Telttani on linnani

Pariisissa on luteita. Matkatoimisto vaihtaa sen vuoksi pakettimatkan hotellin, joskin puhuu ”terveydellisistä syistä”. Kolme yön matka rakkauden kaupunkiin sesongin ulkopuolella maksaa kahdelta hengeltä 1 400 euroa. Hotellin taso on kolme tähteä miinus.

Matkailun kurjistuminen näkyy muual­lakin: Venetsia alkaa periä päiväturisteil­ta maksua. Málagassa haistatellaan turis­teille tarrakampanjassa. New York rajoittaa kovalla sakolla asuntojen lyhytaikaista vuokrausta, kuten Berliinikin. Ateenassa Akropoliksen päivittäistä vierailijamäärää on rajoitettu.

Massamatkailu suosittuihin kohteisiin on saatu kuulostamaan syntiseltä ja ikävältä. Se on itsekeskeistä toimintaa, joka pilaa ympäristön ja paikallisten asukkaiden elämän. On kauhisteltu kuvia, joissa kymmenien metrien levyinen ihmismassa tungeksii Fontana di Trevin edessä Roomassa.

Sama pätee reppureissaamiseen. Onko eltaantuneempaa kuin valkoinen länsimaalainen turisti etsimässä ennen kokemattomia paikkoja ja virnistelemässä omituisille ruoil­le? Silti monen meistä tekee mieli nähdä uusia maita, saada uusia ajatuksia ja elää jotenkin toisin kuin arkena. Ainainen samoissa nurkissa nysvääminen ei tee ihmismielelle hyvää.

En muista, milloin olen yöpynyt elämäni ensimmäisen kerran teltassa, mutta tiedän miltä teltassa haisi: renkaan sisuskumilta, tunkkaiselta pölyltä, kesältä.

Teimme lapsuudessani 1980-luvulla automatkoja Tanskaan ja Saksaan, mutta yövyimme hotelleissa, se oli äitini vaatimus. Saatoimme jättää hytin ottamatta ruotsinlaivalla ja syödä lounasta Ford Taunuksen takakontin päältä marketin parkkipaikalla, mutta hotelleista ei tingitty. Lapsuuden suhde telttailuun jäi kehittymättä, kun lusikoin tyytyväisenä Saksassa Mövenpick-hotellin aamiaisella paksua jogurttia ja säilykemandariinin lohkoja.

Sen muistan hyvin, että nukuin yhden yön teltassa kesänä, jolloin olin juuri täyttänyt 18. Vuosi oli 1991. Olimme saaneet ajokortit ja päätimme ystävien kanssa olla juuri niin villejä ja vapaita kuin 18-vuotiaiden kuuluu olla. Lähdimme juhannuksena vain ajamaan jonnekin, teltta takakontissa. Päädyimme Vaasaan leirintäalueelle, jossa kuvittelimme olevan hyvä juhannusmeno. Maksoimme kaksi yötä etukäteen.

Juhannuspäivän aamuna heräsimme pahantuulisina. Meno ei ollut hyvä, sitä ei ollut. Leirintäalueella oli kourallinen ihmisiä. Silmääni oli yön aikana teltassa pistänyt hyttynen ja se oli turvonnut umpeen. Kasa­simme teltan, pyysimme toisesta yöstä rahat takaisin ja palasimme kotiin. Seuraavaan telttailukertaan kesti 24 vuotta.

Leirintämatkailukin on asia, jonka ”keksimisestä” annetaan Wikipediassa nimeltä mainiten kunniaa yhdelle brittimiehelle. Suomalaisittain huomattavasti kiinnostavampi nimi on Jarl Lönnqvist. Hänen nimiinsä patentoitiin – Suomessa ja kansainvälisesti – 1930-luvulla Sopu-teltta, se oranssi ja kupolimallinen, joka oli yhdessä vaiheessa yhtä tunnettu kuin Fiskarsin samanväriset sakset.

