Taviksen talouskoulu: Keinottelu – rikos ihmiskuntaa vastaan?

kirjallisuus
Teksti
Susan Heikkinen

Toimittaja Susan Heikkinen luki valikoiman tuoreita taloushistoriaa käsitteleviä kirjoja. Tässä sarjassa hän kertoo niistä kertomisen arvoisen. Mitä oivalluksia tarjosi Markku Kuisman teos Rosvoparonien paluu – raha ja valta Suomen historiassa (Siltala 2010)?


Talouskoulukirjat

Sitten Suomen taloushistoriaan.

Historian professori Markku Kuisman teoksessa historia melkein hukkuu kielikuvatulvaan. Hän kertoo, kuinka Balkanin sodissa 1990-luvulla hyökkäävä nationalismi purkautui kiehuvana ryöppynä ihmiskunnan kasvoille, vaikka sen oli jo uskottu hävinneen menneisyyteen.

Samalla lailla ryöppyää lukijan kasvoille tämä kielikuvien kuohuva hornankattila, se kuinka uudet rosvoparonit kahmivat ahnaasti kansantalouksien vilja-aitoista tai kuinka teollisen edistyksen lumipallo pyörii vauhtiaan ja kokoaan kierros kierrokselta parantaen…

Kielikuvat ovat kyllä tekstin suola, mutta tämä sinänsä herkullinen teos oli minun makuuni jo liian suolainen.

Kirja lupaa kertoa rahan ja vallan yhteen kietoutumisen vaihtelevista muodoista Suomen historiassa. Kyllä se tähän kysymykseen vastaakin. Olisi ollut kiinnostavaa lukea myös Kuisman käsitys siitä, millä keinoin raha luo valtaa.

Kuisma toteaa, että koko modernin maailman synty jää käsittämättömäksi, ellei tunneta suuryritysten roolia. Esimerkiksi Suomea hallitsivat jo 1920-luvulla suuret metsäyritykset, ja niiden vaikutuksiin syventyminen on kuin laboratoriotutkimusta ”nykymaailman tärkeimmiksi otaksutuista liikevoimista”, oletettavasti siis niin sanotuista markkinavoimista.

1990-luvulta lähtien tapahtuneen markkinoiden vapauttamisen hän kyseenalaistaa: oliko vapaus tässä tapauksessa sittenkin vapauteen päästettyjen suden ja lampaiden yhdenvertaista vapautta? (Kirjan lukemisen jälkeen pisti kummasti silmään Helsingin Sanomien nettiuutinen, jonka otsikko oli ”Lukoil ei aio ostaa BP:tä: ’Emme ole susia'”.)

Kuisma huomauttaa myös, kuinka ”kapitalismin logiikka tunkeutui yhtiöiden maailmasta, jonne se ehkä luontevasti kuuluikin, yhteiskunnallisiin instituutioihin, kulttuurilaitoksiin ja yliopistoihin, joita väärin ymmärretyt yritysjohtamisen menetelmät alkoivat kehittää irvikuvikseen…” ja osoittaa, kuinka oikeassa olikaan kommunistinen manifesti kapitalismin tulevaisuutta ennustaessaan.

Hän näkee, että kommunismi vastaliikkeineen onnistui katkaisemaan teollisen kapitalismin voittokulun. Kommunismin kaaduttua kapitalismin pysäytetty kehitys pääsi 2000-luvulle tultaessa jatkumaan juuri manifestin ennustamiin mittasuhteisiin.

Voimakkaassa yleismaailmallisessa vaiheessaan kapitalismin oli manifestissa ennustettu muokkaavan uusiksi koko maailmankulttuurin, sulauttavan siihen paikalliset alakulttuurit ja häpäisevän kaiken ennen pyhänä ja arvokkaana pidetyn.

Kuisman mielestä Marxin ja Engelsin peruskysymys on edelleen ajankohtainen: onko sijoittajavetoiselle, avoimesti vahvoja voittajia suosivalle markkinalogiikalle hyvää vaihtoehtoa tai edes riittäviä vastavoimia?

Historioitsijana Kuisma muistuttaa, että jokainen sukupolvi saa perinnökseen jotkut historialliset rakenteet, jotka nopeimmillaankin muuttuvat hitaasti. Perintöä ei voi muuttaa, mutta sen päälle voi luoda uutta. Vapauden rajoja pitää tietenkin tutkia, ja muuttaa minkä voi, mutta perimmältään esimerkiksi Suomen kaltaisen pienen valtion on hänen mielestään vain sopeuduttava ja haettava parhaat keinot selviytyä maailmassa (mitä selviytymisellä sitten tarkoitetaankaan).

