Silpomista ei vastusteta sukupuolten sodalla vaan valistustyöllä
Helsingin Sanomat julkaisi jokin aika sitten Meeri Koutaniemen järkyttävän ja vaikuttavan kuvasarjan kahden afrikkalaistytön silpomisen hetkistä.
Kuvat ovat herättäneet paljon tunteita ja keskustelua, joita aihe tosiaan kaipaa. On vaikea keksiä brutaalimpaa perinnettä kuin Koutaniemen reportaasissa esitelty sukupuolielinten silpominen, jota tehdään erityisesti koillisessa ja juuri päiväntasaajan yläpuolisessa Afrikassa.
Paitsi että teko on akuutisti hirvittävän kivulias ja asettaa uhrin hengenvaaraan verenvuodon ja tulehdusriskin vuoksi, se aiheuttaa kipuja pahimmillaan loppuelämäksi, estää normaalin sukupuolielämän, vaikeuttaa synnytystä ja intiimihygieniasta huolehtimista. Korjausleikkaukset eivät tietenkään auta kunnolla tilanteessa, jossa suuri osa ulkoisten sukupuolielinten kudoksesta on poistettu.
On ehkä vaikea muuttaa toimenpiteen herättämä raivo kärsivälliseksi toiminnaksi asian muuttamiseksi. Naisten silpomisperinteeseen yritetään tarttua ennen kaikkea valistuksen ja toisaalta uusien naissukupolvien varttumisen myötä. Nämä tavat on monesti todettu parhaiksi.
Tietoisuus silpomisen vaikutuksista ja esimerkiksi jo siitä, että osassa maailmaa toimenpide on laiton, rohkaisee nuoria sukupolvia ja erityisesti nuoria naisia nousemaan perinnettä vastaan. He tarvitsevat monenlaista tukea: tietoa, koulutusta toisten valistamiseen, turvapaikkoja tilanteessa, jossa sukuyhteisö hylkää. Ylipäätään globalisaatio, koulutustason nousu, lisääntyvä lukutaito sekä parantuva elintaso ja tasa-arvo ajan myötä varmaankin tukahduttavat silpomisperinteen, mutta ilman määrätietoista työtä muutos on liian hidas.
Vaikka virallisen käsityksen mukaan Suomessa ei juuri silvota tyttöjä tai lähetetä heitä silvottavaksi sukulaisten luokse muihin maihin (toisenlaistakin tietoa olen kuullut), asiasta pitää valistaa myös täällä. Avainasemassa ovat lääkärit, kätilöt, neuvolat, opettajat ja maahanmuuttajien kanssa muuten työskentelevät tahot. Tieto siirtyy ihmisten välityksellä maasta toiseen.
Koulutus muutenkin on yksi parhaista kehitysyhteistyön muodoista. Nuorena Suomeen tulleet ihmiset saattavat palata lähtömaahansa ja silloin heillä on mukanaan suomalaisen koulutuksen ja yhteiskunnan tarjoama ihmisoikeuskäsitys.
Sosiaalisessa mediassa käyty silpomiskeskustelu on harmikseni innostanut joitain ihmisiä ilkeilemään minulle siitä, että olen julkisesti kritisoinut poikien ei-lääketieteellistä ympärileikkausta. Kyseiset ihmiset pitävät poikien esinahan poistoa niin pienenä ja harmittomana toimenpiteenä verrattuna tyttöjen massiiviseen genitaalialueiden silpomiseen, että kritisoimalla poikien tilannetta tulen vähätelleeksi tyttöjen ongelmaa.
Lapsellista ehkä, mutta olen loukkaantunut asenteesta. Minulla ei ole mitään syytä vähätellä tyttöjen kokemaa kauheutta. Siksi haluan kirjoittaa siitä, millä tavalla tyttöjen ja poikien tilanteet mielestäni suhteutuvat toisiinsa silpomis- tai ympärileikkauskeskusteluissa.
