Ääni puolueelle vai puoluetta vastaan – taktinen äänestäminen on vaikea laji
Sdp:n markkinoima malli on kuin poimisi blokkivaalien ja suomalaisen systeemin huonoimmat puolet, sanoo politiikan tutkija Hanna Wass.
Jokaisella on yksi ääni. Mutta voisiko äänestään saada irti enemmän? Äänestää jotain muuta kuin todellista suosikkiaan ja näin vaikuttaa tulevan hallituksen kokoonpanoon enemmän kuin suosikkia äänestämällä.
Sdp on kannustanut ihmisiä sellaiseen. Puolue on varoittanut, että vain demareita äänestämällä voi estää ”sinimustan” hallituksen valtaannousun. Muistuttanut, että Sanna Marinia voi äänestää vain yhdessä vaalipiirissä, mutta pääministeriksi ihan jokaisessa vaalipiirissä.
Näin Sdp liehittelee etenkin vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajia.
Uusimmassa Helsingin Sanomien mielipidemittauksessa kolme suosituinta puoluetta ovat prosenttiyksikön kymmenysten päässä toisistaan.
Ylen uusimmassa mittauksessa erot ovat hieman suuremmat. Siinä kokoomuksella on Sdp:hen 1,1 prosenttiyksikön etumatka, mikä tarkoittaa noin 33 000 äänestäjää.
Se on reilut viisi prosenttia äänimäärästä, jonka vasemmistoliitto ja vihreät saivat viime eduskuntavaaleissa.
Suomessa on tyypillistä taivastella, että meillä hädin tuskin tajutaan kunnolla nykyistäkään vaalijärjestelmää. Äänestetään ehdokasta, vaikka pitäisi äänestää ensisijaisesti puoluetta.
Nyt ymmärryksen pitäisi nousta ihan uudelle tasolle. Pitäisi osata äänestää toista puoluetta kuin oikeasti kannattaa, jotta vaikuttaisi maksimaalisesti hallituskokoonpanoon.
Onko tällaiseen äänestämiseen edes rahkeita?
Yleisen valtio-opin dosentti Hanna Wass Helsingin yliopistosta sanoo, että äänestäjät ovat erilaisia. Ehdokkaan ja puolueen painoarvo on vaihdellut eri aikoina.
1960-luvulla lähes 70 prosenttia äänestäjistä kertoi kyselytutkimuksissa, että puolue on ehdokasta tärkeämpi.
1990-luvulla oli toisinpäin. Vuosien 1995 ja 1999 eduskuntavaaleissa enemmistö piti ehdokasta äänestyspäätöksen kannalta tärkeämpänä kuin puoluetta.
2010-luvulle tultaessa jokin oli taas muuttunut. Nykyään yli puolelle äänestäjistä puolue merkitsee enemmän kuin ehdokas.
Nyt kun on siis opittu äänestämään puoluetta, voisivatko suomalaiset innostua hallituspohjan puolesta äänestämisestä?
Hanna Wass sanoo, että tällainen ajatus on hieman vinoutunut. Demareiden markkinoima malli on kuin poimisi blokkivaalien ja suomalaisen systeemin huonoimmat puolet, Wass sanoo. Silloin äänestää blokkia ilman takeita siitä, että markkinoitu hallituskokoonpano saataisiin kasaan.
Lisäksi taktisella äänestäjällä pitäisi olla hyvin tarkka kuva oman vaalipiirinsä kannatustilanteesta. Joissain vaalipiireissä kisa viimeisestä paikasta voi olla tiukka. Siitä eivät välttämättä kisaa valtakunnallisten gallupien ykköspuolueet.
Monipuoluejärjestelmässä jokainen puolue saa vaalituloksesta neuvotteluvoimaa hallitusneuvotteluihin. Jos vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat äänestävät Sdp:tä, he luovuttavat tätä voimaa demareille.
Näiden vaalien jäljiltä ei ole takeita edes siitä, että vaalien suurimman puolueen puheenjohtaja on pääministeri, kuten on ollut tähän saakka aina uuden perustuslain aikana.
Jos Sdp onnistuu ohjaamaan vihreiden ja vasemmistoliiton kannatusta itselleen, se tietää vihreille nykygallupejakin kehnompaa tulosta.
Vihreiden puheenjohtaja Maria Ohisalo on sanonut, että nykyiset gallupluvut – HS:n mittauksessa 8,4 prosenttia – eivät riitä. Puolue ei voi mennä niillä hallitukseen.
Tähän liittyy Sdp:n taktiikan sudenkuoppa. Puolue tarvitsee vihreiden ääniä, jotta saavuttaa ykköspaikan. Mutta yhtä lailla se tarvitsee vihreät mukaan hallitukseen, jotta voisi olla pääministeripuolue.
On tietysti mahdollista, että Ohisalo muuttaa mielensä. Mutta sellaista hallitusta, jossa olisi Sdp muttei vihreitä, on vaikea kuvitella nykyluvuilla. Ellei sitten keskusta lähde hallitukseen, tällä kertaa sinipunamultaan.
Jos Sdp olisi suurin, mutta Marin ei saisi hallitusta kasaan, sitä alkaisi koota seuraavaksi suurimman puolueen johtaja. Siis Petteri Orpo tai Riikka Purra.
”Sinimustaa” hallitusta ei olisikaan torpattu.
Mediassa on pitkään toisteltu, että uuden perustuslain aikana eduskuntavaaleista on tullut pääministerivaalit. Siinä mielessä ei ole uutta, että äänestäjät valitsisivat kolmen suosituimman puolueen joukosta.
Tosin tähän saakka pääministeriasetelma ei ole ainakaan vaalitutkimusten mukaan ollut ratkaiseva. Vaalitutkimuksissa on 2000-luvun alusta lähtien kysytty, millä perusteilla ihmiset ovat tehneet äänestyspäätöksensä. Vastaajat ovat voineet valita lukuisista vaihtoehdoista. Yksi vaihtoehdoista on mahdollisuus osallistua pääministerin valintaan.
Sen merkitys äänestyspäätökselle on ollut häviävän pieni.
Mutta ehkä tämä muuttuu.
Aiemmissa vaaleissa on kuultu poliitikoilta ”käydään ne vaalit ensin” ja ”gallupit eivät äänestä” -tyyppisiä nöyristeleviä lauseita. On leikitty leikkiä, jossa esitetään, että jokaisella puolueella on realistiset mahdollisuudet voittaa vaalit. Sen leikin Sdp päätti näissä vaaleissa lopettaa.