Suomi-konepistooleja ja jälleenrakennusta - lue suomalaisnuorten kertomus Algerian sodasta

Algeria
Teksti
Marja Haapio

Helmikuun 8. päivä 1958, pieni vuoristokylä Tunisian ja Algerian rajalla. Tavallinen lauantaipäivä, lapset koulussa, maanviljelijät torilla, naiset kotiaskareissa.

Klo 10.50 kylää lähestyy rajan takaa kahdeksan ranskalaista hävittäjää, jotka iskevät suoraan torille. Sitten saapuu seitsemän pommittajaa kolmessa erässä ja tuhoaa kylää puoleenpäivään asti.

Kuusi hävittäjää hajottaa ilmatorjuntapatterit, ja pommittajat murskaavat vielä vapaaehtoistaistelijoiden leirinä käyttämän lyijylouhoksen, romuttavat lähellä sijaitsevan Punaisen Ristin pakolaisaseman kaksi kuljetusautoa ja pommittavat kylän koulun hajalle.

Tapahtuma kuohuttaa koko maailmaa. Neljättä vuotta jatkunut Algerian itsenäisyyssota herättää ensimmäistä kertaa kansainvälistä huomiota. Yleinen mielipide kääntyy Ranskaa vastaan.

Myös Ranskassa protestoidaan vahvasti. Maan johto väittää pommitusten tapahtuneen erehdyksessä, mutta todellinen syy on, että rajakylä on Algerian vapautusrintaman FLN:n huollon keskuspaikka. Ihmisille valkenee, että tapahtumat, joista Ranskassa on puhuttu lähinnä ”Algerian tapahtumina” tai ”sisäisinä kahinoina”, ovat mitä julminta sotaa.

Pommitusta seuraa tuomioiden, vastalauseiden ja avunpyyntöjen ryöppy. Tunisialainen Sakiet Sidi Youssefin kylä on raunioina, seitsemän-kahdeksankymmentä siviiliä, joukossa naisia ja lapsia, on saanut surmansa, ja toista sataa ihmistä on haavoittunut.

Suomalaisia apuun

Viesti pommituksesta saapuu Suomeenkin.

Kun kansainvälinen ylioppilasliike esittää avunpyynnön Suomen ylioppilaskuntien liitolle, sen silloinen pääsihteeri Jaakko Iloniemi, myöhemmin monissa kansainvälisissä tehtävissä kunnostautunut diplomaatti, panee viestin kiertämään ja kehottaa opiskelijoita lähtemään jälleenrakentamaan tuhottua kylää.

Kolme opiskelijanuorta Turusta vastaa kutsuun.

Suomalaisopiskelijoita sytyttää auttamishalun ohella myös halu päästä näkemään maailmaa, eksoottista Pohjois-Afrikkaa.

Algerian sota ja suomalaisnuoret

Avustustyöntekijöille valmistetaan illallista, nuotiolla paistettua kulkukoiraa.

”Tuohon aikaan, 50-luvulla, Suomi oli köyhä, sulkeutunut maa, ja opiskelijoilla oli varaa matkustaa korkeintaan Tukholmaan vuorolaivojen halvoilla kansipaikoilla”, kertoo yksi Tunisiaan lähteneistä.

Hän, kuten muut kaksi lähtijää, eivät halua nimeään julkisuuteen.

Tuohon aikaan he olivat vähän yli kaksikymppisiä nuoria, joista yksi opiskeli matematiikkaa, fysiikkaa ja tähtitiedettä Turun yliopistossa, toiset kauppatieteitä Turun kauppakorkeakoulussa. Vanhemmat eivät vastustaneet poikiensa lähtöä vaaralliseen tehtävään tuntemattomaan maahan.

”Parempi tärvellä nuoruutensa kuin jättää se kokonaan käyttämättä”, yhden lähtijän äiti kannusti poikaansa.

Romanttisen seikkailumielialan vallitessa nuoret miehet matkasivat heinäkuussa 1959 junalla halki Euroopan. Roomasta heidät lennätettiin kansainvälisen avun vastaanottopaikkaan, Tunisian pääkaupunkiin Tunisiin. Samoihin aikoihin sinne saapui opiskelijoita muun muassa Unkarista, Neuvostoliitosta, Hollannista, Islannista ja Filippiineiltä, yhteensä 30-40 nuorta, joukossa naisiakin.

