Tuoko some menestystä tutkijalle?
Mitä hyötyä tutkijalle on sosiaalisesta mediasta?
Olen moneen otteeseen kannustanut tutkijoita esimerkiksi blogaamaan työstään. Silloin olen kuitenkin korostanut lähinnä paranevia suhteita tiedemaailman ulkopuoliseen ympäristöön. Tiede ja tieteen tulokset kuuluvat niillekin, jotka eivät itse ole tutkijoita, yleistajuisen tekstin kirjoittaminen on tutkijalle hyödyllistä kokemusta, ja tiedekirjoittamisen eri rekisterit kannattaa olla hallussa.
Onko someaktiivisuudesta tutkijalle kuitenkaan hyötyä nimenomaan tutkijantyössä?
Koska tiedemaailma pyörii miten pyörii, julkaisujen leviäminen on tutkijalle varsin tärkeä seikka. Tutkijan arvoa voi määrittää hänen viittauskertoimellaan: kuinka paljon hänen julkaisujaan on siteerattu muiden tutkijoiden työssä. Jotta töitä siteerattaisiin, niiden pitää levitä ja löytää lukijoita. Somen luulisi siksi olevan kuin tutkijoita varten luotu.
Professori Melissa Terras halusi kokeilla, millaista hyötyä tutkijalle on some-näkyvyydestä. Hän aloitti projektin, jossa hän blogasi ja tviittasi jokaisesta 26 tieteellisestä artikkelistaan. Artikkelit olivat siis jo aiemmin julkaistuja ja saatavilla verkosta open access -arkistosta. Terras kirjoitti jokaisesta artikkelista erillisen blogitekstin sekä levitti Twitterin kautta linkkejä artikkeleihin. Artikkelien menekkiä hän seurasi latauskertojen kautta. Kun Terras aloitti kokeilunsa, kutakin artikkelia oli arkiston kautta ladattu korkeintaan pari kertaa.
Oliko somenäkyvyydellä vaikutusta? Toki latauskertojen seuraaminen kertoo vain lukijoista (tai oikeammin pelkistä lataajista, jotka eivät ehkä koskaan lue artikkelia), ja se, lisääkö lukijoiden määrä myös Terrasin töiden siteeraamista, näkyy vasta viipeellä.
Artikkelien leviämistä projekti ainakin hyödytti. Vuorokauden kuluttua blogaamisesta ja tviittaamisesta jokainen artikkeli oli ladattu keskimäärin 70 kertaa. Terrasin artikkeleista tuli hänen laitoksensa suosituimpia: seitsemän kymmenestä eniten ladatusta artikkelista oli nimenomaan hänen. Terras oli ainoa, joka levitti töitään sosiaalisen median kautta.
Twitterin kautta artikkeli sai hetkellisesti paljon kävijöitä ja lataajia, mutta blogaukset takasivat sen, että artikkeleille löytyi lukijoita myöhemminkin. Toisaalta artikkelit ovat blogausten kautta aiempaa helpommin löydettävissä hakukoneilla.
Myös open accessin edut näkyivät varmasti tuloksissa. Terrasin suosituinta artikkelia oli ladattu vuoden aikana sen alun perin julkaisseen lehden sivuilta (maksumuurin takaa) alle 400 kertaa, mutta open access -arkistosta somelinkityksen jälkeen sitä ladattiin samassa ajassa yli tuhat kertaa.
Terras ymmärsi nopeasti somelevityksen yksinkertaiset kikat. Yöllä ei kannattanut tviitata: eniten vastakaikua syntyi klo 11-17 välillä. Perjantai ja viikonloput olivat kaikkiaan huonoja ajankohtia. Ehkä ilmiö kertoi myös siitä, että Terrasin tviittauksiin tarttuivat nimenomaan aiheesta työssään kiinnostuneet tutkijat.
Kunnon tutkijana Terras toki käytti kontrolliakin. Erään projektin tuottamasta neljästä artikkelista yhden hän jätti kokonaan vaille somehuomiota. Kun kolmea muuta artikkelia oli lopulta ladattu arkistosta 297, 209 ja 142 kertaa, ilman Twitter- ja blogimainostamista jäänyt teksti oli ladattu vain 12 kertaa.
Melissa Terras aikoo jatkaa projektiaan ja tarkkailla muutaman vuoden säteellä myös sitä, alkaako artikkelien leviäminen näkyä niiden lisääntyneenä siteeraamisena.
Vaikuttaa siltä, että aktiivisuus somessa todella parantaa tutkijan menestymistä nimenomaan tutkijana, tiedeyhteisön osana. Aikaa tviittaaminen tai tutkimusartikkeleista blogaaminen ei kauheasti vaadi. Alussa kannattaa toki miettiä blogin ulkoasua ja ylipäätään tekstien tyyliä. Terras itse kirjoittaa melko keveästi ja omakohtaisesti – hän ei siis levitä blogissaan esimerkiksi vain artikkelien tiivistelmiä. Tylsyys on tylsää tutkijoistakin.
Tiedeartikkelien suosioon sosiaalisessa mediassa vaikuttaa tietysti sekin, kuinka paljon potentiaalisia kiinnostuneita somessa on. Terrasin tutkimus sijoittuu informaatiotieteiden alalle ja hän opettaa muun muassa nettijulkaisemista. Hänen tutkimuksensa löytävät sosiaalisesta mediasta varmasti paljon kiinnostuneita saman alan tutkijoita. Kaikilla aloilla ei ehkä ole näin, ja varsinkin alussa kiinnostuneiden löytäminen on hankalaa.
Toisaalta aktiivisuudesta syntyy mukava kierre: kerran kiinnostavan Twitter-tilin tai blogin löytäneet jäävät seuraajiksi ja jakavat postauksia, lukijakunta kasvaa ja uusia jakoon laitettuja artikkeleita odottaa jo valmiiksi suuri lukijakunta.
Tutkijan kannattanee kokeilla.