Miksi vaikeaselkoista tekstiä edes on olemassa, Ulla Vanhatalo?
Kielentutkija löysi selkokielestä mission, jonka kautta hän voi edistää demokratiaa, osallisuutta ja reiluutta.
8
MIN
”Voit saada eläkettä, kun saavutat eläkeiän. Ennen eläkeikää voit saada eläkettä työkyvyttömyyden tai työttömyyden perusteella. Lisäksi voit saada perhe-eläkettä, jos omaisesi kuolee.”
Ei kuulosta ihan Kelalta. Eikä monelta muultakaan viranomaiselta. Yllättävää kyllä, näin Kela kuitenkin kertoo eläkkeistä nettisivuillaan.
Lauseet ovat Kelan selkokielisiltä sivuilta. Siellä etuuksista ja monista muista asioista kerrotaan niin, että ymmärtäminen olisi mahdollisimman helppoa.
Juuri tällaista dosentti ja kielentutkija Ulla Vanhatalo haluaisi nähdä enemmän.
Vanhatalo puhuu Helsingin yliopiston pääkirjaston erikseen varattavassa työskentelyhuoneessa, joka löytyy Kaisaniemessä sijaitsevan ja lasirakenteistaan kiitosta saaneen rakennuksen neljännestä kerroksesta, professionaalisesta ekspertiisistään tehden samalla eittämättömän innoituksensa kristallinkirkkaaksi.
Aiheena on juuri selkokieli, ja sitä tuo edellinen virke ei tosiaan ollut. Selkokieli on tällaista: Lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä. Sanat ovat tuttuja. Ne eivät ole harvinaisia. Lauseenvastikkeita ei käytetä. Lukijaa puhutellaan suoraan. Tietoa on vain rajatusti.
Tällaista tekstiä tarvitsevat ainakin kehitysvammaiset, muistisairaat, lukihäiriöiset ja kieliopintojensa alussa olevat ihmiset, kuten monet maahanmuuttajat. Selkosuomea tarvitsevia on satoja tuhansia.
Vanhatalo on selkokielen tutkija, mutta kesti aikansa ennen kuin hän kiinnostui aiheesta. Hän ei alun perin edes halunnut kielentutkijaksi, vaan pyrki lukion jälkeen opiskelemaan psykologiaa.
Hän ei kuitenkaan päässyt sisään, koska ei juuri lukenut pääsykokeisiin.
Siihen aikaan Viro oli juuri itsenäistynyt uudelleen, ja Vanhatalon ystäviä oli lähdössä maahan opiskelemaan. Viro alkoi tuntua Vanhatalostakin houkuttelevalta vaihtoehdolta.
”Syksyllä 1993 aloin opiskella Tarton yliopistossa viron kieltä. Sen kautta kiinnostuin kielitieteestä.”
Vanhatalo oli ajatellut, että palaisi Suomeen opettamaan viroa suomalaisille.
”Eihän se niin mennyt. Suomalaiset eivät halunneet oppia viroa, vaan virolaiset suomea.”
Kuten moni muukin, Vanhatalo sai huomata, ettei ulkomailla tehtyä tutkintoa arvosteta kotimaassa.
Niinpä hän päätti tehdä synonymiasta Helsingin yliopistoon väitöskirjan, joka valmistui vuonna 2005.
Sen jälkeen hän on tutkinut esimerkiksi erilaisten lomakkeiden kieltä. Vanhatalo kertoo haluavansa tehdä tutkimusta, josta on hyötyä.
”Minulla on ollut syvä pyrkimys siihen, että työni olisi perusteltavissa muillekin kuin omille tutkijakavereille.”
Selkokielen pariin Vanhatalon ohjasi yleisöpuheenvuoro toukokuussa 2015. Hän piti Kielitieteen päivillä esitelmän alkusanojen hyödyntämisestä lastenpsykiatriassa.
Psykiatrisessa arvioinnissa ja diagnostiikassa käytettävien kyselylomakkeiden sanasto ja kielen rakenteet ovat vaikeita usein aikuisillekin, Vanhatalo kertoo.
Esitelmässään hän pohti, miten kysymykset esitettäisiin lapsille mahdollisimman selkeästi.
Esitelmän jälkeen suomen kielen professori Jaakko Leino sanoi, että aihe oli lähellä selkokieltä ja kehotti Vanhataloa ottamaan yhteyttä alan asiantuntijaan.
Näihin aikoihin Vanhatalo oli alkanut tympääntyä pitkiin teoreettisiin keskusteluihin. Hän oli jo pohtinut, oliko kielentutkijan ura ollut virhe.
Selkokielestä hän sai mission. Siinä hänen asiantuntemuksellaan voisi olla merkitystä demokratian, osallisuuden ja reiluuden edistämisessä.
”Samalla kysymykset olivat hyvin konkreettisia.”
Vanhatalo on työskennellyt selkokielen parissa nyt noin kymmenen vuotta.
Hän on ollut perustamassa verkostoa, järjestämässä konferenssia ja käynnistämässä hankkeita.
Hän on ollut pohtimassa, kannattaako kirjoittaa ”bussi” vai ”linja-auto”, ”firma” vai ”yritys”. Usein ei ole helppoa määritellä, mikä on helppoa.
Parhaillaan työn alla on Koneen säätiön rahoittama selkokielinen lastenkirjasarja alakoululaisesta Lukasta, jolla on adhd-diagnoosi. Eläkkeellä Vanhatalo aikoo kirjoittaa selkokielisiä aikuisten romaaneja.
”Selkokieli ei ole marginaalinen asia”, hän korostaa.
”Se voi koskea ketä tahansa meistä vaikka tunnin kuluttua.”
Vanhatalo on itsekin ollut tilanteissa, joissa selkokielestä olisi ollut hyötyä.
