"Jos tunnustat, saat mennä": Israel vangitsee lapsia sotilastuomioistuimissa
Unicef kutsuu lasten kohtelua "julmaksi, epäinhimilliseksi ja alentavaksi".
Luja ja yllättävä isku vei Mohamed Sabarnehin, 14, polvilleen Israelin armeijan pidätyskeskuksen lattialle.
Häntä oli kuulusteltu jo neljä tuntia. Kuulustelijat vaihtuivat, osa oli univormuissa ja toiset siviilivaatteissa. Kaikkien viesti oli sama. Pojan piti tunnustaa, että hän oli heitellyt kivillä israelilaisia sotilasajoneuvoja kotikylässään Beit Ummarissa, joka sijaitsee Israelin miehittämällä Länsirannalla.
”Pahoinpitelijä oli todella iso mies. Hän aloitti heti kun tuli sisälle. Polvi alkoi vuotaa verta”, Mohamed kertoo.
Mohamed oli pidätetty puolenpäivän aikaan 13. syyskuuta 2013, kun hän palasi koulusta kotiin serkkunsa kanssa. Israelin armeijan jeeppi ajoi poikia kohti, mutta pojat tuskin kiinnittivät huomiotaan siihen. Beit Ummar sijaitsee Hebronin liepeillä. Se on yksi Länsirannan levottomuuspisteistä. Partioiva sotilasajoneuvo on siellä tavallisempi näky kuin koulubussi.
Sotilaat hyppäsivät jeepistä ja käskivät poikia kertomaan nimensä.
”Serkkuni sai mennä, minut he veivät lähitalon seinustalle. En ymmärtänyt mitä he tahtoivat, koska he puhuivat hepreaa.”
Kylän väkeä alkoi kerääntyä ympärille.
”Joku tulkkasi, että sotilailla oli kuulemma valokuvia, joista olivat tunnistaneet minut.”
Paikalle tuli myös Mohamedin isä, jolla oli mukanaan poikansa henkilöpaperit. Niistä ei ollut apua. Mohamedin kädet sidottiin nippusiteillä ja hänet käskettiin jeeppiin. Isä kysyi mihin poika viedään, mutta sotilaat eivät vastanneet.
Mohamed vietiin armeijan tarkastuspisteen vartiokoppiin.
”Sisälle tullut upseeri kysyi, mikä hätänä. Kerroin, että sotilaat pidättivät minut, mutten tiedä miksi. Ota iisisti, hän sanoi, pian saat kuulla.”
Matka jatkui Etzionin pidätyskeskukseen. Kuulustelut alkoivat. Mohamed oli heittänyt kivillä jeeppiä ja siitä oli valokuvia. Turha kieltää.
”Älä valehtele, he karjuivat. Jos tunnustat, saat mennä. Toistin, etten ole tehnyt mitään.”
Valokuvia ei näytetty. Lopulta tuli tauko ja Mohamed jäi yksin.
”Sitten tuli se iso mies. Koska polvi vuoti verta, sotilaat veivät minut klinikalle. Mutta ei sitä hoidettu. Palasimme takaisin ja taas se alkoi.”
Mohamed oli jo kivusta ja pelosta pahasti sekaisin. Nälkä ja jano aiheuttivat huimausta. Hän oli saanut kuulustelujen aikana lasin colajuomaa ja pari keksiä. Kun uusi kuulustelukierros oli ehtinyt puoleen yöhön, hän lopulta tunnusti.
”En jaksanut enää, halusin kotiin.”
Sinne hän ei päässyt. Nyt häneltä otettiin sormenjäljet ja vietiin Oferin vankilaan neljän muun pojan kanssa. Siellä kuulustelut jatkuivat saman tien.
”Käsiäni sidottiin, aukaistiin, ja sidottiin taas.”
Lopulta Mohamed vietiin selliin.
”Kun sellissä olleet pojat näkivät missä kunnossa olin, he tarjosivat ruokaa eväistään. Polvea särki niin, että oli hankala kiivetä minulle määrättyyn yläpunkkaan.”
Aamukuudelta Mohamed vietiin sotilastuomioistuimeen.
”Odotin iltaan asti. Mitään ei tapahtunut. Seuraavana päivänä sama juttu. Polvihaava tulehtui ja alkoi märkiä. Se hoidettiin vasta kuukauden päästä.”
