Analyysi: Ranska kaatui ylimielisyyteensä – terroristit voittivat
Ranskan asema rapisee vauhdilla Afrikassa. Se haittaa myös muiden länsimaiden terrorisminvastaisia toimia.
10
MIN
Kun Emmanuel Macron nousi Ranskan presidentiksi vuonna 2017, hän halusi nopeasti osoittaa edustavansa uutta ajattelutapaa. Se näkyi erityisesti puheissa ulkomaailmasta, varsinkin entisistä ranskankielisistä siirtomaista.
39-vuotias Macron muistutti, että hän on ensimmäinen siirtomaa-ajan jälkeen syntynyt Ranskan presidentti. Hän käynnisti ranskalaisten aikanaan kahmiman afrikkalaistaiteen palauttamisen alkuperäisille omistajilleen.
Presidentti pyysi Ruandalta anteeksi tapaa, jolla Ranskan väitetään edistäneen vuoden 1994 kansanmurhaa (sen väitetään tukeneen hirmuteot toteuttanutta hallitusta verilöylyn alkamiseen asti ja auttaneen murhatöitä johtaneita pakenemaan maasta). Hän on arvostellut ”Euroopan siirtomaavallan rikoksia” ja luvannut Afrikan valtioille ”uutta tasaveroista kumppanuussuhdetta”.
Macron on tunnustautunut globalistiksi ja kuuluttanut, miten hänen johtamansa Ranska on avoin kansainväliselle yhteistyölle, puolustaa EU:n yhtenäisyyttä ja asemaa eikä koskaan käperry itseensä. Ahdas nationalismi on epäisänmaallisuutta.
Eh bien, suurisydämisempi presidentti tuskin voisi olla. Ranskaa kuitenkin potkitaan paraikaa pois Afrikasta kiihtyvällä vauhdilla, eikä muuallakaan mene hyvin. Miksi muu maailma ei halua nähdä Ranskaa kuten sen presidentti?
”Macronilla varmasti on aito halu pitää Eurooppa yhtenäisenä ja vahvana sekä edistää sen turvallisuutta, mutta usein hänen puheistaan välittyy kuva, että hän tuo esiin ennen kaikkea itseään ja Ranskaa”, arvioi Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Iro Särkkä.
”Se kertoo muille itsekkäästä ja opportunistisesta ajattelutavasta, jossa vedetään nopeasti mutkat suoriksi välittämättä yhteisestä hyvästä.”
Ranskan alamäki sen entisissä siirtomaissa Sahelin alueella on ollut muutaman viime vuoden aikana jyrkempää kuin koskaan sitten siirtomaavallan päättymisen 1960-luvun alussa.
Saheliksi kutsutaan noin kolmen miljoonan neliökilometrin aluetta Saharan etelälaidalla. Karu puoliaavikko ja pensassavanni ulottuu Afrikan poikki lännestä itään satoja kilometrejä leveänä vyönä.
Sahel on jo yli kymmenen vuoden ajan ollut ääri-islamilaisten jihadistitaistelijoiden vahvaa tukialuetta. Erilaiset asejoukot tukevat terroristijärjestöjä, joko al-Qaidaa tai Isisiä.
Sota asejärjestöjä vastaan on koskettanut myös Suomea, joka on osallistunut EU:n yhteisiin sotilasoperaatioihin alueella.
Ranska on käytännössä johtanut EU:n terrorismin vastaista taistelua Sahelin ja Saharan alueella vuodesta 2014. Silloin se lähetti Saheliin yli 3 000 sotilasta jäljittämään ja tappamaan terroristeja Barkhane-operaatiossa.
”Ranskan vaikutus Sahelin alueella on viime vuosikymmenen aikana merkittävästi pienentynyt ja se on vetäytymässä entisiltä alueiltaan”, Särkkä sanoo.
Ensin Keski-Afrikan tasavalta kutsui vuonna 2018 avukseen venäläisen palkkasotilasyhtiön Wagnerin. Viimeiset ranskalaissotilaat poistuivat maasta viime vuonna.
Sitten Malissa tapahtui kaksi sotilasvallankaappausta vuosina 2020 ja 2021. Uusin juntta teki sopimuksen Wagnerin kanssa ja potki pois tuhannet ranskalaissotilaat.
Seuraavana oli vuorossa Burkina Faso. Sielläkin tehtiin viime vuonna kaksi vallankaappausta. Sotilasjuntta määräsi viime tammikuussa Ranskan joukot poistumaan maasta.
