Taviksen talouskoulu: Miksi maailmassa on velkaa enemmän kuin rahaa?

kirjallisuus
Teksti
Susan Heikkinen

Toimittaja Susan Heikkinen luki valikoiman tuoreita taloushistoriaa käsitteleviä kirjoja. Tässä sarjassa hän kertoo niistä kertomisen arvoisen. Mitä oivalluksia tarjosi Niall Fergusonin teos Rahan nousu – maailman rahoitushistoria (Terra Cognita 2009)?


Talouskoulukirjat

Kannustavaa!

Heti talouskirjallisuusopintojeni aluksi historian professori Niall Ferguson motivoi urakkaan huomauttamalla, että merkittävä osa maailman väestöstä on rahoitusasioista tietämätön.

Tietämättömyys voi ulottua koronperinnän perusteista rahoitusmaailman instrumentteihin. Ja kummallista on, että samaan aikaan yhteiskunta odottaa ihmisten esimerkiksi omistavan itse kotinsa ja säästävän eläkevakuutusta.

Viimeisin Yhdysvalloista lähtenyt talouskriisikin on Fergusonin mukaan seurausta osin siitä, että rahoituksen historiaa ei tunneta – pankkijärjestelmän ylimmän johdon ensikäden muistot eivät ulotu 1980-luvun puoltaväliä kauemmas.

Toisaalta, hyväpalkkainen rahoitusala vetää maailmassa puoleensa eniten akateemisia kykyjä. Ferguson huomauttaa, että rahoitus liioittelee ihmisten eroja: onnekkaita ja nokkelia se rikastuttaa ja vähemmän onnekkaita ja nokkelia se köyhdyttää. Ja mitä yhtenäisemmäksi maailman rahoitusmarkkinat kehittyvät, sitä suurempia ovat rahoitusta tuntevien mahdollisuudet kaikkialla maailmassa, ja sitä suurempia rahoitustaidottomien riskit ajautua alaspäin.

Jos on yhtään kiinnostunut yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, on siis syytä olla kiinnostunut rahoituksesta.

Ferguson tarkastelee rahoitusalan kehitystä eräänlaisena evoluutiona. Luoton ja velan muotojen kehittyminen on ollut yhtä tärkeää kuin teknologiset innovaatiot. Koko ajan kehittyy uusia rahoituksen elämänmuotoja (ennen 1980-lukua esimerkiksi ns. johdannaiset olivat lähes tuntemattomia).

Ferguson esittelee, miten rahoituksen muodot kehittyivät alunperin vastauksina käytännön ongelmiin. Jos venetsialainen kauppias halusi lähteä hakemaan kauppatavaraa merten takaa, hänen piti saada lainaa laivanvarusteluun, koska vasta laivan palattua se toi tuotteet, jotka saattoi myydä rahasta. Merimatkaan taas sisältyi esimerkiksi uppoamisen riski, jonka korvaukseksi lainaaja otti palveluksestaan maksun, koron.

Pitkäkestoisia hankkeita, kuten mertentakaisten kauppapaikkojen valloittamista vihollisilta tai rautateiden rakentamista, taas ei kukaan voinut rahoittaa yksin. Keksittiin osakeyhtiö: yhdistetyillä pienillä panoksilla saatiin jonkin ajan kuluessa aikaan suuria voittoja, jotka sitten jaettiin sijoittaneiden kesken.

Osakekauppa taas kehkeytyi silloin, kun ensimmäinen osakeyhtiö, Hollannin 1600-luvun kauppakomppania, ei sovittujen toimintavuosien jälkeen palauttanutkaan sijoittajille näiden sijoittamaa pääomaa. Sijoittajien oli siis rahansa saadakseen myytävä osakkeensa jollekulle muulle, ja täsmälleen sillä hetkellä syntyi pörssi.

Joukkovelkakirjat taas syntyivät sotimisen sivutuotteena: valtiot tarvitsivat tilapäisesti paljon rahaa sotimiseen. Ne lainasivat rahat tavallisilta ihmisiltä myymällä heille velkakirjoja, jossa ne sitoutuivat maksamaan sen haltijalle kiinteän koron verran rahaa vuosittain ja lopuksi pääomankin takaisin.

