Valkoisesta Suomesta sateenkaaren alle
Historiallisen Carl Gustaf Emil Mannerheimin lisäksi suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttaa toinen, fiktiivinen Mannerheim. Tutkijan uutuuskirja kertoo, mihin kaikkeen häntä on käytetty.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Nainen tapasi marsalkka Mannerheimin sattumalta kadulla jatkosodan aikana Helsingissä.
Reilu kaksikymmenvuotias kätilöopiskelija kertoi ihailevansa ja rakastavansa Mannerheimia. Marsalkka vastasi, että hän ihaili tulevaa kätilöä vielä syvemmin, sillä hän rakasti lapsia.
Kohtaaminen vaikutti nuoreen naiseen voimakkaasti, ja hän virkkoi Mannerheimille tekevänsä syntymättömästä pojastaan marsalkan kaiman. Mannerheim lupautui kummiksi. Naisen silmäkulmaan kihosi kyynel, jonka Mannerheim pyyhkäisi pois hansikkaallaan. Tuon käsineen nainen toivoi salaa omistaneensa.
Nainen niiasi nöyrimmästi ja juoksi pois.
Kymmenisen vuotta myöhemmin hän kertoi heränneensä yöllä ja todistaneensa, kuinka värivalokuva marsalkasta tippui seinältä makuuhuoneen kunniapaikalta. Mannerheim oli juuri silloin kuollut.
Kaarle Kustaa Eemil -nimistä poikaa ei koskaan syntynyt.
Mannerheimin koskettaminen, edes lyhyt oleskelu tämän taikapiirissä, on keskeinen piirre, joka toistuu Mannerheimista julkaistuissa muistelmissa ja anekdooteissa.
Kätilöopiskelijan, myöhemmin kokoomuksen pitkäaikaisena kansanedustajana toimineen Alli Vaittinen-Kuikan kertomus on yksi lukuisista, joihin historiantutkija Tuomas Tepora törmäsi tutkiessaan Mannerheimista luotuja mielikuvia.
”Menneen ajan ruotsinkielisenä aristokraattina ja Venäjän armeijan entisenä upseerina Mannerheim ei edustanut yhteiskunnan keskivertojäsentä. Myönteisissä mielikuvissa hän on kansaa lähellä oleva isähahmo, jossa liki kaikki on silti tavallisen kansalaisen ulottumattomissa”, Tepora kertoo.
Hänen helmikuussa ilmestyvä teoksensa Sankari ja antisankari (Gaudeamus) tarkastelee Mannerheimin henkilökulttia vuodesta 1918 nykypäivään. Teos ei ole elämäkerta vaan mielikuvahistoria. Se esittelee Mannerheim-kultin ja siitä versovien myyttien historiallista muodostumista sekä henkilökultin rakentajia, kuvainraastajia ja uudelleenkoodaajia.
Kirjassaan Tepora perkaa ja purkaa historiallisiin yhteyksiinsä 1920-luvulta alkaneet patsaskiistat, julkiset polemiikit, lapsille ja nuorille suunnatun Mannerheim-kirjallisuuden sekä provokaatiot, joissa Marski on valjastettu mitä erilaisimpien agendojen alustaksi.
Kirja on myös selvää jatkoa hänen aiemmille tutkimuksilleen, jotka ovat käsitelleet nationalismin ja suomalaisuuden ryhmäsymbolien historiaa 1900-luvulla.
Väitöskirjaan pohjautunut, vuoden 2011 tiedekirjana palkittu Sinun puolestas elää ja kuolla (WSOY) kuvasi itsenäisen Suomen historian lippujen näkökulmasta. Talvisodan hengen myyttiä tarkastellut Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota (WSOY) julkaistiin vuonna 2015.
Suomen marsalkka, päälahtari, myyttinen sotasankari, menneen ajan aristokraatti, seksualisoitu suurmies ja camphuumorihahmo.