Operaatio Barkhane lopetettiin marraskuussa 2022. Ranska alkoi keskittää muista alueen maista häädettyjä terrorisminvastaisia joukkojaan Nigeriin, jota on pidetty alueen vakaimpana ja länsimielisimpänä valtiona. Ranskalla on ollut sen kanssa hyvät välit. Suhdetta on tiivistänyt se, että Nigerillä on maailman seitsemänneksi suurimmat uraanivarat ja Ranska tuottaa energiastaan 70 prosenttia ydinvoimalla.
Mutta viime heinäkuussa myös Nigerin siviilihallitus kaatui. Kävi kuten Malissa ja Burkina Fasossa: ranskalaisille näytettiin ovea.
”Imperialistiset ja uuskolonialistiset voimat eivät ole enää tervetulleita maaperällemme”, juntta perusteli.
Ranska aloitti 1500 sotilaan poisvetämisen lokakuun lopussa. Viimeisten sotilaiden on määrä lähteä vuoden loppuun mennessä.
Ranskalla on nyt Sahelin alueella tukikohtia enää Tšadissa. Ranskalaismedia on veikkaillut terrorisminvastaisten joukkojen uudeksi päätukikohdaksi Tšadin eteläosissa sijaitsevaa Moundouta.
Ranskalla on ennestään lentotukikohta maan pääkaupungin Ndjamenan lentokentällä.
Tšadissakaan Ranskan asema ei ole kovin vakaalla pohjalla. Siellä on tehty Afrikan maista eniten sotilasvallankaappauksia.
Näyttää siltä, että Sahelin terrorisminvastaiset toimet jäävät vastedes pitkälti uusien sotilasdiktaattorien ja Venäjän lähettämien palkkasoturien varaan.
Samaan aikaan Kiina on ottamassa Ranskan paikkaa talousavun antajana.
”Venäjän ja Kiinan mukaantulo saattaa viedä Ranskaa yhä kauemmas sivuraiteelle ja luo uudenlaisia riippuvuussuhteita Afrikassa. Pahoin pelkään, että niiden harjoittama hyväksikäyttö on vielä suurempaa kuin Ranskan aikanaan”, Särkkä sanoo.
Kolaus on kova, sillä terrorisminvastainen toiminta on Ranskan sisä- ja ulkopolitiikassa korostetun merkittävässä asemassa.
Ranskalaisjoukkojen häätäminen Sahelin alueelta on lamauttava isku myös muiden länsimaiden terrorisminvastaisille toimille. Malin juntan vaatimuksesta myös YK:n rauhanturvaoperaation Minusman toiminta päättyy vuodenvaihteeseen mennessä. Operaatiossa palvelleet suomalaissotilaat on jo kotiutettu.
Sotilasjunttien johtamien ja Wagner-palkkasoturien tukemien joukkojen sekä jihadistien väkivaltaisuudet siviilejä kohtaan ovat kasvaneet Sahelissa huomattavasti, laskee Afrikan aseistettuja konflikteja tilastoiva tietoverkosto Armed Conflict Location & Event Data Project (ACLED). Niihin syyllistyvät sotilasjunttien joukot, Wagner-sotilaat ja jihadistit.
On selvää, että Venäjän propagandakoneisto on jauhanut täysillä kierroksilla Ranskaa palasiksi. Ranskan vastaiset mielenosoitukset ovat keränneet kaduille suuria väkijoukkoja.
”Alas Ranska, eläköön Putin!!”-kyltit ja Venäjän liput ovat olleet näkyvästi esillä.
Ammattimaisetkaan vaikuttamiskampanjat eivät silti olisi onnistuneet, mikäli vallanpitäjät ja kansalaiset olisivat olleet tyytyväisiä Ranskaan ja sen toimiin.
Kremlin mielipiteenmuokkaajilla on kuitenkin ollut helppo työ ohjata Ranskaa kohtaan pitkään kytenyt tyytymättömyys Venäjää hyödyttäväksi liikehdinnäksi.
Ranskan ja EU:n miljardien eurojen satsaukset eivät ole estäneet äärijärjestöjen kasvua. Hyökkäykset ovat levinneet konfliktin alkupisteestä Malista muihin Sahelin maihin. Taistelijoiden värvääminen on lisääntynyt.
Jihadistit tekivät vuoden 2023 alkupuolella Länsi-Afrikassa 1800 iskua, joissa kuoli 4600 ihmistä, Länsi-Afrikan maiden järjestö Ecowas raportoi YK:lle.
Väkivalta on pakottanut kaikkiaan 4,5 miljoonan Sahelin alueen asukkaan jättämään kotinsa, Punaisen Ristin kansainvälinen komitea toteaa.