Yhteiskuntamoraalista Kuisma on huolissaan. Hänen mukaansa kohtuullisina, moraalisesti ja taloudellisesti kestävinä on pidetty enintään kymmenkertaisia tuloeroja eniten ansaitsevien ja keskituloisten välillä. Esimerkiksi Yhdysvaltain suuryritysten johtokaarti ansaitsi jokin aika sitten yli 300 kertaa keskivertotyöläisen verran. Keskiluokkaista työmoraalia rapauttavat Kuisman mielestä myös suurpääomien verovapaus, veroparatiisit ja muita alempi verotus.

Hämärien, pikavoitot nostaneiden markkinapelureiden teot Kuisma nimittää suorasukaisesti ”rikoksiksi ihmiskuntaa vastaan”. Hän ei malta olla puuttumatta kansainvälisiin finanssikatastrofeihin ja siteeraa amerikkalaisprofessori Nicholas Talebia. Tämä on luonut 10-kohtaisen ohjelman, jonka mukaan toimimalla finanssikatastrofit vältettäisiin. Ensimmäinen periaate on se, että yhdenkään yrityksen ei pidä kasvaa niin isoksi, ettei sen uskalleta antaa kaatua. Pelastustoimissa yhteiskunta näet ajautuu hankaliin tilanteisiin.

Ajankohtaisin Kuisman viesteistä liittyy vaalirahoituksen historiaan. Yritysmaailman antama vaalituki juureutuu jo vuoteen 1906, jolloin Suomi sai oman eduskunnan. Elinkeinoelämän edustus siinä oli heikko, ja J. K. Paasikivi yritti saada perustettua parlamenttiin ylähuoneen, jossa yritykset olisivat olleet vahvasti edustettuna. Ylähuonetta ei perustettu, joten elinkeinoelämä perusti etujärjestöt. 1920-luvulla liikemiehet harkitsivat oman puolueenkin perustamista. Loppujen lopuksi liikemiesten linjaksi muodostui liike-elämän omien edustajien ja porvarillista yhteiskuntajärjestystä tukevien puolueiden avustaminen, johon etujärjestötkin keräsivät jäsenyrityksiltään varoja.

Panokset olivat kuitenkin suuremmat kuin tänä päivänä, Kuisma alleviivaa. Politiikassa ei väännetty vain yritysten menestyksen mahdollisuudesta, vaan koko yhteiskuntajärjestyksestä, maan valtiojohtoisuuden asteesta. Siihen verrattuna viime vuosien Nova-kuviot ovat olleet Kuisman sanoin nappikauppaa. Liike-elämällä ei ole enää aitoa tarvetta markkinatalouden poliittisen tukirintaman rahoittamiseen. Markkinatalous tuli jo.

Vaalirahoituksen salamyhkäisyydellä oli historialliset syynsä: kylmän sodan aikana Moskovasta ja Washingtonista tullut rahoitus oli todellakin arkaluonteista ja salattavaa. Silloin politiikan panoskin oli valtava: koko Suomen kansainvälinen asema.

Vuodesta 1967 jaettua puoluetukea Kuisma puolustaa populistiselta vastustukselta. Niinpä niin: ellei puoluetukea olisi, rikkaita edustavat puolueet olisivat ylivoimaisessa asemassa. Raha olisi liian valtaa.

Niall Ferguson, joka Rahan nousu -teoksessaan vertaa rahoitusmarkkinoiden kehitystä evoluutioon, huomauttaa ulkopuolisen puuttumisen aiheuttavan evoluutioon aina vaikeasti ennustettavia seurauksia. Tällainen yhteiskunnan merkittävä puuttuminen markkinoihin tapahtui Suomessa vuonna 1915. Silloin vahvistettiin laki, joka esti metsäyhtiöitä haalimasta talonpoikaistiloja omistukseensa.

Se, jos mikä, oli vahvaa puuttumista markkinatalouden logiikkaan. Seurauksena metsänomistusrakenteet jäätyivät koko vuosisadaksi. Metsäteollisuuden, valtion ja viljelijöiden keskinäinen riippuvuus säilyi, ja metsätulot jatkoivat valumistaan läpi koko yhteiskunnan tuoden hyvinvointia laajalle.

Ajatusleikkinä voi kysyä, millainen maailma olisikaan, jos vaikkapa Lähi-idän öljyvarat olisivat kuuluneet yhtä laajasti alueen kansojen yksilöille kuin Suomen metsät suomalaisille.