Oikeusistunto oli lopulta 8.10. Silloin Mohamed näki vanhempansa ensi kertaa pidätyksensä jälkeen. Syyttäjä vaati hänelle kuuden kuukauden ehdotonta vankeustuomiota, mutta tuomioksi tuli kuukausi ja 20 päivää sekä 1 000 shekeliä (noin 220 euroa) sakkoa.
Tuomion julistamisen jälkeen Mohamed yritti lähestyä vanhempiaan, mutta häntä estettiin. Syntyi käsirysy.
”Olisin vain halunnut puhua isän kanssa edes minuutin.”
Vankilassa oli 130 alaikäistä palestiinalaispoikaa 12 sellissä. ”Tulimme veljiksi kaikki.”
Vankeusaikanaan Mohamed ei voinut ottaa yhteyttä vanhempiinsa.
”Yhdellä kaverilla oli kännykkä jemmassa. Sain soittaa sillä kerran salaa, mutten tavoittanut heitä.”
Mohamed kertoo tarinansa hiljaisella äänellä kotikylässään YK:n lastenjärjestön Unicefin edustajille Laurent Dutordoirille ja Hana Michaelille. Äiti Amal Sabarneh kuuntelee vieressä väsyneen näköisenä.
Vankeutensa aikana Mohamed joutui jäämään pois kokeista, jotka ratkaisivat pääsyn seuraavalle luokalle. Se merkitsi kouluvuoden menetystä. Alkoi ajelehtiminen. Mohamed sanoo tekevänsä pari päivää töitä kerrallaan tarvitessaan rahaa.
”Käytän sen mihin lystään”, hän sanoo ja vilkaisee syrjäkarein äitiinsä.
”Olet muuttunut täysin”, äiti murehtii. ”Olemme nykyään sinusta koko ajan huolissamme. Ennen olit kunnon poika, mutta nyt vietät yökaudet ties missä etkä tottele vanhempiasi.”
”Tiedän kyllä, että olen muuttunut, mutta en osaa sanoa, miten”, Mohamed vastaa. ”Haluan vain nukkua enemmän ja olla rauhassa. Tahtoisin kyllä jatkaa koulua ja oppia jonkin ammatin.”
Mohamedilla on paljon kohtalotovereita. Israel on ainoa valtio maailmassa, joka järjestelmällisesti pidättää ja tuomitsee lapsia sotilastuomioistuimissa.
YK:n lastenjärjestö Unicef arvioi, että Israelin miehityshallinto on pidättänyt, kuulustellut ja vanginnut viime vuosikymmenen aikana noin 7 000 palestiinalaislasta. Nuorin pidätetty on ollut viisivuotias. Vankiloissa istuu koko ajan parisataa palestiinalaislasta.
Unicef alkoi vuonna 2007 seurata tarkoin palestiinalaislasten pidätyksiä kun niiden määrä vain kasvoi. Viime vuonna valmistui perinpohjainen yli 400 tapausta kartoittava raportti. Se selvittää, miten lasten oikeudet toteutuvat Israelin suorittamissa pidätyksissä, kuulusteluissa ja vangitsemisissa.
Johtopäätökset ovat musertavia. Unicef kutsuu lasten kohtelua ”julmaksi, epäinhimilliseksi ja alentavaksi”. Kaltoinkohtelu on ”laajaa, järjestelmällista ja rakenteellista”. Sitä harjoittavat kaikki lasten pidätyksiin osallistuvat eli armeija, poliisi, turvallisuuspalvelu, oikeuslaitos ja vankilaviranomaiset. Kansainvälinen Punainen Risti ja useat israelilaiset ihmisoikeusjärjestöt ovat johtopäätöksistä samaa mieltä.
Mohamedin kokemukset toistuvat valtaosassa tapauksista, Laurent Dutordoir toteaa. Omaisille ei kerrota, mistä lasta syytetään tai minne hänet viedään. Kuulusteluja leimaa uhkailu, painostus ja väkivalta. Lapsi yritetään pakottaa allekirjoittamaan hepreankielisiä tunnustuksia, joita hän ei osaa lukea. Vanhemmat tai asianajajat eivät pääse kuulusteluihin, eikä niistä yleensä ole saatavilla pöytäkirjoja tai äänitteitä. Usein lapset eivät pidätyksen, kuljetuksen ja kuulustelujen aikana saa juotavaa ja syötävää eivätkä pääse vessaan.