Ferguson ei kuitenkaan pidä evoluutiota synonyymina edistykselle: kuten eliömaailmassa, rahoitusmaailmassakaan pitkälle kehittyminen ei suojaa sukupuutolta kriisin tullen, eivätkä toisaalta alkeellisetkaan rahoitusilmiöt, kuten pikkukaupunkien koronkiskurit, välttämättä katoa koskaan olemasta.

Olennaista nykyisessä rahamaailmassa on se, että rahaa ei oikeastaan ole. Fergusonia mukaillen voi kuvitella rautalankaesimerkin:

Kuvitellaan, että sata ihmistä tallettaa yhteensä 100 euroa pankkiin A.

Koska on epätodennäköistä, että kaikki tallettajat haluaisivat nostaa kaikki säästönsä yhtä aikaa pois, pankki A lainaa eteenpäin 90 euroa. Lainaajat tallettavat nämä 90 euroa pankkiin B, joka edelleen lainaa siitä 80 euroa jollekin. Tämä tallettaa ne edelleen pankkiin C, ja pankki myöntää siitä jollekin lainaa 70 euroa. Seuraa tilanne, jossa alkuperäistä rahaa on kierrossa 70 euroa ja pankeissa 30 euroa – ja velkoja on syntynyt maailmaan 240 euroa.

Tämä on mahdollista, koska laillisessa pankkitoiminnassa on vain osittainen kassavarantovelvoite, siis kassassa ei tarvitse olla kuin murto-osa sinne talletetuista rahoista. Tämän käytännön maailmassa aloitti muuten Ruotsin valtionpankki 1600-luvulla. 1900-luvun alkupuolella kassavarantoa oli pankeilla vielä neljännes talletuksista, mutta viime vuosina enää ehkä neljä prosenttia.

Raha on siis pohjimmaiselta olemukseltaan luottamusta, opin Fergusonilta. Enää 1970-luvun jälkeen raha ei ole ollut edes luottamusta siihen, että paperinpalaa vastaan saa keskuspankista kimpaleen jalometallia. Raha on luottamusta siihen, että sen vaihtoarvo säilyy, että yhdellä rahalla saa tänään yhtä monta leipää kuin eilenkin.

Ja raha on luottamusta siihen, että pankki antaa sinne talletetut rahat takaisin, jos tallettaja haluaa. Ja siitä seuraa, että velanmaksuun on luotettava, ja toisaalta että velanantajaan on luotettava, ettei se irtisano velkaa yhtäkkiä maksettavaksi.

Länsimaiset ihmiset ovat rakentaneet suunnitelmansa ja elämänsitoumuksensa siis luottamukselle rahajärjestelmään, joten jos luottamuksen verkosto romahtaa, ihmisten elämät mullistuvat – lainoja irtisanotaan, omaisuudet muuttuvat arvottomiksi, aineellinen elintaso romahtaa. Pidetään ilmeisesti itsestäänselvänä, että tällainen mullistus olisi katastrofi, ellei muuten niin sen synnyttämän yhteiskunnallisen levottomuuden takia. Niinpä luottamuksen verkostoa pidetään yhteiskunnan voiminkin yllä – ja esimerkiksi Kreikan pankkeja tuetaan.

Jos nimittäin luottamus pankkiin katoaa, tallettajat alkavat suurin joukoin vaatia säästöjään takaisin. Pankilla ei ole, koska se on lainannut ne, joten se joutuu vaatimaan lainarahat takaisin. Ketjureaktio kaataa edetessään yksityisten ihmisten talouksia ja toisia pankkeja. Siksi pankkeja on tapana tukea yhteiskunnan rahoin – kun pankkia pääomitetaan ulkopuolelta, raha ei tietenkään mene suoranaisesti pankkien omistajien taskuihin. Se menee ”leskille ja orvoille”, jotka nostavat pankkitalletuksensa, tai pankin pääomaan olemaan, jotta lesket ja orvot saavat takaisin luottamuksensa siihen, että tarvittaessa juuri he myös saavat nostettua talletuksensa – jolloin he eivät nosta niitä. Mutta koska pankki ei siis kaadu, pankkien omistajat välttävät henkilökohtaiset suurmenetykset. Kumpi on tärkeämpää: joidenkin holtittomien rankaisu vaiko kaikkien luottamus arkielämän vakauteen?
Tässä valossa Kreikkaa lainoittaneiden pankkien pelastaminenkaan ei siis olisikaan olennaisesti ”tappioiden sosialisoimista” vaan ”sosiaalisten tappioiden välttämistä”. Luulisin, että sen hyöty maailmalle palautuu viiveellä rahoitusmaailman valvonnan kehittymisenä. Maksammehan rauhanturvaamisestakin, miksei sitten yhteiskuntarauhanturvaamisesta.
Ja koko talousjärjestelmän uusiminen on sitten oma projektinsa, joka kai olisi toivottavaa hoitaa hallitusti eikä jonkin megakriisin paineissa.