Kiinnostava kontrasti nykyajan vapaan kilpailun mantralle on, että 1900-luvun suomalainen vienti rakennettiin kartellien varaan. Täydellinen suunnanmuutos tuli vasta 1988, kun Kilpailuvirasto perustettiin.

Ilman vientikartelleja pienen maan yritykset olisivat kilpailleet keskenään. Vientikartellien mahdollistamalla viennillä ne sen sijaan vaurastuttivat koko maata. Kuisman mukaan yritystoiminta oli läpikotaisin kartellisoitunutta kaikilla aloilla ja myös kotimarkkinoilla 1990-luvulle asti, mutta tämä oli koko maanosan tapa. Yritysten keskinäinen kilpailu nähtiin Euroopassa yleisesti jopa turmiollisena.

Neuvostoliiton sortuminen mursi ajattelun, ja amerikkalaisten jo kauan hellimä kartellienvastaisuus levisi Eurooppaan. Ja kun kartellit kiellettiin, yritysten piti korvata niiden tuoma etu toisella keinolla: fuusioitumalla suureksi. Siksi fuusioituminen oli juuri 1990-luvun trendi.

Valtionyhtiöiden yksityistäminen sen sijaan on kytenyt Suomessa jo kauan. Se oli asialistalla oikeiston ollessa vallalla 1930-luvulla, jolloin valtionyhtiöitä pidettiin – tutun kuuloisesti – markkinavääristymiä aiheuttavina. Kuisma näkee tässä oikeiston pitkäjänteisen pyrkimyksen: privatisointiohjelma otti jo tuolloin askelen eteenpäin, ja suotuisammissa poliittisissa oloissa siitä oli oikeiston hyvä jatkaa. Suotuisa aika koitti 1980-luvulla. 1990-luvun lama katkaisi yksityistämisen jälleen, ja 2000-luvulla se on taas jatkunut.

Kuisma kritisoi nykyajan johtajien palkitsemismekanismeja. Nuoren Suomen teollisuuden tienraivaajia ei hänen mielestään innoittanut tavanomainen voitontavoittelu, vaan väkevämminkin unelma uudenaikaisesta, itsenäisestä ja vaurastuvasta Suomesta.

Millään rahalla ei Kuisman mielestä päästä sellaiseen antaumukseen ja luomisvoimaan, joita osoittivat 1900-luvun jälkipuoliskolla esimerkiksi IVO:n, Nesteen ja Enso-Gutzeitin pomot.

Nykyajan suomalaisia talouspomoja Kuisma kutsuu partiopojiksi, jotka matkivat Wall Streetia ja veivät pörssiin valtionyhtiöitä, jotta saisivat leikkiä kansainvälisen luokan pelureita. 1970-luvulta taas löytyy sellainenkin episodi, että Neste olisi voinut lähteä elektroniikkabisnekseen, mutta se ei halunnut ryhtyä kilpailullaan tappamaan pioneeri Nokian elektroniikkateollisuutta kehtoonsa.

Kuisma on väkevästi huolissaan. Hänestä nykyinen herraluokka keskittyy vain rahakirstujensa täyttämiseen, mikä on pelottava enne ja kulttuurimme rappion merkki. Hän huomauttaa, että entisajan aateli sentään vaali kunniaansa valtiota palvelemalla. ”Kun keskiluokka menettää uskonsa ja työhalunsa ja omaksuu herrakansan bonusmoraalin, silloin eivät enää mitkään ylimmän johdon kannustimet saa organisaatioita toimimaan.”

Mutta kapitalismia hän ei tuomitse. Kysymys on sen sijaan siitä, että ”kapitalismi hyödyllisenä talousjärjestelmänä on pelastettava ääriliikkeiltä ja ihmisten luottamus kohtuuteen ja moraaliin on jotenkin koetettava kursia uudelleen kasaan”.


Taviksen talouskoulu -sarjan osa 4/5 julkaistaan tiistaina 17.elokuuta.

Aikaisemmin julkaistu
Taviksen talouskoulu: Oppivelvollisuus koko elämän ajaksi? (Suomenkuvalehti.fi 5.8.2010)
Taviksen talouskoulu: Miksi maailmassa on velkaa enemmän kuin rahaa? (Suomenkuvalehti.fi 10.8.2010)

Kirjat ovat:

* Niall Ferguson: Rahan nousu. Maailman rahoitushistoria. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2009.
* Markku Kuisma: Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa. Siltala 2010.
* Paul Krugman: Lama. Talouskriisin syyt, seuraukset ja korjauskeinot. HS-kirjat 2009.
* Jakke Holvas: Talousmetafysiikan kritiikkiä. Tutkijaliitto 2009.

Kuva Kaisa Rautaheimo