Mohamedin kokemukset eivät ole pahimmasta päästä. Valtaosa lapsista pidätetään yöllä, tavalla joka aiheuttaa mahdollisimman paljon stressiä ja pelkoa, Unicef korostaa. Aseistetut sotilaat hakevat heidät kotoaan näyttävällä rynnäköllä, jota perhe joutuu seuraamaan. Lapsen kädet sidotaan nippusiteillä ja silmät peitetään hupulla. Pidätysten lisäksi sotilaat ilmestyvät usein öisin koteihin, käskevät perheen koolle ja valokuvaavat lapsia mitään selittämättä.
Koska pidätys liittyy monesti laajempaan sotilasoperaatioon, lasta saatetaan pitää auton lattialla sidottuna ja sokaistuna tunteja tai kuljettaa pidätyspaikasta toiseen.
Lapsia tuodaan oikeuteen käsi- ja jalkaraudoissa. Vastoin kansainvälisiä lakeja heidät viedään usein kärsimään rangaistustaan Länsirannalta Israeliin.
”Mohamedin tapaan lähes kaikki lapset tunnustavat kuulusteluissa, koska heille väitetään sen olevan ainoa tapa päästä pelottavasta tilanteesta”, Dutordoir sanoo.
”Tunnustus ei ole pätevä heidän tuomitsemiseensa, mutta riittää syytteen nostamiseen. Oikeudessa se onkin usein syyttäjän ainoa todiste.”
Usein kuulustelijat nimeävät lapsen tunnustukseen muita heidän mielestään mukana olleita.
Se voi myöhemmin aiheuttaa hänelle vakavia vaikeuksia asuinyhteisössään.
Unicefin raportti sisältää 38 muutosehdotusta. Lasten on saatava tietää miksi heidät on pidätetty, kielellä jonka ymmärtävät. Holhoojille on ilmoitettava syy ja pidätyspaikka. Heidän on saatava olla läsnä lapsen kuljetuksessa ja kuulusteluissa. Heille ja lapsille on annettava heti kirjallinen seloste oikeuksistaan.
Kaikki muut kuin äkillisten tilanteiden aiheuttamat pidätykset on tehtävä päivänvalossa. Kuljetusten aikana lasten on saatava istua, eikä hänen silmiään saa sitoa. Lapsilla tulee olla heti oikeus asianajajaan. Lapselle on tehtävä puolueeton lääkärintarkastus ennen ja jälkeen kuulustelujen. Hepreankielisiä tunnustuksia ei pidä koskaan hyväksyä todistusaineistoksi oikeudessa.
Lista asettaa Lähi-idän ainoaksi oikeusvaltioksi itseään kutsuvan Israelin outoon valoon. ”Israelin omat lait alaikäisten syytettyjen kohtelusta ja tuomitsemisesta kestävät kansainvälisen vertailun. Mutta niitä ei sovelleta sotilaiden pidättämiin palestiinalaislapsiin”, Dutordoir sanoo.
Heitä Israel kohtelee sotarikollisina. Palestiinalaisalueilla on noudatettu Israelin sotilaslakeja siitä lähtien, kun Israel miehitti ne vuoden 1967 sodassa.
Suurin osa pidätyksistä johtuu kivien heittelystä tai aseiden hallussapidosta. Aseeksi voidaan laskea linko, polttopullo, puukko, keppi – mikä vain. Nykyään raskauttavin on polttopullo eli Molotovin cocktail – köyhän miehen ase, jolla suomalaisetkin tuhosivat venäläisiä panssarivaunuja. Kiven kalahtaminen armeijan autoon voi tietää 14–15-vuotiaalle kymmenen vuoden vankeutta, 12–13-vuotiaalle puolta vuotta.
Unicefin raportti on aiheuttanut miehityshallinnon käytännöissä joitakin muutoksia, Dutordoir sanoo. Toistaiseksi ne näkyvät lähinnä säädöstasolla.
”Armeija ilmoitti lokakuussa, että vastedes lapsille jaetaan haaste saapua oikeuteen eikä heitä pidätetä öisin. Ehkä menettely muuttuu läpinäkyvämmäksi. Mutta yölliset ja mielivaltaiset pidätykset eivät ole loppuneet.”
Haastattelemiensa lasten kuvausten perusteella Unicef pystyi yksilöimään kuulustelijoista väkivaltaisimpia sadisteja.