Pörssikupla – kuinka ihmeessä se voi syntyä aina uudelleen ja uudelleen? Fergusonin mielestä mikään ei kuvaa selvemmin, miten vaikea ihmisen on oppia historiasta kuin pörssikuplien itseään toistava historia.

Ferguson luettelee pörssikuplien kolme toistuvaa piirretä: ensinnäkin sisäpiiri tietää enemmän kuin muut ja käyttää tietojaan ja asemaansa rikollisesti. Toiseksi tarvitaan maiden välisiä rahavirtoja. Kolmanneksi, kupla ei voi syntyä ilman helppoa luottoa.

Ja kuten usein toisteltu fraasi kuuluu, pörssit ovat sijoittajien psyyken peilejä. Pörssit voivat hurmioitua, masentua ja rynniä laumassa siinä missä ihmisetkin.

Vaikka historiasta oppiminen on vaikeaa, taloustieteilijät tuntuvat kuitenkin uskovan, että siitä voidaan oppia, Ferguson pohtii. Ainakin jos katsoo, miten tarmokkaasti he ovat selittäneet 30-luvun lamaa ja kehitelleet teorioita sen toistumisen välttämiseen.

Minkä mainion kysymyksen Ferguson heittääkään aloittaessaan luvun vakuutustoiminnasta: Onko yksilöllä velvollisuus suojautua epäonnelta, vai tulisiko luottaa valtion apuun epäonnen kohdatessa? Onko kehitettävä yksityistä vakuutustoimintaa vaiko hyvinvointivaltiota?

Hän kysyy, ei vastaa, mutta valaisee vakuutustoiminnan alkuvaiheet. Vakuuttaminen on nimittäin vakuutuksenantajalle silkkaa uhkapeliä, ellei hän osaa luotettavasti ennustaa, paljonko epäonnea asiakkaille tulee tapahtumaan. Matemaattinen perusta kannattavalle vakuutustoiminnalle luotiin todennäköisyyslaskelmina 1600-luvulla, ja ensimmäinen matemaattiselle perustalle rakennettu henkivakuutusrahasto perustettiin 1748 skotlantilaisille papeille. Tai paremminkin heidän puolisoilleen, siis papin kuoleman varalta. Kun pappeja oli paljon, melko vakiona pysyvä määrä heistä kuoli vuosittain, ja pystyttiin määrittelemään vakuutusmaksut mahdollisimman alhaisiksi.

Matematiikka selittää myös, miksi vakuutusyhtiön kannattaa olla mahdollisimman suuri: riskilaskelmat muuttuvat yhä tarkemmin paikkansa pitäviksi, mitä useampia vakuutettuja on.

Vakuutusyhtiön kassassa ei kuitenkaan lojuteta kaikkea rahaa, sillä sitä edullisempiahan voivat vakuutusmaksut olla, mitä paremmin ne poikivat vakuutusyhtiön hallussa. Niinpä vakuutusyhtiöt ja eläkerahastot ovat nykyään eräitä maailman suurimmista sijoittajista, ns. yhteisösijoittajia.

Mutta mihin vakuutusyhtiö sijoittaa keräämänsä rahan? Turvallisiin valtioiden joukkovelkakirjoihin vai enemmän tuottoa tuottaviin mutta riskialttiisiin osakkeisiin? Ferguson kiteyttää vakuutusalan luonteen: siellä arkielämän riskit ja epävarmuudet kohtaavat rahoituksen riskit ja epävarmuudet.

Kaikenkattavan vapaaehtoisen vakuutustoiminnan ideologinen vaihtoehto on hyvinvointivaltio. Ferguson tulkitsee, että hyvinvointivaltiota alettiin länsimaissa kehitellä 1800-luvun lopulta lähtien. Tuolloin köyhäintalojen asukkien kohtaloa alettiin kyseenalaistaa ja heille alettiin vaatia jotain parempaa. ”Elämänriskiä” alettiin siirtää valtiolle.