Teporan mukaan historiallisen, vuosina 1867–1951 eläneen Carl Gustaf Emil Mannerheimin lisäksi suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttaa toinen, fiktiivinen Mannerheim, jonka ilmenemismuodot ovat muuttuneet ja vaihdelleet yhteiskunnallisissa murroskausissa.
Sisällissodan jälkeen Mannerheimista alettiin muovata valkoista kenraalia, jonka hahmoon liitettiin autoritäärisiä, konservatiivisia ja valkoisen Suomen säilyttäjän piirteitä.
Teporan mielestä Mannerheim oli ajalleen tyypillinen hahmo, johon turvauduttiin maailmansodan jälkeen. Venäjän ja Itävalta-Unkarin dynastioiden romahduksessa syntyneissä hauraissa demokratioissa poliittiseen johtoon nousi tai pyrki nousemaan entisen emämaan armeijassa palvelleita sotilasjohtajia.
”Mannerheimia voi verrata esimerkiksi Puolan Józef Piłsudskiin, Unkarin Miklós Horthyyn tai Viron Johan Laidoneriin”, Tepora sanoo.
Oikeistokonservatiivisen Mannerheim-kultin lisäksi sisällissota tuotti voimakkaan vastakuvan. Laitavasemmiston mielikuvissa Mannerheim oli päälahtari, joka oli henkilökohtaisesti vastuussa teloituksista ja suhteettomaksi kostotoimenpiteeksi äityneessä vankileirikatastrofissa kesällä 1918.
Vielä talvisodassa ja jatkosodan alussa Mannerheim johti ”vapaussodan loppunäytöstä” ja ”pyhää sotaa”, mutta lopulta hän henkilöi sodasta irtautumista ja itsenäisyyden säilyttämistä. Valkoisesta kenraalista muovattiin kansaa symbolisesti ja käytännössä yhdistänyt ratsastava marsalkka.
Mannerheimin tietoisen henkilökultin rakentaminen eteni 1950–1960-luvuilla taitteeseen, jossa hänelle rakennettiin patsaita ja museoita, mutta lisäksi kasaantunutta myyttistä rakennelmaa alettiin tietoisesti purkaa.
Teporan mukaan 1960-luvulta lähtien historiallisen ja fiktiivisen Mannerheimin tiet erkanivat. Mannerheimia alettiin tietoisesti käsitellä mielikuvien tasolla ja fiktiivisenä hahmona.
1980-luvun mittaan poliitikkojen yksityiselämä kohosi mediassa hyväksytymmäksi aiheeksi, mikä heijastui myös Mannerheimin henkilökulttiin. Yksityiselämän ja perhesuhteiden pöyhimisen lisäksi aristokraattiseen Mannerheimiin alettiin liittää inhimillisiä ominaisuuksia: gastronomi, maan ensimmäinen golfharrastaja ja mestarivalokuvaaja.
Suurempi muutos tapahtui 1990-luvulla. Neuvostoliiton hajoamisen synnyttämä uusisänmaallinen ilmapiiri, vuosikymmenen alun dramaattinen talouslama ja samaan aikaan voimistunut länsisuuntaus ja Euroopan yhdentyminen synnyttivät tarpeen uudistaa mielikuvat marsalkasta.
Uudessa tilanteessa Mannerheim valjastettiin samanaikaisesti perinteisten suomalaisten arvojen puolustajaksi suhteessa postmoderniin kulttuuriin sekä kosmopoliitiksi, jonka osoittamaa tietä Suomenkin tulisi liittyä Euroopan unioniin.
Uudella vuosituhannella Mannerheimin henkilö on noussut pinnalle sotarikollisuutta käsittelevissä pohdinnoissa ja toisaalta sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin liittyvissä kysymyksissä.
Lenin, Stalin, Hitler, Mao, Ho Tši Minh.
Poliittiset henkilökultit yhdistetään tavallisesti totalitaarisiin, suljettuihin yhteiskuntiin, joissa henkilökultti on suoraviivaisesti poliittisen hallinnan väline. Särötöntä henkilökuvaa luodaan jo diktaattorin eläessä, eikä kritiikille tai vaihtoehtoisille tulkinnoille anneta sijaa.
