Taviksen talouskoulu: Ketä johdannaiskauppa hyödyttää?

kirjallisuus
Teksti
Susan Heikkinen

Toimittaja Susan Heikkinen luki valikoiman tuoreita taloushistoriaa käsitteleviä kirjoja. Tässä sarjassa hän kertoo niistä kertomisen arvoisen. Mitä oivalluksia tarjosi Paul Krugmanin teos Lama – talouskriisin syyt, seuraukset ja korjauskeinot (HS-kirjat 2009)?


Talouskoulukirjat

Taloustieteilijä, nobelisti Paul Krugman kirjoittaa viimeisimmän amerikkalaisen talouskriisin innoittamana. Maailma tarvitsee hänen mielestään nyt tietoon perustuvaa toimintaa, ja siksi tieto on esitettävä nyt niin että tavallisetkin ihmiset ymmärtävät.

Hyvä, minäkin uskallan siis jatkaa lukemista.

Krugman havainnollistaa talousjärjestelmän toimimista esimerkillä lastenhoito-osuuskunnasta. Sen jäsenet hoitavat toistensa lapsia tarpeen mukaan ja saavat tekemästään työstä kupongin, jolla voi ostaa omalle lapselleen hoitoa.

Läpi kirjan vaikeudesta toiseen seikkaileva osuuskunta näyttää, miten talousjärjestelmä toimii. Se kuvailee, miten toiminta lamaantuu, kun jäsenet alkavat säästellä lastenhoitokuponkejaan tulevaan tarpeeseen. Se osoittaa, miten yksinkertaista on ratkaista ongelma painamalla lisää kuponkeja liikenteeseen. Ja kun sekään ei auta, perustetaan kuponkien lainajärjestelmä ja sen väärinkäytösten estämiseksi korkomekanismi lainoille.

Mitähän Krugman saisikaan irti Helsingin Kumpulassa käytössä olleesta palveluksien vaihtojärjestelmästä, jossa rahan sijasta liikkuivat keskinäiset ”kumpennit”? Ja sen seuraajasta, Stadin aikapankista?

Toinen Krugmanin kiinnostava ajatusleikki tuo maailmaan maailmanvaluutan, globon. Kuulostaisi äkkiseltään hienolta utopialta. Yhteinen valuutta, yhteinen maapallo, varmaankin maailmanhallituskin, joka laittaa planeetan ongelmat kuntoon? Mutta kun Krugmanin ajatusleikki etenee, selviää, että yhden valuutan maailmassa paikallisten taantumien ja ylikuumentumisten hallinta olisi mahdotonta. Valuutan arvoon kajoaminen yhtäällä taantuman helpottamiseksi aiheuttaisikin samaan aikaan lisäongelmia siellä, jossa ongelmana on samaan aikaan ylikuumentuminen.

Sitten taantumiin. Krugman muistuttaa, että 1930-luvun suuresta lamasta lähtien on maailmassa on ollut profeettoja, jotka olivat ennustaneet uuden suuren laman alkavan minä päivänä tahansa. Tämä vääriin hälytyksiin turtumisen efekti on yksi selitys siihen, ettei 2000-luvulla enää uskottu uuteen suureen lamaan.

Maailman talousjärjestelmään luotiin kuitenkin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä vakava haavoittuvuus – varjopankkijärjestelmä hedgerahastoineen. Perinteisen pankkijärjestelmän ulkopuolisissa rahastoissa alkoi liikkua valtavasti rahaa, jota ei valvottu. Varjopankkijärjestelmässä touhuavat ihmiset taas altistuivat moraalikadolle – heidät oli päästetty ottamaan riskejä toisten ihmisten rahoilla. Niinpä kun riskit laukesivat, suureksi paisunut varjopankkijärjestelmä veti ongelmiin myös reaalimaailman pankit.

”Uusi finanssi-instrumentti” alkaa kuulostaa yhtä myönteiseltä keksinnöltä kuin ”uusi konetuliase”. Onko johdannaiskaupalla enää mitään suoraa yhteyttä reaalitalouteen? Perinteisen osakekaupan ymmärtää – yritysten on esimerkiksi saatava rahaa investointeihin – mutta millä tavalla esimerkiksi johdannaiskauppa lisää yritteliäisyyttä tai yhteiskuntien vireyttä? Miten johdannaiskauppa hyödyttää ketään muuta kuin johdannaiskaupan pyörittäjiä ja omaisuuttaan pelivälineeksi luovuttavia?

Kun Krugman esittelee George Sorosin kaltaisia finanssihahmoja, on vaikea tulkita ovatko he hänen silmissään ”mestarisijoittajia” vai ”suurkeinottelijoita”. Krugman pohtii, että valuuttakeinottelijan voi kyllä ajatella syyllistyvän yhteiskunnan vastaiseen toimintaan. Mutta hänestä liiketoiminnan ja valuuttakeinottelun välistä rajaa on vaikea valvoa. Helposti tullaan rajoittaneeksi samalla rehellistäkin liiketoimintaa – jossa rahaa myös liikkuu rajojen yli.

Lukijalla herää kiinnostus rahoitusalan vaikuttajiin ylipäänsä. Miksi he ovat hakeutuneet alalle, mitä he ajattelevat ammattikuntansa paikasta maailmassa, mitä he ajattelevat yhteiskuntamoraalista?

