Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Tutkijat ja traumaattinen julkisuus

Tiina Raevaara
Blogit Tarinoita tieteestä 6.5.2012 19:07

Olen useaan otteeseen kuullut toimittajatuttavien harmittelevan, kuinka vaikeaa Suomessa on löytää tutkijoita kommentoimaan asioita vaikkapa lehtijuttuihin.

Ensinnäkin on hyvin vaikea löytää asiaan erikoistuneita tai sen edes suunnilleen tuntevia ihmisiä, sitten on vaikea saada heitä kiinni, ja jos tutkijan saa sähköpostin tai puhelimen ääreen, hän kieltää olevansa oikea ihminen kommentoimaan asiaa. Oman asiantuntijuuden epäileminen vaikuttaa olevan nimenomaan naistutkijoiden ominaisuus.

Toisaalta moni lupaa kommentoida ja palata asiaan, mutta toimittaja ei kuulekaan hänestä enää mitään.

Onko ongelma todellinen? Kun en muiden maiden tilannetta tunne, en osaa tehdä vertailuja, mutta jos toimittajat kokevat yhteistyön hankalaksi, asiassa riittää ainakin parannettavaa.

Liikkeelle voisi lähteä aivan alkeista: tutkijankoulutukseen pitäisi liittää pieni viestinnän peruspaketti. Sellainen ei kuulunut tohtorintutkintoon vaadittaviin opintoihin ainakaan silloin, kun minä opiskelin, eikä käsittääkseni vieläkään. (Tätäkin huolestuttavampaa on se, että opiskeluaikanani FT-tutkintoon ei kuulunut automaattisesti edes tutkimusetiikan opetusta, mutta ehkä kirjoitan asiasta toiste.)

Tutkijoille pitäisi opettaa automaattisesti ainakin tiedotteen tekemistä, omasta tutkimusalasta kirjoittamista suomeksi (moni käyttää tieteen kielenä pelkkää englantia), journalismin periaatteita, yleiskuvaa mediamaailmasta ja haastateltavan oikeuksia.

Miksi tutkijoiden pitäisi osata viestintää? Yliopistoilla on kolme tehtävää: tutkimus, tutkimukseen perustuva opetus sekä yhteiskunnallinen palvelu ja vaikuttaminen. Näistä jokainen vaatii viestintätaitoja, ja jokainen tutkijanuralle suuntautuva tulee toimimaan kaikkien kolmen tehtävän parissa.

Tutkija joutuu kirjoittamaan paitsi tieteellisiä artikkeleja, myös erilaisia hakemuksia ja raportteja, joissa oma tutkimusala pitää pystyä tiivistämään ymmärrettäväksi sellaisia henkilöitä varten, jotka eivät ole eksperttejä juuri sillä alalla. Rahojen jakamisesta eivät yleensä päätä saman alan asiantuntujat tai edes tutkijat lainkaan.

Opettaja joutuu – no, jokainen ymmärtää, että opettaja joutuu nimenomaan viestimään. Huippututkimukseen perustuva opetus menee sitä tehokkaammin perille, mitä paremmin opettaja sen opettaa. Opettaminen on eräs tieteen kansantajuistamisen muoto.

Yliopistojen kolmas tehtävä, yhteiskunnan palvelu ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, lisättiin yliopistolakiin vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta tosiasiassahan yliopistot ovat aina palvelleet jo kahden muun tehtävän ohessa. Kolmannen tehtävän kirjaamisella lakiin asia nostettiin esille eri tavoin kuin ennen. Nykytutkija on tietoinen ”yhteiskuntavastuustaan” – tai ainakin hänen pitäisi olla.

Vaan tarjoaako yliopisto minkäänlaisia valmiuksia kolmannen tehtävän hoitamiseen? Yksittäiselle tutkijalle ei. Opetusta aiheesta ei ole, ja tiedekuntien ja laitosten tiedotusvastuu on ohjattu tiedottajille, jotka ovat varsin etäällä tutkimuksen arkipäivästä. Tiedottaja tietää vastuualueensa tutkimuksesta ja tutkijoista yleensä kovin vähän. Tämä ei ole epäluottamuslause heidän ammattitaitoaan vastaan: yhden tiedottajan vastuulla on vain niin kovin suuria kokonaisuuksia, ja toisaalta tutkijoillekin on epäselvää, milloin heidän kannattaisi turvautua tiedottajan osaamiseen.