”Kaksi reipasta helsingitärtä, neidit Rakel Wallstens ja Deva Ramstedt, tekivät kahden hengen kanootissaan rohkean matkan Helsingistä Maarianhaminaan. Matkallaan käyttivät he Sopu-telttaa ja olivat erittäin tyytyväisiä siihen”, kirjoitti vuonna 1935 Suomen Kuvalehdessä nimimerkki Uumo, joka oli myös omaksi ”hotellikseen” hankkinut Sopu-teltan.

Sopu-teltan etuna oli helppo pystytys. Li­säksi ylistettiin vedenkestävyyttä ja sitä, ettei sisään päässyt hyttysiä. Kun patentti vanheni, Sopu-teltan kupolimallia ryhdyttiin kopioimaan kaikkialla maailmalla.

Sellaisessa kupolimallisessa retkeilyteltassa nukuin itsekin seuraavan telttayöni Joensuussa vuonna 2015.

Suhtauduin telttailuun erittäin epäluuloisesti. Syitä oli lukemattomia, olinhan sentään keskiluokkainen aikuinen. Enkä missään tapauksessa saisi silmäystäkään unta ohuel­la retkipatjalla kylmässä maassa. Puoliso oli kuitenkin hankkinut teltan – ja siihen paksun, täytettävän ilmapatjan. Hän joutui työnsä takia usein yöpymään ketjuhotelleissa ja halusi kokeilla lomallaan jotain muuta.

Leirintäalueen telttapaikoilla nökötti vain muutama muu teltta. Pystytimme telttaa yön kähmyssä, alla oli käpyjä ja juuria. Muis­tona illasta on Facebook-kuva teltan sisällä makoilevasta tyytyväisestä puolisosta.

Vuonna 1973 säädetty vuosilomalaki takasi suomalaisille neljän viikon loman. Sama vuosi on jäänyt historiaan telttailun huippuhetkenä, jolloin leirintäalueilla yövyttiin liki 2,5 miljoonaa kertaa. Eduskunta oli päättänyt suitsia leirintää ulkoilulailla. Telttailun haluttiin tapahtuvan virallisilla, luokitelluilla leirintäalueilla, jollaisen perustamiseen tarvittiin lääninhallituksen lupa.

Jo 1950-luvulla hotellialan lehti oli kehottanut yrittäjiä lobbaamaan paikkakunnillaan, ”ettei campingista muodostu matkailullisesti ja taloudellisesti yleisiä etuja vahingoittavaa tekijää”.

Leirintämatkailu kasvoi koko 1960-luvun melkoista 20 prosentin vuosivauhtia. Siihen oli syynä etenkin henkilöautojen nopea yleistyminen.

Suomessa alkoi vähitellen näkyä myös ulkomaalaisia leirintämatkailijoita. Vuonna 1978 ilmestyneessä leirintäalueyrittäjän opaskirjassa huomautettiin, ettei heihin saa asennoitua kielteisesti, siten kuin saksalaisiin oli suhtauduttu. Maassa kiersi huhupuheita, joiden mukaan saksalaiset leiriytyjät muun muassa varastivat pelloista perunoita.

1970-luvulla öljykriisi notkautti automatkailun kasvua, mutta kun siitä selvittiin, karavaanarit alkoivat nopeassa tahdissa vallata leirintäalueita. Telttailun suosio massojen lomamatkailuna hiipui.

1980-luvulla perustettiin matkailuautoille ja -vaunuille tarkoitettuja leirintäalueita. Telttailu supistui festarikävijöiden ja retkeilijöiden yöpymismuodoksi. Ja festari­kävijätkin siirtyivät hotelleihin ja myöhemmin Airbnb-asuntoihin heti, kun oma tulotaso antoi myöten.

Kun suosituimpina telttailun vuosina 60 prosenttia yöpyi leirintäalueilla teltassa, nyt telttailijoiden osuus on kutistunut noin kymmeneen prosenttiin. Ja siksi leirintä­alueilla on nyt telttailijoille tilaa.

Kesällä 2019 teki mieli keksiä kesälomak­si jotain vaihtelua. Pakkasimme kupoliteltan auton peräkonttiin ja matkustimme autolautalla Naantalista Ruotsiin. Olisihan se nyt vitsikästä telttailla Ruotsissa, ajella ilman suunnitelmaa. Se oli ideana juuri sellainen sopivan keskiluokkainen: vähän retro ja kreisi, mutta tosi vähän.