Myöhemmin monet heistä nousivat merkittäviin poliittisiin asemiin maassaan, muun muassa Venäjällä ja Unkarissa.

56 asteen helteeseen

Suomalaisia odotti perillä sietämätön 56 asteen helle, mutta vastaanotto oli loistava. Sen takasi Tunisian vapaamielinen presidentti Habib Bourgiba. Ranska oli myöntänyt Tunisialle ja Marokolle itsenäisyyden 1956, mutta piti kynsin hampain kiinni Algeriasta.

Bourgiba tuki voimakkaasti naapurimaan ponnistelua irrottautua yli sata vuotta jatkuneesta kolonialismista.

Kun Bourgiba vieraili muutama vuosi sodan päättymisen jälkeen presidentti Urho Kekkosen vieraana Suomessa, hän kutsui suomalaisnuoret itäisessä Suomessa sijaitsevassa kartanossa pidetylle vastaanotolle, koska halusi osoittaa, miten tärkeänä piti veljiensä avittamista itsenäisyystaistelussa.

”Ranska toimi julmasti”

Se mitä suomalaisnuoret Tunisiassa kokivat, vaikutti heihin loppuiäksi.

”Sakiet Sidi Yousssefin pommitus oli Ranskan törkeän siirtomaapolitiikan kulminaatiopiste”, kertoo eräs heistä. ”Ranskan toimet olivat äärimmäisen julmia. Edes amerikkalaisilla sotilailla ei ole Ranskan kaltaista vanhan siirtomaavallan traditiota sodasta.”

Algerian sotaa pidetäänkin pisimpänä ja verisimpänä kaikista siirtomaasodista. Kuolleiden lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa: Bourgiba puhui sodan jälkeen Algeriasta ”miljoonan marttyyrin maana”, tutkimus on toistaiseksi päätynyt 300 000-500 000 kaatuneeseen.
Suuret luvut johtuvat siitäkin, että sota oli yhtä aikaa vapaussotaa ja sisällissotaa.

Kummassakin maassa oli ryhmittymiä, jotka taistelivat myös toisiaan vastaan. Näitä olivat FLN, sen kanssa kilpaileva MNA (Kansallinen rintama), toisaalta Ranskan hallituksen joukot ja niitä vastaan taistellut OAS.

Viimeksi mainittu oli Algerian eurooppalaisten terrorijärjestö, salainen armeijaorganisaatio, joka vastusti voimakkaasti Algerian itsenäistymistä. Se järjestäytyi virallisesti vasta sodan päätyttyä ja teki terroritekoja niin Algeriassa kuin Ranskassa, yrittäen salamurhata muun muassa presidentti Charles de Gaullen.

Kauhistuttava näky: lapsen viilletty vatsa

Bourgiba esitteli avustusporukalle maan nähtävyyksiä. Yksi näistä oli Bizertan viehättävä rannikkokaupunki, jossa oli vielä, maan itsenäisyydestä huolimatta, Ranskan tukikohta. Siellä suomalaisnuori koki sodan pahimman näyn.

”Kulkiessani siellä kapeaa puistokujaa näin kaksivuotiaan lapsen, jonka vatsaan oli viilletty OAS:n merkki. Meille kerrottiin raa’an surman olevan tämän järjestön jäsenen tekoa. En koskaan unohda sitä. Näky sai minut valitsemaan kantani sodassa, joka oli ollut minulle ja meille muillekin varsin etäinen.”

Avustustyöntekijöiden varsinainen urakka alkoi Tunisian armeijan kasarmeilla lähelle tuhoutunutta Sakiet Sidi Youssefia.

Suomalaisnuoret osallistuivat siellä sekä rakennushommiin että opettivat tunisialaisia ja muualta tulleita vapaaehtoistaistelijoita kokoamaan ja käyttämään Suomi-konepistooleja. Legendan mukaan Suomesta ostetut aselaatikot menivät Tunisian kautta suoraan FLN:lle, Algerian vapautusrintamalle.

