Kadonnut: kansallisloinen
Lapamato imi sekä porvaristoa että vasemmistoa 1970-luvulle saakka. Nyt se on joutunut ahtaalle.
Loisiminen on luonnossa yleisin elinkeino. Siksi se ei kai voi olla lähtökohtaisesti sen halveksittavampi elämäntapa kuin esimerkiksi saalistus. Lisäksi loinen on ravintoketjussa yläpuolellamme, ottaahan se ihmisestä ravintonsa.
Usealla loisella on varsin kehittynyt, jopa mielikuvituksellinen elämänkierto. Hyviä esimerkkejä ovat nisäkkäiden ja lintujen suolessa elävät Diphyllobothrium-suvun heisimatolajit. Yksi iso mato voi tuottaa jopa miljoona munaa vuorokaudessa. Ulosteen mukana kulkeutuvasta munasta kuoriutuu vedessä uiva ripsitoukka, joka päätyy hankajalkaisäyriäisen ravinnoksi. Kun kala syö hankajalkaisen, toukka jatkaa elämänkiertoaan sen lihaksissa tai sisäelimissä.
Tätä kautta loinen päätyy kalaa syövän ihmisen tai eläimen suoleen ja varttuu aikuiseksi. Suvun heisimadot ovat usein metrien mittaisia.
Komein laji on Diphyllobothrium latum, ihmisen loinen, jonka ennätyspituudeksi on mitattu jopa 20–25 metriä. Kyseessä on lapamato, Suomen kansallisloinen.
Suomen Kuvalehden numerossa 21 vuodelta 1951 ilmestyi lääket. tri. A. Huhtalan artikkeli Kansallisloinen.
Huhtala oli vuosina 1946–1947 tutkinut eri puolilla maata toimivien lääkäreiden käsitystä lapamadon esiintymisestä ja päätynyt arvioimaan, että noin joka viides suomalainen ruokki matoa suolessaan. Länsi-Suomessa tartunta oli melko harvinainen rannikkopitäjiä lukuun ottamatta, mutta itäsuomalaisista paikoittain valtaosa oli madon isäntiä.
”Leveä heisimato on Suomessa levinnyt sangen laajalle alueelle ja kaikkien kansankerrosten keskuuteen. Se puree porvaria ja vaivaa vasemmistoa, kiusaa kommunistia ja riivaa ruotsalaista, se on pienviljelijän piina ja tilallisen tuska, se kipristää, koskee ja kolisee, se läiskii, loiskii ja lorisee”, Huhtala kirjoitti.
Leveä heisimato on lapamadon virallistyylinen synonyymi, kansanomaisempia olivat alve, lettimato ja alvimato sekä ruotsin kielestä (blinnikemask) johdetut pinetti, pintikka ja pinninkimato. Lapamato-nimi ilmeisesti viittaa madon olemukseen, joka on litteä kuin airon lapa.
Piirilääkäri Elias Lönnrot käytti ammatissaan lapamato-sanaa, ja alveeksi hän kutsui sen aiheuttamaa anemiaa. Toisaalla, Lönnrotin keräämässä kansalliseepos Kalevalassa, alve lienee tarkoittanut myös pieniä kaloja tai isoa vesistöä, mikä hyvin kuvastaa sanojen monikäyttöisyyttä.
Lapamadon elämänkierto ja syy anemialle selvisi tutkijoille vaiheittain 1800-luvulla, osin kansallisrunoilijan J. L. Runebergin pojan professori J. W. Runebergin ansiosta, joka väitöskirjassaan pyrki osoittamaan, että anemia (alve) voidaan parantaa tappamalla mato.
Lapamato on ollut Suomen kansalle tuttu jo 1700-luvulta, ja jo silloin havaittiin, että sitä esiintyy erityisesti vesistöjen varrella.
Uskonoppineet pitivät lapamatoa Jumalan rangaistuksena ihmisen syntien tähden. Kansa taas saattoi pitää matoa luonnollisena, jopa ruoansulatukselle tarpeellisena. Jotkut uskoivat, että lapamato oli ihmisessä synnynnäisenä.