”Näyttää siltä, että kuulustelijat ovat tulleet varovaisemmiksi.”
Mohamed on kyllä kivittänyt israelilaisia sotilaita ja armeijan ajoneuvoja. Beit Ummarissa poikajoukko kokoontuu joka torstai hakemaan kohteitaan.
”Se on peli. Kaikki pojat osallistuvat siihen, minäkin 13-vuotiaasta lähtien”, hän myöntää.
Vuosikymmeniä jatkuneissa miehitysoloissa kivitys on vakiintunut poikien rohkeuskilpailuksi ja kapinaksi nöyryyttävää kohtelua vastaan. Siitä kieltäytyminen voi merkitä kasvojenmenetystä tai jopa petturiksi leimautumista.
Miehittäjä ja miehitetty tulkitsevat teot toki aina täysin eri näkökulmista: yhden vapaustaistelija on toisen terroristi, urheus ilkivaltaa. Pohjimmiltaan kyse on silti siitä, mitä kansainväliset sopimukset sallivat lapsen sota- ja miehitysoloissa tehdä.
Hebronin valtaväylällä Shuhadakadulla kivien ja polttopullojen heittäjät ovat perjantai-iltapäivällä täydessä vauhdissa. Valtaosalla on kasvoillaan naamari, silmäaukoin varustettu huppu tai liina. Poikajoukon tähtäimessä on keskelle kaupungin palestiinalaisasutusta tunkeutunut israelilaissiirtokunta ja sitä suojaavat sotilaat.
Räiskis. Ensimmäinen murikka jysähtää piikkilankakiepein suojellun talon kylkeen. Sitten poikajoukko hiipii kulman takaa Shuhadakadulle. Kivisade viuhuu kohti rakennusta. Yksi pojista pyörittää kiven lingostaan korkeaan kaareen.
Katolta israelilaissotilaat ampuvat varoituslaukauksia. Kun pojat ryhtyvät heittämään polttopulloja, kumiluodit alkavat napsahdella seiniin ympärillämme. Kyynelkaasukranaatit jysähtelevät katuun, kurkkua ja silmiä kirvelee.
Poikajoukko hajaantuu kuin varpusparvi lähikujien sokkeloihin heti kun jeepit lähtevät liikkeelle armeijan tarkastuspisteeltä. Kissa ja hiiri -leikki jatkuu taas autojen vetäydyttyä.
Huppupäinen poika kaivaa kujan hämärissä Molotovin cocktailin paperikassistaan ja nostaa kätensä taistelutervehdykseen:
”Jatkamme niin kauan kunnes he häipyvät taloistamme”, hän uhittelee.
Vaikka Hebron kuuluu palestiinalaishallinnolle, sen 180 000 asukasta eivät ole saaneet käyttää kaupunkinsa pääkatua kohta kahteen vuosikymmeneen. Shuhadakatu on varattu noin 700 israelilaiselle, jotka asuvat sen varrelle ja liepeille perustamissaan kolmessa siirtokunnassa.
Heitä suojelee pari tuhatta sotilasta. Palestiinalaisten käytössä on sadan metrin pätkä kadun alkupäätä. He, jotka yhä yrittävät asua kodeissaan, joutuvat liikkumaan takapihojen ja kattotasanteiden kautta. Metalliverhot ruostuvat noin 300 suljetun palestiinalaiskaupan näyteikkunoiden edessä.
Kun raskaasti aseistautuneet sotilaat valmistautuvat yhteenottoa varten Shuhadakadun laitamilla, yksi heistä kuvaa ohikulkijoita. Uusia todisteita uusiin pidätyksiin.
Mutta myös osaston ohi kävelevällä Kaisa Honkalalla on kamera – hän kuvaa sotilaita. Honkala on Kirkon Ulkomaanavun kouluttama ja lähettämä vapaaehtoinen ihmisoikeustarkkailija. Hänen kolmen kuukauden pestiinsä kuuluu seurata Kirkkojen Maailmanneuvoston EAPPI-verkoston (Ecumenical Accompaniment Programme in Palestine and Israel) nimissä ihmisoikeusloukkauksia katutasolla.