Suomessa puhutaan paljon keskiluokkaisen elämäntyylin kalleudesta, mutta samalla oletetaan, että kaikki kalliit asiat kuuluvat itsestään selvästi jokaisen elämään. Omaa luokka-asemaa toteutetaan ja näytetään kulutusvalinnoilla.

Sosiaalisen median algoritmit näyttävät ainakin itselleni lähinnä luksusmatkailua, varakkaiden ihmisten ”arvioita” ällistyttävistä hotelleista Comojärvellä, lentoyhtiö Emiratesin ykkösluokasta ja siitä, millaisia aterioita tarjoillaan mannertenvälisen lennon bisnesluokassa.

On Tiktokissa toki oma telttailugenrensäkin. Kiinalaiset telttailuvideot on tehty kaupallisissa tarkoituksissa, vaikkei sitä mis­­sään erikseen mainita. Niissä telttailee lähes aina yksin nuori nainen, joka pystyttää telttaansa jostain syystä kaatosateessa. Ilmeisesti telttailu sateella on ajatuksena romanttinen.

Telttaan viritellään monenlaisia vimpai­mia, valoja, ruoanlaittovälineitä ja ladattavaa teknologiaa, jotka kaikki ovat saatavilla kiinalaisista verkkokaupoista.

Telttailu ei kuulu keskiluokan valintoihin, paitsi retkellä Grönlannissa tai Lapin erä­maassa, jonne on lähdetty koettelemaan omia fyysisiä rajoja. Teltassa yöpyminen lomamatkalla on – no, niille raukoille, joilla ei ole varaa hotelliin tai asuntoautoon.

Imagoasiat hiertävät hyvinvoivaa nykyihmistä enemmän kuin on itse valmis myöntämään.

Kun tämän yli pääsee, telttailu on totta tosiaan myös edullista. Yö teltassa Pohjoismaissa ja Baltiassa maksaa tyypillisesti 10–15 euroa per henkilö.

Ruotsissa ajelimme lyhyitä muutaman tunnin päivämatkoja, pysähdyimme uimaan Vätterniin, söimme Sibylla-grillillä nakkeja ja muusia, katselimme vähän etukäteen netistä, mikä leirintäalue miellyttäisi, ja istuskelimme iltaisin teltan edessä retkituoleissa pällistelemässä järvinäköaloja ja eri Euroopan maista saapuneita matkailijoita.

Hotellissa ei saa samanlaisia kokemuksia. Se oli yllättävän viihdyttävää.

Vitsailin Facebookissa, että olemme ensimmäisiä suomalaisia, jotka ovat tällä vuosituhannella uskaltautuneet Tukholman Södermalmin ulkopuolelle.

Emme käyneet suurkaupungeissa tai nimekkäissä kesätapahtumissa. Kävimme kebabilla Husqvarnan keskustassa, kahvilla Växsjössä ja ajoimme läpi Astrid Lindgrenin maisemien Smoolannissa.

Lisäksi olin lähes koko ajan ulkona. Jos ei omista kesämökkiä, asuu kerrostalossa ja tekee sisällä töitä, nykyihmisen on aina erikseen lähdettävä ulos.

Telttaillessa myös nukkuu ulkona – ja makoisasti nukkuukin.

Ei tarvitse olla vahvaa, intohimoista luontosuhdetta, jossa veri vetää väkisin metsään tiettömille taipaleille. Leirintäalueella on luonnossa, aamuisin laulavat linnut ja aamu-uinnille pääsee teltan ovelta, mutta niin pääsee suihkuun ja vessaankin.

Ystävieni keskuudessa telttailumatkailuun on suhtauduttu epäuskoisesti tai pidetty sitä vitsinä.

Se kertoo siitä, että telttailun brändi on jämähtänyt 1970–1980-luvuille.

Luin edesmenneen Rovaniemen yliopiston psykologian professorin Juha Perttulan omakustannemuistelmista (Helminauha: kertomuksia leirintämatkailusta ja vähän myös ihmisenä elämisestä, 1999), kuinka hän telttaili 1980-luvulla nuorena aikuisena Euroopassa puolisonsa kanssa.

