päästä kilpailijoiden tasolle.

Reuter oli jo tehnyt päätöksensä, kun rauhansopimuksen allekirjoituspäivä lähestyi: saksalaiset upottaisivat aluksensa. Pohjaventtiilit, luukut ja torpedoputkien aukot avattaisiin, minkä jälkeen miehistöt siirtyisivät pelastusveneisiin.

Reuter oli kyennyt kaikessa hiljaisuudessa pitämään yhteyttä ylempiin upseereihinsa ja kertomaan suunnitelmastaan.

Kesäkuun 21. päivä osa brittilaivoista lähti harjoitukseen ja vain joitakin aluksia jäi vartioimaan saksalaisia.

Reuterin käskystä saksalaiset alkoivat toteuttaa suunnitelmaansa. Ensimmäisenä upposi taistelulaiva Friedrich der Grosse. Briteiltä kesti pari tuntia palata paikalle. Valtaosa saksalaisista aluksista upposi, yhteensä 52.

Brittisotilaat yrittivät vielä pelastaa laivoja. Syntyneessä kahakassa 9 saksalaista kuoli ja 16 haavoittui. Uhrit olivat viimeiset ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneet.

Britit tuomitsivat Reuterin toimet aseleposopimuksen rikkomisena. Mutta enää heidän ei tarvinnut miettiä sitä, mitä Saksan laivastolle oikein pitäisi tehdä.

Brittien amiraliteetti päätti, että saksalaisalusten hylyt saisivat jäädä paikoilleen. Suurimmasta osasta ei ollut haittaa meriliikenteelle.

1920-luvulla mieli muuttui ja useita hylkyjä saatiin 1930-luvun loppuun mennessä nostettua tai paloiteltua. Varustelukilpailun lopputuloksena saatiin paljon hyödyllistä romua.

Jäljellä olevat saksalaishylyt on suojeltu. Scapa Flow on sukeltajille yksi maailman tärkeimmistä sotahylkykohteista.

 

Marjo Tynkkynen on Suomen Kuvalehden kuvatoimittaja ja valokuvaaja.

Lähteet: Campbell McCutcheon: The ships of Scapa Flow, Amberley publishing 2013. James Miller: Scapa, Birlin Limited 2000. Geoffrey Stell: Orkney at war: Defending Scapa Flow. Volume I, World war I. The Orcadian (Kirkwall press) 2010. Matthias Strohn (toim): World War I Companion, Osprey Publishing 2013. Jarl Torbacke: Ensimmäinen maailmansota (Ensimmäinen ja toinen maailmansota, Otava 2002). Wikipedia.

Kiitokset teknisen sanaston suomentamisesta eversti Petteri Joukolle ja kapteeniluutnantti Juuso Säämäselle sekä vedenalaisesta valaisusta Scubamafialle.