Tutkija elää siis epätietoisuudessa: hän saattaa epäillä, onko hänellä mandaattia toimia alansa äänitorvena (tietysti on!), hänellä ei ole kokemusta, hän ei tiedä, kenen tehtävä olisi tiedottaa edes hänen omasta tutkimuksestaan maailmalle.

Suomalaiseen yliopistokulttuuriin ei perinteisesti kuulu oman tutkimuksen kansantajuistaminen, johon ajankohtaisten aiheiden kommentoiminen mediallekin osana kuuluu. Tieteenalojen välillä on toki eroja, mutta mediassa viihtymistä pidetään helposti vain ylimääräisenä hääräämisenä, kunnian keräämisenä väärältä areenalta. Julkisuudessa paljon näkyvien tutkijoiden ajatellaan erityisesti hakeutuvan sinne – vaikka kyse on pitkälti siitä, että vain pieni joukko tiedeihmisiä edes suostuu julkisuuteen. Suostujat kantavat vastuun muidenkin puolesta.

Suomalaista tutkijaa pitää kannustaa julkisuuteen. Tieteen kuuluu palvella maailmaa.

Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Keskustelu

Julkisuus on yksinkertaisesti aina riskialtista.
Suomalaiset ovat sen verran individualistinen kansa, että voi julkaista, tehdä tai sanoa mitä hyvänsä, niin aina tulee myös kuraa niskaan.
Tutkimuksien kansantajuinen julkistaminen on erityisen herkullinen kohde, ja todennäköisesti tutkijat haluaisivat julkistaa vain vedenpitävää faktatietoa, mutta aina jää varaa olettamuksille.
Yleensä kuran heiton syy on se, että tutkimuksen aiheen ja reaalielämän välillä ei nähdä yhteyttä ja merkitystä. Aina sellaista ei olekaan.

Itselläni on se kokemus, etteivät toimittajat aina halua ottaa vastaan sellaista asiantuntijalausuntoa, joka ei heitä miellytä. Jos asiantuntija ei halua löytää syytä johonkin ilmiöön siitä suunnasta, missä toimittaja sen olettaa olevan, niin lausunto jää käyttämättä. Ei käyttistä.

Tutkijat välttelevät julkisuutta, koska tänä päivänä julkiset kannanotot asiasta kuin asiasta – maahanmuutto, karppaus, sudet – johtavat tappouhkauksiin ja kakkaposteihin. Kuka sellaista haluaa? Tutkijat eivät ole poliitikkoja tai tyrkkyjulkkiksia, joilla pitääkin olla paksu nahka, vaan tavallisia ihmisiä. Ehkä jopa normaalia herkempiä, koska ovat viisaampia ja herkempiä kuin normaalit ihmiset.

Ilmastonmuutos, rasismi, ympäristönsuojelu, ravitsemusasiat, jne. Liian kuumia aiheita on paljon.

Tiina Raevaara tarkoitti kyllä varmaankin vähän vähemmän kuumia aiheita. Mahdollisesti riepottelu on silti saanut tutkijat varovaiseksi.

Julkisuudessahan korostuu eri mieltä olijat, ei se, että monet lukevat tutkijan sanomisia innostuneena ja nauttien.

Asia on aivan niin kuin Minna Nikunen kirjoitti. Aikaisemmin tässä lehdessä Pekka Ervasti todisteli, että toimittajilla ei ole mitään sidonnaisuuksia tai poliittisia mieltymyksiä. Asiaa ei ilmeisesti Suomessa ole selvitetty, mutta Ruotsissa tehty selvitys oli hämmästyttävä.
41% toimittajista sympatiseerasi vihreitä (Miljöpartiet). Vihreitä äänestää Ruotsissa kuitenkin vain 12% kansasta. Vastaavsti kokoomusta (Moderaterna) ja sosiaalidemokraatteja edustavia toimittajia oli molempia 14% kun vastaavat ääniosuudet ovat 34% ja 28%.

Tutkijaa saattaa sitoa työnantajan, esim. valtion laitoksen linjaus: viestintä- ja kommentointioikeudet on keskitetty. Samalla rajataan tulosten ja mielipiteiden esittäminen sisällöltään soveliaiksi. Tätä sanotaan usein tiedeyhteisön kannaksi. Taloudelliseen tulokseen tähtäävä tutkimus saatetaan myös rahoittajan määräyksestä pitää piilossa.