Leirintäalueita ei löytynyt läheskään aina sieltä, mistä opaskirjojen mukaan piti. Kaupungeissa täytyi ajaa tienviittojen mukaan, jos tiesi, mihin on menossa. Lukuisat ajopäivät venyivät aamuöihin, monia öitä nukuttiin autossa tien varressa, kun leirintäaluetta ei löytynyt tai joskus myös siksi, että niiden laatu oli niin luokaton. Opiskelijapari söi retkikeittimellä lämmitettyä hernekeittoa.

Mutta kuten kaikki muutkin asiat, myös leirintäalueet ja teltat ovat kehittyneet, on internet ja Google Maps. Telttailuun ei tarvita enää minkäänlaisia selviytymistaitoja tai erityisen kestäviä hermoja.

Mukavuuksien puute herättää toki yhä epäilyksiä.

Kyykkiminen kupolitelttaan sisään ja ulos on vaivalloista. Niin on myös märän uimapuvun vaihtaminen kuiviin vaatteisiin teltassa, jossa ei mahdu seisomaan. Kahden hengen ilmapatja täyttää koko teltan lattiapinta-alan. Katsovatko muut huvittuneesti säälien keski-ikäisiä punkeroita, jotka könyä­vät pienen teltan kanssa?

Perttula keksi ongelmiensa ratkaisuksi asuntoauton, me hankimme niin sanotun huvilateltan. Siinä on katettu ”terassi” ja kaksi huonetta, hinta 400 euroa, kaksi ihmistä pystyttää sen parissakymmenessä minuutissa. Siellä voi patsastella pystyasennossa ja vaihtaa vaatteita.

Uusi teltta synnyttää kaikenlaisia muitakin tarpeita. On oltava kivannäköinen matto terassille, ettei sisään kulkeudu roskia. Ehkä aurinkokennovaloketju. Hankin retkikokoisen hiiligrillin ja siihen piippusytyttimen, tietysti Weberin. Ovatko meidän retkituolit hyvät, näinkö jossakin somessa ilmalla täytettävän nojatuolin?

Leirintäalueilla epäilytti aluksi, liittyykö telttailuun jonkinlaista piinaavaa pakko­sosiaalisuutta.

Selailin SF-Caravanin järjestöhistoriikkia, jossa itsekriittisesti kerrottiin, millaista moraalinvartiointia karavaanareiden keskuudessa on aikanaan harjoitettu. Korostettiin, kuinka karavaanarius on ydinperheille ja kuinka leirintäalueilla syötiin yhdessä, ”pitkissä pöydissä”.

Telttailuun ei vaikuttaisi kuuluvan tällainen ulossulkeva heimoutuminen. Se ei ole samalla tavalla laumahenkistä toimintaa, sen statusarvo on liian alhainen. Ei ole yhdistyksiä tai kokoontumisia eikä nokkimisjärjestystä sen perusteella, kuka on alkuperäisin telttailija.

Viime kesänä pakkasimme auton peräkonttiin huvilateltan ja suuntasimme Latviaan ja Liettuaan. Kiinnyin molempiin maihin tavalla, joka ei synny viikonloppumatkalla pääkaupunkiin. Ajattelen, että olemme latvialaisten ja liettualaisten kanssa samalla lailla yhtä porukkaa kuin pohjoismaalaisten ja virolaisten.

Liepajassa Latviassa Itämeri möyrysi tavalla, joka muistutti valtamerta, Liettuan Palanga oli paikallinen Hanko Porscheineen ja rantapalveluineen.

Balteilla on muuten huomattavasti paremmat tienvarsiravintolat kuin Suomessa, niistä valittaminenhan on ikuinen lempiaihe meille matkaileville keskiluokan edustajille.

Latviassa ja Liettuassa on yhä jäljellä lukuisia yksityisiä majataloja, joista saa halpaa ja hyvää ruokaa, jonka raaka-aineita ei ole haettu puolivalmiina ketjutukusta.

ABC:n noutopöytälounaan sijaan voi postata someen kuvan kylmästä borssikeitosta.