”Kylä oli tarkan seurannan kohde, ja sitä häirittiin vähäisellä tykistötulella Algerian puolelta”, suomalaisnuori kertoo.

”Tunisian kasarmeilta taas yritettiin ampua rajantakaisen Ranskan armeijan kasarmin valonheittimiä pimeiksi, jotta taistelijat pääsivät livahtamaan rajan yli auttamaan veljiään.”

Kamelin lihaa ja paistettua kulkukoiraa

Avustustyöntekijöillä oli hyvät välit Tunisian upseeriston ja aliupseeriston kanssa. Komentokielenä oli osin saksa, sillä esimiehinä oli natsi-Saksan armeijan entisiä sotilaita. Työntekijöiden joukossa oli muun muassa Hollannin alusmaasta Surinamista tullut nuori mies, joka osasi kuutta kieltä.

Algerian sota ja suomalaisnuoret

”Olosuhteet kasarmilla olivat karut. Ruokana oli aavikolla 20 vuotta juosseen kamelin lihaa tai nuotiolla paistettua kulkukoiraa”, suomalaismies kertoo.

Kansainvälinen avustusporukka jälleenrakentamassa Sakiet Sidi Youssefia vuonna 1959. Yksi suomalaisista on raudoitushommissa.

Sulamattoman ravinnon aiheuttaman punataudin takia nuorimies joutui palaamaan Suomeen lääkärinhoitoon vielä samana vuonna 1959. Toinen hänen suomalaistovereistaan palasi myöhemmin samana vuonna, myös sairauden takia, ja kolmas seuraavana vuonna.

Miten kokemukset vaikuttivat nuoriin miehiin? He ehtivät kokea kahdeksan vuotta kestäneestä sodasta vain murto-osan ja senkin ainakin jonkinlaisessa turvassa rajantakaisessa Tunisiassa.

”Vajaan vuoden kokemus teki minusta ja meistä muista suomalaisista totaalisen rauhan ihmisiä”, vakuuttaa haastateltu suomalainen. ”En ole pystynyt Tunisiasta palattuani koskemaan aseeseen, en edes ilmakivääriin.”

”Sotakokemuksista seurasi toinenkin seikka”, hän jatkaa. ”Meiltä meni luottamus Suomen lehdistöön. Niiden uutiset sodasta eivät antaneet mitenkään realistista kuvaa todellisuudesta.”

”Seurasin myöhemmin Vietnamin sodankin tapahtumia mieluummin kuuntelemalla sieltä paenneita sotilaskarkureita kuin lukemalla lehtiä. Vain silminnäkijä tai taisteluihin osallistunut voi käsittää, mitä sota todellisuudessa on.”

Ranskan häpeäpilkku

Nyt yli 70-vuotiaan miehen äänestä kuultaa vieläkin katkeruus Ranskan suurvaltapolitiikkaa kohtaan. Hän siteeraa Kanava-lehden päätoimittajaa, poliittisen historian dosenttia Ville Pernaata:Suurvalloilla on suurvaltojen pelit ja pelimerkit. Suurvaltapolitiikka on joustavaa, omien etujen varmistamiseen tähtäävää ja sitä toteutetaan monin keinoin. (Kanava 5/2010).

Sakiet Sidi Youssefin leirin juliste

Monet Ranskan toteuttamista keinoista pitää Algeria väkivalloin osana itseään olivat häpeällisiä, jopa rikollisia.

Sakiet Sidi Youssefin kansainvälisen työleirin arabiankielinen juliste.

Kaikilla mailla, Suomellakin, on menneisyydessä omat häpeäpilkkunsa, joista halutaan vaieta tai joita pyritään kaunistelemaan. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon lippua liehuttava Ranska ei ole vieläkään käsitellyt kunnolla yli sata vuotta kestäneen siirtomaavaltakautensa rikoksia Pohjois-Afrikassa eikä Algerian verisessä itsenäisyyssodassa.

”Algerian sotatapahtumia alettiin ruotia Ranskassa julkisesti varsin myöhään”, vahvistaa professori Tuomo Melasuo Tampereen rauhantutkimuslaitokselta. Hän on omistanut koko tutkijanuransa Algeriaa käsitteleville kysymyksille.