Lapamadon elämänkierto selvitettiin Suomen itsenäistymisvuonna 1917 – tosin Sveitsissä puolalaistutkijoiden uurastuksen ansiosta. Tällöin todistettiin, että ripsitoukka tartuttaa hankajalkaisen. Ihminen saa lapamatotartunnan syömällä raakaa tai huonosti kypsennettyä kalaa, erityisesti haukea, ahventa tai madetta, tai niiden mätiä.
Itsenäisyyden alkuaikojen kaupungistuminen sekä vaurastuminen ja vesiklosetin käyttöönotto olivat lapamadolle onnenpotkuja.
Maatalousyhteiskunnassa ihmisen ulosteet olivat arvokkaita lannoitteita, jotka pyrittiin hyyskän tai riu’un alta korjaamaan viljelyksille. Vähäväkinen rahvas sai tartunnan syömällä suolahaukea tai ”maistelemalla mateenmähnää”, kuten Ailo Huhtala lehtikirjoituksessaan kuvasi, mutta oli loisen elämänkierrossa useimmiten umpikuja ulosteiden lannoitekäytön vuoksi.
Sen sijaan varakkaan herrasväen tuotokset valuivat putkea tai ojaa pitkin vesistöön, ja munista vapautuvat toukat asettuivat hankajalkaisiin ja edelleen niitä syöviin kaloihin.
Lapamatoa ryhdyttiin toden teolla kitkemään Huhtalan ohjeistuksen mukaisesti 1953. Suomen Punaisen Ristin piirien terveyssisaret kiersivät valistusfilmeineen kylillä.
Raaka kala – paha pala -kampanja kiinnitti huomiota lapamatoon myös kansantaloudellisena ongelmana. Laskettiin, että lapamadot söivät Suomessa noin 66 000 kiloa voita ja 120 000 kiloa leipää päivässä – aivan liikaa silloiselta köyhältä kansakunnalta.
Valistus toimi. Esimerkiksi Pohjois-Karjalan keskussairaalan potilaista noin 40 prosentilla oli mato vuonna 1950. Vuonna 1970 luku oli enää 10 prosenttia, 1981 vaivaiset 2. Ruokailutottumusten muutos vei madot ensin koulussa terveysoppia saaneelta nuorisolta. Vanhemmassa väessä loiset säilyivät pitempään.
Tunnetuin madon vastustaja oli SPR:n Karjalan piirin terveyssisar Alli Vaittinen-Kuikka. Hänestä tuli sittemmin myös kansanedustaja ja sosiaalineuvos. Valistustyö toi hänelle kansan suussa kuluneen kutsumanimen ”Mato-Alli”.
Nyky-Suomessa tartuntoja tavataan vuosittain korkeintaan muutamia kymmeniä. Useimmissa tapauksissa lapamato löytyy sattumalta, kun näytteistä etsitään esimerkiksi ulkomaanmatkan jälkeen muita matoja. Lapamadon ahdinkoon on vaikuttanut raa’an hauen, ahvenen ja mateen syönnin vähenemisen ja lääkityskampanjoiden lisäksi myös jätevesien käsittely. Vettä painavammat munat painuvat pohjalle jo melko yksinkertaisessakin saostuskaivossa, eikä uivia toukkia kuoriudu munista pimeässä.
Venäjällä, myös Karjalan tasavallan alueella, ja Keski-Euroopan alppijärvialueella lapamatoa edelleen tavataan suhteellisen yleisenä. Lapamadon suvun muiden lajien aiheuttamia tartuntoja tavataan Eurooppaankin tuoduissa kaloissa.
Lapamato on siirtynyt kalliista kansanvaivasta osaksi suullista perimätietoa. Esimerkiksi käy lohjalaisnaisen tarina, joka kerrataan suvun jokaisessa kokoontumisessa.
Hänen isoisänsä oli kalamiehiä. Lapamato oli papalle siten arkinen vaiva. Kun nuorin tytär toi sulhasen ensivisiitille kotiin, tätä odotti vessassa melkoinen näky: toilettiharjan ympärille kiedottu lapamato.
Sulhaselle se oli järkytys. Naimisiin pariskunta meni silti.