Taloutta seuraava media tuntuu raportoivan vain näiden ihmisten elämäntyyliä, uranäkymiä, markkinakäsityksiä ja niin edelleen.

Krugman kuvailee viime vuosikymmenten merkittävimmät talouskriisit Etelä-Amerikasta Aasiaan. Jokaiselle löytyy omat, paikalliset selityksensä, joten talouskriisien hoitamiseenkaan ei sovi aina ja kaikkialla jokin yksi ja sama patenttilääke.

Krugmanista, kuten muistakin lukemistani kirjoista, saa kuitenkin vaikutelman taloustieteilijöistä lääkäreinä. Joka talouskriisi tuntuu olevan kuin uusi oireyhtymä, jossa on piirteitä vanhoista tutuista sairauksista, mutta aina jotain ennenkuulumatontakin. Ja silti lääkärien haaveena on löytää lopullinen lääke, joka tepsii myös seuraavan sairastuneen kohdalla.

Esimerkkejä maiden omaleimaisuudesta:

Kaakkois-Aasian kehitysmaiden taloudellisen nousun Krugman tulkitsee, ei suinkaan kehitysapuponnistelujen tulokseksi, vaan ”lähes puolivahingossa tapahtuneeksi seuraukseksi sieluttomien monikansallisten yritysten ja ahneiden paikallisten yrittäjien toiminnasta”.

Latinalaisen Amerikan jatkuvat talousvaikeudet puolestaan selittyvät Krugmanin mukaan koko 1900-luvun epävakaudella. Monissa Etelä-Amerikan maissa valta on kimpoillut tiuhaan sotilasdiktaattorien ja heikkojen vaaleilla valittujen hallitusten välillä. Vallassaolijat ovat toistuvasti yrittäneet lunastaa kansansuosiota populistisilla talousohjelmilla, joihin mailla ei ole ollut oikeasti varaa. On otettu höveliä lainaa ulkomailta mistä on saatu, tai painettu lisää rahaa. Tulos: maksutasehäiriö tai hyperinflaatio. Krugman antaa Latinalaisen Amerikan vitsauksille käyttökelpoisen yleisnimen ”makrotaloudellinen populismi”.

Maailmantalouden hoito on ilmeisesti nykyään ennen kaikkea luottamuksen vaalimista. Siis lähempänä psykologiaa tai hengellistä työtä kuin kovaa logiikkaa.

Krugman havainnollistaa, kuinka juuri luottamuksen menettäminen pyörittää finanssikriisien noidankehää. Epäluottamus ruokkii talousongelmia, jotka ruokkivat epäluottamusta ja niin edelleen. Krugman vertaa talouskriisiä vonkuvaan mikrofoniin, joka poimii ja vahvistaa ympäröivästä tilasta pienetkin äänet.

Siksi eri maiden kriiseihin on niin hanakasti tarjottu IMF:n rohtoja – korkeita korkoja, julkisten menojen leikkausta, veronkorotuksia – eikä esimerkiksi perinteistä elvytystä yhteiskunnan varoin. ”Markkinoiden luottamuksen palauttaminen” on muuttunut tärkeämmäksi kuin perinteinen ”järkevä talouspolitiikka”. Niinpä on yritettävä hoitaa markkinoiden ”harhakäsityksiä, ennakkoluuloja ja suoranaisia päähänpistoja”.

”Näin murrettiin keynesiläinen yhteiskuntasopimus. Kansainvälinen talouspolitiikka muotoutui tavalla, jolla oli vain hyvin vähän tekemistä taloustieteen kanssa. Siitä tuli amatööripsykologien puuhastelua”, Krugman kirjoittaa.

Hän ei kuitenkaan syytä IMF:ää talouskriisien pahentamisesta. Parempiakaan vaihtoehtoja toimia ei ollut.

Joskus luottamuksen puute johtuu tiedon puutteesta. Krugman esittää, että yksi syy Thaimaan vuoden 1997 talouskriisin leviämiseen ympäri Aasiaa oli länsimaalaisten tietämättömyys.

Ulkomaisten sijoittajien silmissä Aasian maat olivat yhtä blokkia, vaikka todellisuudessa ne olivat hyvin erilaisia, osa terveempiä taloudeltaan. Lisäksi alueelle suuntautuneet rahavirrat oli kanavoitu usein kehittyvien maiden rahastoihin, jotka olivat niputtaneet koko maankolkan yhteen.

Taviksen talouskoulu -sarjan osa 5/5 julkaistaan torstaina 19 .elokuuta.

Aikaisemmin julkaistu
Taviksen talouskoulu: Oppivelvollisuus koko elämän ajaksi? (Suomenkuvalehti.fi 5.8.2010)
Taviksen talouskoulu: Miksi maailmassa on velkaa enemmän kuin rahaa? (Suomenkuvalehti.fi 10.8.2010)
Taviksen talouskoulu: Keinottelu – rikos ihmiskuntaa vastaan?
(Suomenkuvalehti.fi 12.8.2010)

Kirjat ovat:

* Niall Ferguson: Rahan nousu. Maailman rahoitushistoria. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2009.
* Markku Kuisma: Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa. Siltala 2010.
* Paul Krugman: Lama. Talouskriisin syyt, seuraukset ja korjauskeinot. HS-kirjat 2009.
* Jakke Holvas: Talousmetafysiikan kritiikkiä. Tutkijaliitto 2009.

Kuva Kaisa Rautaheimo