”Sodasta puhuminen oli Ranskassa tabu. Arkistoja alettiin avata vasta 30 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Monet sotaa käsittelevät elokuvat alkaen Godardin ja Pontecorvon 1960-luvun filmeistä kiellettiin moneksi vuodeksi tai niiden levitystä estettiin mielenosoituksin.”

Monien oli vaikea hyväksyä, että maa, jota oli totuttu yli sadan vuoden ajan pitämään yhtenä Ranskan provinsseista, halusikin itsenäistyä. Asuihan maassa jo noin miljoona eurooppalaista, joista suurin osa oli ranskalaisia. Näiden ”mustajalkojen” (pieds-noirs) hallussa oli valtaosa maan suurtiloista, joten Ranska halusi pitää kiinni eduistaan.

”Mutta kolonialismin aika alkoi olla ohi, ja algerialaiset olivat saaneet siirtomaaherrojen kohtelusta tarpeekseen. Vaikka heillä oli Ranskan kansalaisoikeudet, heitä kohdeltiin kuin toisen luokan kansalaisia, ja mielivalta ja kidutus olivat yleisiä.”

Sodan varsinainen tilinteko alkoi 1970-luvulla, kun ranskalais-algerialainen kirjailija Jules Roy julkaisi pamfletin J’accuse Général Massu, jossa hän syytti kenraali Massua kidutuksista ja armeijan moraalittomuudesta

”Teoksen nimi viittaa tietysti kirjailija Emile Zolan aikoinaan julkaisemaan Dreyfus-skandaalia käsittelevään syytekirjelmään J’accuse”, Melasuo kertoo.

Kidutusoppia Brasiliaan

Laaja julkinen kohu nousi Ranskassa vuonna 2000, kun Ranskan armeijan kenraali Paul Aussaresses tunnusti käyttäneensä sodassa kidutusta systemaattisesti ja väitti, että sillä oli Ranskan korkeimman johdon hyväksyntä. Erityisesti huomiota herätti, että hän puolusti kidutuksia sodankäynnin välineenä.

Aussaresses tunnusti myös tapattaneensa hirttämällä Algerian itsenäisyystaistelijan Larbi Ben M’hidin ja erään algerialaisen asianajajan, joiden murhat oli aikoinaan lavastettu itsemurhiksi. Hänet tuomittiin sakkoihin ja menettämään sotilasarvonsa, mutta Ranskan korkein oikeus vapautti hänet Human Watchin esittämältä sotarikossyytteeltä.

Samainen kenraali opetti 1970-luvulla Brasilian sotilasdiktatuurin sotilaille Algeriassa käyttämiään kidutusmenetelmiä ja keinoja tukahduttaa kansannousuja. Hänen opeistaan hyötyivät eittämättä maanosan muutkin sotilasjuntat.

Nyt jo yhteistä historiantutkimusta

Algeriassa sodan perintö vaikuttaa vieläkin. Väkivaltaisuudet jatkuivat ja johtivat sisällissotaan 1990-luvulla, kun armeija kaappasi vallan ja fundamentalistit aloittivat verenvuodatuksen.

Maassa ei ole vieläkään demokraattista hallintoa, eikä Suomen ulkoasianministeriö suosittele matkustamista sinne. Niinpä eivät sodan opiskelijapoikina kokeneet suomalaisetkaan ole lähteneet käymään entisillä taistelupaikoilla.

Tuomo Melasuo suhtautuu tulevaisuuteen kuitenkin myönteisesti.

”Kaikki osapuolet ovat osoittaneet kuitenkin halua lähestymiseen ja yhteistyön lisäämiseen. Yhteistä historiantutkimusta on harjoitettu 1970-luvulta asti. Onkin eräänlainen ihme, että erityisesti kansalaisyhteiskunnan tasolla Algerian ja Ranskan suhteet ovat niinkin läheiset sotien ja muiden väkivaltaisuuksien aiheuttamista traumoista huolimatta.”

Muualla netissä

Algerian väkivalta kytee yhä (Global Finland)

Taistelujen Algeria (YLE Elävä arkisto)