Tutkijat ja traumaattinen julkisuus

Olen useaan otteeseen kuullut toimittajatuttavien harmittelevan, kuinka vaikeaa Suomessa on löytää tutkijoita kommentoimaan asioita vaikkapa lehtijuttuihin.

Ensinnäkin on hyvin vaikea löytää asiaan erikoistuneita tai sen edes suunnilleen tuntevia ihmisiä, sitten on vaikea saada heitä kiinni, ja jos tutkijan saa sähköpostin tai puhelimen ääreen, hän kieltää olevansa oikea ihminen kommentoimaan asiaa. Oman asiantuntijuuden epäileminen vaikuttaa olevan nimenomaan naistutkijoiden ominaisuus.

Toisaalta moni lupaa kommentoida ja palata asiaan, mutta toimittaja ei kuulekaan hänestä enää mitään.

Onko ongelma todellinen? Kun en muiden maiden tilannetta tunne, en osaa tehdä vertailuja, mutta jos toimittajat kokevat yhteistyön hankalaksi, asiassa riittää ainakin parannettavaa.

Liikkeelle voisi lähteä aivan alkeista: tutkijankoulutukseen pitäisi liittää pieni viestinnän peruspaketti. Sellainen ei kuulunut tohtorintutkintoon vaadittaviin opintoihin ainakaan silloin, kun minä opiskelin, eikä käsittääkseni vieläkään. (Tätäkin huolestuttavampaa on se, että opiskeluaikanani FT-tutkintoon ei kuulunut automaattisesti edes tutkimusetiikan opetusta, mutta ehkä kirjoitan asiasta toiste.)

Tutkijoille pitäisi opettaa automaattisesti ainakin tiedotteen tekemistä, omasta tutkimusalasta kirjoittamista suomeksi (moni käyttää tieteen kielenä pelkkää englantia), journalismin periaatteita, yleiskuvaa mediamaailmasta ja haastateltavan oikeuksia.

Miksi tutkijoiden pitäisi osata viestintää? Yliopistoilla on kolme tehtävää: tutkimus, tutkimukseen perustuva opetus sekä yhteiskunnallinen palvelu ja vaikuttaminen. Näistä jokainen vaatii viestintätaitoja, ja jokainen tutkijanuralle suuntautuva tulee toimimaan kaikkien kolmen tehtävän parissa.

Tutkija joutuu kirjoittamaan paitsi tieteellisiä artikkeleja, myös erilaisia hakemuksia ja raportteja, joissa oma tutkimusala pitää pystyä tiivistämään ymmärrettäväksi sellaisia henkilöitä varten, jotka eivät ole eksperttejä juuri sillä alalla. Rahojen jakamisesta eivät yleensä päätä saman alan asiantuntujat tai edes tutkijat lainkaan.

Opettaja joutuu – no, jokainen ymmärtää, että opettaja joutuu nimenomaan viestimään. Huippututkimukseen perustuva opetus menee sitä tehokkaammin perille, mitä paremmin opettaja sen opettaa. Opettaminen on eräs tieteen kansantajuistamisen muoto.

Yliopistojen kolmas tehtävä, yhteiskunnan palvelu ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, lisättiin yliopistolakiin vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta tosiasiassahan yliopistot ovat aina palvelleet jo kahden muun tehtävän ohessa. Kolmannen tehtävän kirjaamisella lakiin asia nostettiin esille eri tavoin kuin ennen. Nykytutkija on tietoinen ”yhteiskuntavastuustaan” – tai ainakin hänen pitäisi olla.

Vaan tarjoaako yliopisto minkäänlaisia valmiuksia kolmannen tehtävän hoitamiseen? Yksittäiselle tutkijalle ei. Opetusta aiheesta ei ole, ja tiedekuntien ja laitosten tiedotusvastuu on ohjattu tiedottajille, jotka ovat varsin etäällä tutkimuksen arkipäivästä. Tiedottaja tietää vastuualueensa tutkimuksesta ja tutkijoista yleensä kovin vähän. Tämä ei ole epäluottamuslause heidän ammattitaitoaan vastaan: yhden tiedottajan vastuulla on vain niin kovin suuria kokonaisuuksia, ja toisaalta tutkijoillekin on epäselvää, milloin heidän kannattaisi turvautua tiedottajan osaamiseen.

Tutkija elää siis epätietoisuudessa: hän saattaa epäillä, onko hänellä mandaattia toimia alansa äänitorvena (tietysti on!), hänellä ei ole kokemusta, hän ei tiedä, kenen tehtävä olisi tiedottaa edes hänen omasta tutkimuksestaan maailmalle.

Suomalaiseen yliopistokulttuuriin ei perinteisesti kuulu oman tutkimuksen kansantajuistaminen, johon ajankohtaisten aiheiden kommentoiminen mediallekin osana kuuluu. Tieteenalojen välillä on toki eroja, mutta mediassa viihtymistä pidetään helposti vain ylimääräisenä hääräämisenä, kunnian keräämisenä väärältä areenalta. Julkisuudessa paljon näkyvien tutkijoiden ajatellaan erityisesti hakeutuvan sinne – vaikka kyse on pitkälti siitä, että vain pieni joukko tiedeihmisiä edes suostuu julkisuuteen. Suostujat kantavat vastuun muidenkin puolesta.

Suomalaista tutkijaa pitää kannustaa julkisuuteen. Tieteen kuuluu palvella maailmaa.