Silpomista ei vastusteta sukupuolten sodalla vaan valistustyöllä

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Helsingin Sanomat julkaisi jokin aika sitten Meeri Koutaniemen järkyttävän ja vaikuttavan kuvasarjan kahden afrikkalaistytön silpomisen hetkistä.

Kuvat ovat herättäneet paljon tunteita ja keskustelua, joita aihe tosiaan kaipaa. On vaikea keksiä brutaalimpaa perinnettä kuin Koutaniemen reportaasissa esitelty sukupuolielinten silpominen, jota tehdään erityisesti koillisessa ja juuri päiväntasaajan yläpuolisessa Afrikassa.

Paitsi että teko on akuutisti hirvittävän kivulias ja asettaa uhrin hengenvaaraan verenvuodon ja tulehdusriskin vuoksi, se aiheuttaa kipuja pahimmillaan loppuelämäksi, estää normaalin sukupuolielämän, vaikeuttaa synnytystä ja intiimihygieniasta huolehtimista. Korjausleikkaukset eivät tietenkään auta kunnolla tilanteessa, jossa suuri osa ulkoisten sukupuolielinten kudoksesta on poistettu.

On ehkä vaikea muuttaa toimenpiteen herättämä raivo kärsivälliseksi toiminnaksi asian muuttamiseksi. Naisten silpomisperinteeseen yritetään tarttua ennen kaikkea valistuksen ja toisaalta uusien naissukupolvien varttumisen myötä. Nämä tavat on monesti todettu parhaiksi.

Tietoisuus silpomisen vaikutuksista ja esimerkiksi jo siitä, että osassa maailmaa toimenpide on laiton, rohkaisee nuoria sukupolvia ja erityisesti nuoria naisia nousemaan perinnettä vastaan. He tarvitsevat monenlaista tukea: tietoa, koulutusta toisten valistamiseen, turvapaikkoja tilanteessa, jossa sukuyhteisö hylkää. Ylipäätään globalisaatio, koulutustason nousu, lisääntyvä lukutaito sekä parantuva elintaso ja tasa-arvo ajan myötä varmaankin tukahduttavat silpomisperinteen, mutta ilman määrätietoista työtä muutos on liian hidas.