On kiinnostavaa, että ensimmäinen valtiollinen pakollinen sairaus- ja eläketurvajärjestelmä otettiin tuolloin käyttöön Saksassa. Se ei suinkaan ollut sosialistinen keksintö, Ferguson kirjoittaa, vaan sen luojien tarkoitus oli ”synnyttää osattomien suuressa joukossa konservatiivinen mielenlaatu, joka syntyy eläkeoikeuden tunteesta” (Otto von Bismarck). Siis tehdä heistä helpommin hallittavia.

Ensimmäinen hyvinvoinnin eli elämänriskinkantamisen supervalta oli toisen maailmansodan jälkeinen Japani. Siellä kävi kuitenkin niin, että (osin hyvin voimisen takia) elinikä nousi huimasti ja syntyvyys laski. Ja pitempi elämä oli hienoa yksilöille mutta huono uutinen yhteiskunnalle, joka oli sitoutunut pitämään huolta vanhuksistaan.

Ferguson tulkitsee, että Japanissa aikansa kukoistanut hyvinvointijärjestelmä ei kulttuurisyistä toiminut esimerkiksi Britanniassa. Brittien individualismi sai ihmiset pelaamaan järjestelmällä.

Globalisaatio ei ole uusi ilmiö, Ferguson huomauttaa. Hänestä globalisaation ensimmäinen kausi oli 1880-luvulta ensimmäisen maailmansodan alkuun. Silloin tavarakaupan osuus maailmanlaajuisesta tuotannosta oli miltei sama kuin nykyään, liikkuvuus suurta ja sijoitukset ulkomaille suhteellisesti paljon suuremmat kuin nykyään. Aasia nähtiin silloinkin houkuttelevien mahdollisuuksien maanosana.

Fergusonin mukaan sekä imperialismi että globalisaatio voidaan nähdä valepukuina, joiden alla länsimainen rahatalous levittäytyi. Imperialistisen kauden perinnöksi siirtomaihin jäi kuitenkin päällimmäisenä tuntemus riistosta ja siitä seurannut katkeruus. Seurauksena esimerkiksi Kiina ei suinkaan integroitunut maailmantalouteen vaan irrottautui sen ulkopuolelle vuosikymmeniksi.

Viime vuosina tavalliset säästäväiset kiinalaiset ovat vuorostaan mullistaneet maailmantalouden. Kiina on pystynyt lainaamaan merkittävästi Yhdysvalloille. Kommunistista on siis tullut kapitalistin pankkiiri. Fergusonin mielestä Kiinan halu antaa ja USA:n vielä suurempi halu ottaa lainaa johti 2000-luvun suoja- eli hedgerahastojen buumiin. Hänestä aasialainen säästöjen ylitarjonta oli syy siihen, että köyhä, työtön amerikkalainenkin sai lopulta asuntolainaa. Kirjassaan hän kertoo yksityiskohtaisesti myös sen, miten nämä riskilainat sittemmin muokattiin arvopapereiksi, joiden arvon romahdus muutama vuosi sitten ravistelivat koko maailmantaloutta.

Ferguson välittää oivalluksen, että rahamarkkinat eivät ole ”hirviö, joka on taltutettava”, vaan ihmiskunnan peili. Ja optimistina ajattelisin, että peilikuvaansa voi muuttaa. Ihmiskunnan moraalisesti ryhdikkäämpi asento on sen johtajien tahdosta kiinni.

Taviksen talouskoulu -sarjan osa 3/5 julkaistaan torstaina 12.elokuuta.

Aikaisemmin julkaistu
Taviksen talouskoulu: Oppivelvollisuus koko elämän ajaksi? (Suomenkuvalehti.fi 5.8.2010)

Kirjat ovat:

* Niall Ferguson: Rahan nousu. Maailman rahoitushistoria. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2009.
* Markku Kuisma: Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa. Siltala 2010.
* Paul Krugman: Lama. Talouskriisin syyt, seuraukset ja korjauskeinot. HS-kirjat 2009.
* Jakke Holvas: Talousmetafysiikan kritiikkiä. Tutkijaliitto 2009.

Kuva Kaisa Rautaheimo