Tepora keskittyy teoksessaan kuitenkin demokraattisiin ja avoimiin yhteiskuntiin, joissa henkilökultit rakentuvat monimuotoisemmin, ja etenkin kuoleman jälkeen henkilökultin hallinta on vaikeaa ja lopulta miltei mahdotonta.
Teporan mukaan Mannerheim on ajalleen tyypillinen, suljetusta avoimeen muuttuvan ”hybridiyhteiskunnan” hahmo. Sotien välisenä aikana esimerkiksi veteraanijärjestöt rakensivat tietoisesti Mannerheim-kulttia oman asemansa ja identiteettinsä oikeuttamiseksi ja julkiseksi hyväksymiseksi.
Mannerheimin kuoleman jälkeen marsalkan perinnön ja jälkimaineen keskeisinä kannattelijoina ovat toimineet Mannerheim-säätiö, ratsastajapatsasvaltuuskunnan työtä jatkanut Mannerheimin perinnesäätiö sekä Mannerheim-ristin ritarien säätiö.
”Isänmaallisen uhrimielen ja kansallisen puolustustahdon” ylläpitäjinä ja kehittäjinä ovat kunnostautuneet veteraanit, armeijan upseerit, aristokraatit ja vanhan rahan vuorineuvokset sekä nykyaikaa lähestyttäessä yritysjohtajat.
Konservatiivisen Mannerheim-kuvan pitkäaikaisena vaalijana toimi jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth, joka toimi keskeisenä henkilönä veteraaniliikkeessä ja Mannerheim-järjestöissä 1950-luvun alusta saakka.
Uusisänmaallisella 1990-luvulla hän nousi julkisuuteen ja otti itse paikkansa Mannerheimin tahdon välittäjänä jälkipolville. Hänen maineensa ”vara-marsalkkana” rakentui Nykytaiteen museo Kiasman ja Mannerheimin ratsastajapatsaan välisissä sijaintikiistoissa, EU-jäsenyyden näkyvänä kannattajana sekä keulakuvana, joka johdatti Mannerheim-ristin ritarit itsenäisyyspäivänä Linnan juhliin.
”Ennen 1990-lukua Ehrnrooth ei ollut suuren yleisön tuntema. Vuonna 2004 hänelle kuitenkin järjestettiin valtiolliset hautajaiset ja myöhemmin samana vuonna hänet äänestettiin neljänneksi suurimmaksi suomalaiseksi Ylen tv-kilpailussa. Aikamoinen suoritus”, Tepora sanoo.
Vaikutusvaltaisista portinvartijoista huolimatta Mannerheim-kultti on säröillyt ja muuttunut jatkuvasti. Avoimessa yhteiskunnassa marsalkkaa on pilkattu, loukattu, parodioitu, välineellistetty eri tarkoituksiin ja karnevalisoitu uusilla hätkähdyttävillä tavoilla. Muuttumattomin on kuitenkin ollut laitavasemmiston perinteinen tapa kuvata Mannerheim päälahtarina, joka edustaa paholaista, antisankaria.
”Ilman alkuperäistä kahtiajakoa marsalkkaan ja lahtariin kansalaisilla ei olisi tarvetta puolustaa sankariaan tai hyökätä hänen kimppuunsa. Sisällissodan luoma perusjännite pitää Mannerheimin pinnalla vuodesta toiseen”, Tepora sanoo.
Myös väitetty homoseksuaalisuus pitää Mannerheimin julkisuudessa.
Viitteitä hänen homo- tai biseksuaalisuudestaan on väitetysti löydetty aina 1800-luvun kadettikouluvuosista lähtien. Pitävämmät todisteet kertovat, että sotien välisenä aikana punaisessa kertomaperinteessä ja upseeripiireissä huhuttiin Mannerheimin homoudesta.