Lähes kahtakymmentä kansaa edustavat EAPPI-tarkkailijat ovat keränneet eri puolilta Länsirantaa ja Jerusalemista runsaasti teksti- ja kuva-aineistoa. Lasten pidätyksistä ja sotilaiden toiminnasta, siirtokuntalaisten hyökkäyksistä, talojen tuhoamisesta ja häädöistä. EAPPI-ryhmien blogit ja niille ladatut valokuvat ovat ahkerassa käytössä ympäri maailmaa. Niiden tilannearvioita seuraavat useat kansainväliset avustus- ja ihmisoikeusjärjestöt sekä YK.
”Tarkkailijoiden näkyvä läsnäolo näyttää myös hillitsevän sotilaiden väkivaltaa häätö- ja pidätystilanteissa. Seuraamme myös, pääsevätkö palestiinalaislapset kouluun ilman että siirtokuntalaiset ahdistelevat heitä”, Honkala kertoo.
Lasten pidätykset kuitenkin jatkuvat, koska ne ovat osa miehityspolitiikkaa jonka tavoite on yhä selkeämpi. Nuorten arjesta yritetään tehdä niin hankalaa, että he lopulta uskovat elämän palestiinalaisalueilla olevan mahdotonta ja kansakuntansa tavoitteet toivottomiksi. Näin arvioi kansainvälisesti palkittu kristitty teologi, tohtori Mitri Raheb. Hän johtaa Betlehemissä Suomen Lähetysseuran tuella toimivaa kulttuuri- ja koulutuskeskusta Diyaria.
”Israelin nykyhallitukselle itsenäinen Palestiina on mahdoton ajatus. Mutta niin myös malli, jossa palestiinalaiset asuisivat tasavertaisina Israelissa. Se toivoo, että palestiinalaiset vain katoaisivat jonnekin, ja toimii sen mukaisesti.”
Politiikan toteuttamista auttaa se, että palestiinalaisalueita leimaa kestokriiseille tyypillinen piirre: ihmisoikeusloukkaukset ovat arkipäiväistyneet osaksi miehityshallinnon rakenteita ja käytäntöjä. Tavanomaisuutensa takia ne eivät enää juuri kiinnosta ulkomaailmaa. Niiden kohteetkaaan eivät enää aina jaksa erottaa ”normaaliin miehitykseen” sisältyviä laittomuuksia.
Kivien heittelijöille riittää kohteita ja syitä. Maanvaltaukset, häädöt, asuntojen ja peltojen tuhoamiset sekä liikuntarajoitukset kasvavat. Siirtokunnat ovat pilkkoneet Länsirannan palestiinalaisalueet palasiksi, joiden välistä vapaata liikkumista haittaa YK:n laskujen mukaan jo yli 500 miehityshallinnon luomaa pysyvää estettä.
Palestiinalaisalueita saartaa nykyään yli 700 kilometrin mittainen eristysmuuri, jota Israel alkoi rakentaa vuonna 2002. Betlehemissä se kulkee kahdeksan metriä korkeana, vartiotornein varustettuna betoniseinänä.
Muuri muistuttaa olemukseltaan sitä, jonka natsi-Saksa rakensi Varsovan geton ympärille. Samaan tapaan kuin juutalaiset pyrkivät gettomuurin porttien ja SS-miesten seulan kautta ”puhtaalle” puolelle, kulkevat palestiinalaiset nyt israelilaissotilaiden pitkien ja mielivaltaisten turvatarkastusten läpi omalta eristysalueeltaan.
”Kristittyjämme Betlehemistä ei tänä vuonna päästetty Jerusalemiin palmusunnuntain kulkueeseen, joka on järjestetty vuosisatoja”, Raheb kertoo. ”Siihen on helpompi osallistua Australiasta kuin täältä kahdeksan kilometrin päästä.”
Kielto oli ehkä vastatoimi kahta päivää aiemmin Betlehemissä järjestetylle kansainväliselle Palestiinan maratonille, joka juostiin vapaan liikkumisen puolesta. Raheb on Suomen Lähetysseuran tukeman tapahtuman innokkaita puolestapuhujia.
”Ei muuri ole turvallisuutta varten. Sillä halutaan varmistaa, että israelilaiset ja palestiinalaiset eivät kohtaa arjessa. On vaarallista antaa palestiinalaisille ihmiskasvot – parempi ruokkia väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja, joilla voi perustella omia ratkaisuja”, Raheb sanoo. ”Israel etenee kohti pisimmälle vietyä nykyajan rotuerottelujärjestelmää.”