Ensinnäkin minusta on yleensä turhaa puhua näistä kahdesta perinteestä samassa keskustelussa (ja sitä vastaan tietenkin rikon tällä blogauksella). Esimerkiksi omat puheenvuoroni poikien tilanteesta on tarkoitettu ottamaan kantaa siihen, pitäisikö pienen lapsen esinahan rituaalinen poisto sallia suomalaisessa lainsäädännössä. Kun taas keskustellaan tyttöjen silpomisesta, keskustellaan ensisijaisesti afrikkalaisesta perinteestä ja siitä, miten siihen voitaisiin vaikuttaa paikan päällä. Näin erilaiset lähtökohdat tekevät kaiken ahtamisesta yhteen keskusteluun hankalaa.
Toiseksi en voi silpomisen enkä minkään muunkaan asian kohdalla ymmärtää sitä, että “pienemmästä pahasta” puhuminen olisi jotenkin pois “suuremmasta pahasta” puhumisesta. Valitettavasti tällaiseen ajatteluun törmää usein. Maailma on täynnä epäkohtia, eikä yhden epäkohdan osoittaminen ole pois muiden epäkohtien kritisoimisesta. Jos minun pitäisi valita, poistaisinko maailmasta ensin tyttöjen silpomisen vai pikkupoikien esinahan poiston, kyllä, poistaisin tyttöjen silpomisen, koska kaiken kaikkiaan se on brutaalimpi ja yleensä enemmän elämänlaatuun vaikuttava asia. Mutta tällaista valinnanmahdollisuutta ei ole eikä tule. Näitä asioita ei tarvitse asettaa vaa’an vastakkaisiin kuppeihin.
Kolmanneksi inhoan sitä, että epäkohdista puhuttaessa sukupuolet asetetaan vastakkain. Tästä olen kirjoittanutkin. Asiat ovat yhteisiä: meillä kaikilla on naisia ja miehiä lapsina, sukulaisina, ystävinä ja ihan vain kanssaeläjinä riippumatta omasta sukupuolestamme. En minä halua naisten ajavan vain naisten asioita tai miesten ajavan vain miesten asioita. Ajetaan niitä yhdessä!
Neljänneksi ajattelen, että tyttöjen silpomisen vastustajien (joihin oletan meidän kaikkien kuuluvan) ei kannata vähätellä poikien silpomista. Ei ole kestävää sallia esimerkiksi Suomen lainsäädännössä sukupuolielimiin kohdistuvaa rituaalista “pienimuotoista” toimenpidettä, koska silloin jää ilmaan ajatus, että myös tyttöjen pienimuotoinen silpominen voisi olla hyväksyttävää. On paljon kestävämpää ajaa täydellistä nollatoleranssia. Niin ajetaan parhaiten molempien sukupuolten oikeuksia.
Silpomisenvastaiseen työhön voi osallistua vaikkapa tukemalla YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenin toimintaa Afrikassa. Toivottavasti mahdollisimman moni kanavoi Koutaniemen kuvien synnyttämän raivon ja surun hyväntekeväisyystyöhön.
———– Lisäys klo 18.00: Myös Suomessa syntyneiden maahanmuuttajataustaisten tyttöjen tilanteesta kannattaa olla varpaillaan. Ennaltaehkäisevää työtä tarvitaan täälläkin silpomisriskin minimoimiseksi. Tätä mieltä on esimerkiksi Ihmisoikeusliiton asiantuntija Saido Mohamed. Sosiaalis- ja terveysministeriön toimintaohjelman mukaan ”tyttöjen sukupuolielinten silpominen ts. tyttöjen ympärileikkaus on kaikissa muodoissaan yksi väkivallan muoto, joka loukkaa tyttöjen ja naisten ihmisoikeuksia. Myös Suomessa on oltava selkeät ohjeet kuinka toimia tyttöjen ympärileikkauksen ehkäisemiseksi, uhkatilanteisiin puuttumiseksi ja lasten suojelemiseksi sekä ympärileikkauksen tekijöiden oikeudelliseen vastuuseen saattamiseksi.”