Valtaan nousseita sotilashallintoja ja niiden tukijoita ärsyttää Ranskan omahyväisyys ja piittaamattomuus alueen maiden omista toiveista. Iro Särkkä sanoo, että Ranska on toiminut alueella omat intressit edellä.
”Vaikka sitä on arvosteltu, Ranska on puskenut eteenpäin omalla linjallaan. Se voi näyttäytyä alueen valtioille jopa vihollisena, joka on nöyryyttänyt ja hyväksikäyttänyt niitä.”
Ranskalta ei myöskään saa enää yhtä herkästi ja paljon tukea kuin ennen, Särkkä muistuttaa. Taloudellisia ja sotilaallisia voimavaroja on pitänyt kohdentaa tarkemmin.
Suurin osa Ranskan siirtomaista Afrikassa itsenäistyi 1960-luvun alussa, mutta jäi tavalla tai toisella Ranskan vaikutuspiiriin. Politiikkaa kutsuttiin nimellä Françafrique. Sen pääideologi oli Jacques Foccart, Monsieur Afrique. Hän toimi useiden Ranskan presidenttien neuvonantajana ja loi hämähäkkimäisen verkoston afrikkalaisiin päättäjiin.
Vuosikymmenten ajan Ranska tuki kulloinkin vallassa olleita afrikkalaisjohtajia taatakseen taloudelliset ja geopoliittiset etunsa. Se on tukenut korruptoituneita, laajoja ihmisoikeusrikoksia tehneitä hallitsijoita, lahjonut heitä massiivisilla apuohjelmilla ja ottanut itsekin lahjuksia. Joukkoon mahtuivat pienet ja suuret diktaattorit ja kansalaisten teurastajat aina Keski-Afrikan keisariksi julistautunutta irvokasta Jean-Bédel Bokassaa myöten.
Kun Ranskan etuja varjeleva diktaattori oli vaarassa kaatua, se lennätti paikalle erikoisjoukkojaan ”takaamaan järjestystä”. Jos valta silti vaihtui, Ranska pyrki yhteistyöhön uusien johtajien kanssa.
Vuoden 1990 jälkeen Länsi-Afrikassa on tehty 27 vallankaappausta, niistä 78 prosenttia ranskankielisessä Afrikassa. Nigerin heinäkuinen kaappaus oli kahdeksas sotilasvallankaappaus Ranskan entisissä siirtomaissa kolmen vuoden kuluessa.
Se ei ole sattumaa, vaan seurausta Ranskan tavasta toimia, arvioi OpenDemocracy–uutissivuston asiantuntija Aman Al Bezreh, joka on erikoistunut Länsi-Afrikan ja Sahelin alueen turvallisuuskysymyksiin.
Françafriqueta leimasi ylimielisyys ja asenne, jossa ”me tiedämme paremmin, mitä te tarvitsette”. Se kutoi yhteen Ranskan ja sen entisten siirtomaiden poliittiset, strategiset, taloudelliset ja kulttuurisuhteet tavalla, jotka hyödyttivät ensisijaisesti Ranskaa ja toissijaisesti maiden vallanpitäjiä. Tavalliset kansalaiset hyötyivät hyvin vähän.
Ranska oli ”Afrikan santarmi”, mutta puolueellinen sellainen.
Macron on vannonut pyrkivänsä Françafriquesta eroon. Hänen puheensa ja Ranskan toimet Nigerin viime kesän kaappauksen jälkeen kertovat kuitenkin jostain muusta.
”Emme salli pienintäkään hyökkäystä Ranskaa ja sen etuja vastaan. Niitä seuraa välitön ja ehdoton vastaisku”, Macron pauhasi kaappaajille siirtomaaisännän elkein.
Macronin käskytykset Pariisista eivät ilahduttaneet junttaa: ranskalaisjoukot saivat lähtömääräyksen.
Sen jälkeenkään Ranska ei ole nähnyt vikaa omissa toimissaan.
”Kaikki tämä päättyy sotilasjunttien kannalta huonosti. Vika on heidän”, säesti Ranskan puolustusministeri Sébastien Lecornu presidenttiä.
Ranskan virhe on, että se on arvioinut vahvan suhteen vallanpitäjiin ja eliittiin riittävän pitämään yllä sen etuja ja vaikutusvaltaa. Se on aliarvioinut yhteiskunnissa tapahtuneen muutoksen.
Noin 70 prosenttia afrikkalaisista on alle 25-vuotiaita, eikä heitä kiinnosta siirtomaavaltaisten siteiden vaaliminen Ranskaan. Heidän tyytymättömyytensä kohdistuu paitsi vallanpitäjiin myös suoraan näiden pönkittäjiin.