”Olen useaan otteeseen kuullut toimittajatuttavien harmittelevan, kuinka vaikeaa Suomessa on löytää tutkijoita kommentoimaan asioita vaikkapa lehtijuttuihin.”

Omituista: itse taas olen saanut sen kuvan että juttuun kun juttuun saadaan kyllä aina päivystävän dosentin näkemys, elleivät palstamillit muuten täyty.

Tiede palvelee maailmaa, tiede ei palvele mediaa.

Jostain kumman syystä saan aina tieteentekijöiden tekemää tuotantoa esille kun haluan, juuri sellaisena kuin tieteen pitääkin olla, tärkeintä on tieteen sisältö (laatu) sekä helppo saatavuus tehdylle tutkimukselle.
Tieteentekijät eivät halua olla ”julkkiksia” mediassa, pääsääntöisesti, siksi he yleensä eivät sinne hakeudu. Mikäli joku haluaa täyttää palstansa pyhillä yksinkertaistuksilla, varustettuna nimellä ja naamalla, tehtävä saattaa olla hankala.

Mikäli joku toimittaja haluaa antaa sanoilleen ”auktoriteetin sinetin”, tieteentekijän naaman ja nimen, kannattaa katsoa peiliin ja kysyä itseltään miksi siihen harva suostuu.

Hyviä pointteja mediakoulutuksesta. Suosittelen myös SK:n toimitukselle tuoretta politiikasta.fi-sivustoa, jolla tutkijat kirjoittavat omista tutkimuksistaan tai muista tärkeiksi kokemistaan aiheista. Sen tarkoitus on juuri käsitellä tässä kirjoituksessa tunnistettuja ongelmia. Päätoimittajana kirjoitin aiheesta avausjutun
http://www.politiikasta.fi/toimitukselta/27-kuka-kommentoi-politiikkaa ja puheenvuoroissamme on käsitelty tutkimustiedon ja julkisuuden tematiikkaa: http://www.politiikasta.fi/kolumnit
Toivottavasti sivustomme jatkossa ainakin osin palvelee niin toimittajien kuin veroja maksavan suuren yleisönkin tarpeita samaan aikaan, kun yliopistoissa teemme välittömistä intresseistä vapaata yleishyödyllistä tutkimusta. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

Joillakin tutkimusalueilla näyttäisi vallitsevan jopa julkisuushakuisuutta. Erityisesti aloilla, joihin sisältyy ideologista intomielisyyden paloa. Tällaisia ovat esim. toiseus -ja feminismitutkimus, ilmastoprofetia ja kulttuurirelativismi.

Minusta tutkijan tulee edelleenkin kirjoittaa vain asiantuntija-yleisölle. Jos tutkija rupeaa pohtimaan miten hänen viestinsä olisi mahdollisimman yleisesti ymmärrettävä, viesti jää asiasisällöltään ohueksi ja mustavalkoistuu. Se on sitten toimittajien (ja tiedottajien) asia kehittyä alan asiantuntijoiksi ennenkuin asiasta kirjoittavat, jotta he löytävät tutkijan viestistä sen olennaisen. Opettaminen on kansantajuistamisen muoto, mutta siinäkään ei tutkija lähde nollatietämyksestä, sitä varten on ammattiopettajat.

Miksi pitäisi palvella tiedotusvälineitä kiltin koiran lailla? Nykytoimittajat tuntuvat olevan sutenöörin kaltaisia parittajia, jotka ovat kiinnostuneita haastateltavasta juuri niin kauan kuin jutun tekeminen on kesken. Tutkijan sanomiset voidaan kääntää ihan vääriksi, jättää olennaiset asiat kertomatta ja väritetään juttuja niin paljon kuin hyvän raflaavan ja myyvän otsikon saaminen vaatii. Jälkikäteen haastateltavalta tulleet valitukset sitten suoraan roskikseen.

Olen itse vastuuni tunteva tutkija ja pidän huolen siitä että käytän julkisuutta vain ja ainoastaan silloin kun ITSE sitä tarvitsen. Toimittajan kuuluu olla se koira joka noutaa kepin käskettäessä.