Näkyvimmin spekulointi Mannerheimin seksuaalisesta suuntautumisesta nousi julkisuuteen 1990-luvulla, ja huipennuksena voi pitää Katarina Lillqvistin ohjaamaa nukkeanimaatiota Uralin perhonen (2008), jonka nähtiin nolaavan Mannerheim leimaamalla tämä homoksi ja transvestiitiksi.
”Radikaaliksi tulkittu teos edustikin pintaa raaputtamalla varsin konservatiivista, laitavasemmiston perinteestä kummunnutta lahtari-Mannerheim-historiapolitiikkaa”, Tepora sanoo.
Leikittely Mannerheimin seksuaalisuudella voi kuitenkin rakentaa hahmoa myös myönteisessä mielessä.
Mannerheim on toiminut ikonina suomalaisessa homoyhteisössä ainakin 1970-luvulta alkaen. Toukokuussa 2008 Vihreät nuoret järjesti kaikkia pareja koskevaa yhdenvertaisuutta korostaneen tapahtuman Mannerheimin patsaalla Mikkelissä.
Ajatuksena lienee ollut saattaa naurettavaksi keskustelu, jossa Mannerheimin oletetusta seksuaalisuudesta oli tehty tämän ansioiden mittari. Vihreät nuoret käytti Mannerheimia itselleen tärkeän viestin ajamiseen, ja samalla marsalkka tuli uudelleen koodatuksi myönteisellä tavalla.
Kiinnostavaa ei lopulta olekaan marsalkan seksuaalisuus, vaan mitä keskustelu kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta, sen kulttuurista ja mediajulkisuudesta.
”Mannerheimin mielikuvallinen tenho saa voimansa ja jatkuvuutensa tietoisista loukkauksista ja provosoinneista sekä yhtä tietoisista närkästymisistä”, Tepora sanoo.
”Herra kenraali, emme ole enää koskaan yksin”, lausui kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo puheensa päätteeksi eduskunnassa toukokuussa 2022.
Hallitus oli päivää aiemmin antanut selonteon, jossa esitettiin Suomen liittymistä Natoon. Lähetekeskustelussa useat kansanedustajat Orpon lisäksi hyödynsivät kenraali Ehrnroothin tunnettua lausahdusta talvisodan opetuksesta. Näin he historiallistivat, kuinka merkittävällä vedenjakajalla Suomi Nato-päätöksensä kanssa seisoi.
Kristillisten Päivi Räsäsen lisäksi vain muutama edustaja viittasi puheissaan epäsuorasti Mannerheimiin, ja nekin maininnat jäivät uutisoimatta mediassa.
Onko Mannerheim suomalaisuuden solmukohtana ja ilmapuntarina menettämässä ajankohtaisuuttaan, ja ovatko Ehrnrooth ja muut astumassa hänen paikalleen yhteiskunnan muuttuessa? Hiipuuko marsalkka auringonlaskun ratsastajaksi?
Tuomas Teporan mukaan elävien sukupolvien välittämän muistamisen ketjun katkeaminen saattaa heikentää toisen maailmansodan asemaa suomalaisessa muisto- ja historiakulttuurissa, minkä seurauksena Mannerheimiakin aletaan tarkastella vain historiallisena ilmiönä. Todennäköisempää hänen mukaansa on kuitenkin se, että sotakertomus – ja Mannerheim sen keskeisenä henkilönä – säilyttää asemansa suomalaisten keskeisenä historiallisena viitepisteenä.
”Presidentti Abraham Lincoln on selviytynyt Yhdysvalloissa keskeisenä henkilönä 160 vuoden ajan. Hänenkin henkilökulttinsa perusjännite syntyi sisällissodassa, jolla on Yhdysvalloissa aivan keskeinen historiapoliittinen merkitys. Toisen maailmansodan asema Suomessa on samaa luokkaa”, Tepora kertoo.
Mannerheim ei siis välttämättä ole ratsastamassa mihinkään.
Kirjoittaja on poliittisen historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.