Ukrainan sota on kiihdyttänyt katkeruutta entisestään. Nuorten afrikkalaisten on hyvin vaikea jakaa länsimaiden käsitystä siitä, että sota on elintärkeä koko demokratiaan uskovalle maailmalle.
Päinvastoin Ukrainan sota osoittaa monelle Afrikan valtiolle ja afrikkalaiselle, että lännen tärkeysjärjestyksessä Afrikka jää aina häntäpäähän. Pelkästään Yhdysvallat on myöntänyt Ukrainalle sodan syttymisen jälkeen 107 miljardia euroa ja Euroopan unioni 65 miljardia euroa tukea. Koko Afrikka joutui vuonna 2022 tyytymään 32 miljardin euron apuun kaikilta OECD:n jäsenmailta.
Useiden Länsi-Afrikan maiden mielestä Ranskan sotilaallinen puuttuminen alueellisiin konflikteihin on vain kärjistänyt ja syventänyt niitä.
Sahelin terrorisminvastainen taistelu ja Libyan sisällissota ovat siitä karuja esimerkkejä.
Ranska otti johdon Naton hyökkäyksessä Libyaan. Operaatio kaatoi diktaattori Muammar Gaddafin yksinvallan vuonna 2011 arabikevään jälkimainingeissa.
Ranska meni kuitenkin pitemmälle: se halusi Françafriquen periaatteiden mukaisesti nostaa Libyan johtoon oman miehensä. Sellaiseksi valikoitui vallanhimoinen sotapäällikkö Khalifa Haftar.
Tuloksena oli yhä jatkuva sisällissota, jossa YK:n tunnustama hallitus pitää valtaa pääkaupungissa Tripolissa ja Libyan itäosia valvova Haftarin armeija yrittää kaataa sitä. Nyt Haftarilla ovat apunaan myös Wagner-soturit.
Ranska on yrittänyt esittää, että Sahelin kriisissä olisi kyse ”pahojen jihadistien” taistelusta muita ”hyviä” voimia vastaan. Syyt ovat paljon monimutkaisempia ja Ranska itse on välillisesti kriisin kiihdyttäjä.
Kun Gaddafin kaatuminen johti sekasortoon Libyassa, hänen Sahelin alueen maista värväämänsä tuhannet palkkasoturit palasivat kotiseuduilleen. Vahvasti aseistautuneet ja ansioita vaille jääneet miehet hakeutuivat jihadististen liikkeiden leipiin, ja vahvistivat oleellisesti niiden kykyä terroriin ja ryöstelyyn.
”Emme salli pienintäkään hyökkäystä Ranskaa ja sen etuja vastaan. Niitä seuraa välitön ja ehdoton vastaisku.”
Emmanuel Macron, Ranskan presidentti
Ranska on ydinasevaltio ja YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen veto-oikeuksineen. Se määrittelee itsensä sotilaalliseksi, turvallisuuspoliittiseksi ja aseteolliseksi avaintekijäksi Euroopassa ja koko maailmassa.
Usko omaan suurvalta-asemaan on ollut Ranskan ulkopolitiikan ytimessä aina, Särkkä muistuttaa.
”Ranskalla on historiasta kumpuava idea itsestään Euroopan koossapitävänä voimana. Se haluaa myös olla vastavoima Yhdysvalloille, ja kantaa aina huolta kuuluuko sen ääni.”
Tämä ajatus on Särkän mukaan taustalla myös Macronin puheissa ja toimissa.
Ranskan painoarvo on todellisuudessa pienempi kuin se itse uskottelee. Ukrainan sota on osoittanut tylysti Ranskan sotilasvoiman ja aseteollisuuden tuotantokyvyn rajat.
”Ranska on antanut Ukrainalle vähemmän aseapua kuin sen kokoluokan valtiolta olisi voinut odottaa, varsinkin jos verrataan Britanniaan”, Särkkä sanoo.
Tämä ei johdu kitsaudesta, vaan siitä että Ranskalta ei liikene enempää. Sen omat ase-, ammus- ja sotatarvikevarastot ovat sittenkin varsin rajalliset. Koska se esiintyy yhä suurvaltana, niille on tarvetta jatkuvasti muuallakin päin maailmaa.
”Ranska on Natossakin Turkin tavoin oman tiensä kulkija. Se valitsee konfliktit joihin osallistumista se pitää tärkeänä, ja edistää niissä omia strategisia pyrkimyksiään”, Särkkä sanoo.
Lue lisää: Irtautuvatko nämä maat seuraavaksi Ranskan vaikutuspiiristä?