Hän työskennellyt paljon ulkomailla – Australiassa, Seattlessa ja New Yorkissa.
”Mieheni on lääketieteen tutkija, joka haluaa koko ajan lähteä jonnekin. Ulkomaanreissuja on yhdessä säädetty niin että molemmilla on töitä. Mies on kantanut päävastuun reissujen taloudesta ja minä käytännön järjestelyistä.”
Niin kielitieteilijä kuin onkin, Vanhatalo ei ole koskaan ollut erityisen hyvä vieraissa kielissä eikä kovinkaan rohkea käyttämään niitä.
Ulkomailla asuminen on pakottanut hänet toistuvasti huonosti kieltä osaavan ihmisen epämiellyttävään asemaan.
Asuessaan Seattlessa 2000-luvun alussa hän sai pahoja vatsavaivoja ja lähti sairaalaan.
”Päivystyksen hoitaja kysyi jostain oireesta, mutta en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Olin opiskellut koulussa englantia ja osasin lukea tieteellistä tekstiä, mutta en selvinnyt sairaalan vastaanotossa. En muista, lähdinkö sieltä sitten pois.”
Vanhatalo tunsi muuttuvansa tyhmemmäksi vieraalla kielellä kommunikoidessaan. Kieli saattoi pettää milloin tahansa, kun ei ymmärtänyt tai tullut ymmärretyksi. Se on yleinen maahanmuuttajien kokemus, hän sanoo.
Ne maahanmuuttajat, jotka osaavat suomesta vasta alkeet, ovat selkokielen yksi iso käyttäjäryhmä.
Vanhatalo kuluttaa selkokieltä itsekin.
”Osaan ruotsia huonosti ja saksaa vähän. Siksi olen ihan täydellinen selkoruotsin tai selkosaksan vastaanottaja. Luen esimerkiksi ruotsinkielisiä selkouutisia.”
Ennen selkokieltä Vanhatalo tutki alkusanoja. Yhden teorian mukaan pieni joukko sanoja kykenee selittämään kaikki maailman sanat. Kaikki muut sanat voidaan palauttaa näihin niin kutsuttuihin alkusanoihin. Ne ovat sanoja, jotka näyttävät esiintyvän kaikissa maailman kielissä: minä, tahtoa, nähdä, nyt.
Ne ovat selvästi jollain tapaa perustavia ja niistä koostuu oma minikielensä, alkusanakieli.
Vanhatalo innostui teoriasta juuri Seattlen-vuosinaan. Hän uskoo, että englannin päivittäinen puhuminen työnsi häntä alkusanojen pariin.
Vieras kieli herkisti sille, että eri kielten käsitteet eivät vastaa toisiaan ja käsitteitä päädytään selittämään toisten käsitteiden avulla.
Alkusanateorian tärkein kehittäjä on puolalais-australialainen Anna Wierzbicka.
Kun Vanhatalo alkoi lukea Wierzbickan kirjoituksia, hän huomasi nopeasti, etteivät ne vastaa kaikkia akateemisia standardeja.
”Niissä näkyy slaavilainen teatraalisuus. Sävy on paikoin ehdoton ja tiukka.”
Vanhatalo muistaa ajatelleensa, että kirjoittaja ei tosiaan yritä tehdä teoriansa hyväksymistä helpoksi. Kun hän myöhemmin muutti perheensä kanssa Australian Brisbaneen tekemään tutkimusta, hän tapasi suuren kieliteoreetikon itsensä. Tämän olemus ei vastannut tekstejä.
”Liikuttavan suloinen pieni mummeli, joka tuo seminaarin osanottajille teetä.”
Seitsemissäkymmenissä ollut Wierzbicka kirjoitti tuolloin alkusanojen avulla kirjaa siitä, mihin kristityt uskovat. Teos What Christians believe: The Story of God and People in Minimal English ilmestyi Oxford University Pressiltä vuonna 2019.
Oman katolilaisuutensa vahvasti esiin tuova teoreetikko oli kiinnostunut kuulemaan luterilaisen Vanhatalon ajatuksia aiheen tiimoilta.
Vanhatalo on myöhemmin itse puhunut sen puolesta, että kristinuskon sanoma pitää voida kertoa ilman erityistermejä kuten ”laupeus” tai ”vanhurskaus”.
Eikä siinä välttämättä tarvita käsitteitä lainkaan.
”Ajattelen itse kristittynä, että ihminen voi uskoa ja saada kristinuskon hyvän sanoman, vaikka ei osaisi kieltä – vaikka olisi lapsi, kehitysvammainen tai muistisairas. Se kuuluu minusta kristinuskon olemukseen.”
Alkusanateorian parissa työskentelee tälläkin hetkellä kymmeniä tutkijoita ympäri maailman. Idea koko ihmiskunnan jakamista käsitteistä on inspiroinut muitakin kuin kielitieteilijöitä.
”Kun puhun teoriasta matemaatikon tai kemistin kanssa, he ovat haltioituneita – että nämähän ovat kuin alkuaineita. Kielentutkijat ovat sitten kriittisempiä.”
Tutkijoilla on erimielisyyksiä siitä, mitkä sanat listalle kuuluvat ja montako niitä loppujen lopuksi on. Vanhatalo itse uskoo alkusanoja olevan kuutisenkymmentä.
Häntä itseään ei kiinnosta niinkään teorian filosofinen puoli vaan mahdollisuus soveltaa sitä käytäntöön, kuten esimerkiksi juuri psykiatriassa käytettäviin kyselyihin. Opiskelijoilleen hän sanoo, että riittää kun tämä teoria toimii 85-prosenttisesti.
”Tykkään enemmän ihmisten arkitason ongelmista, joihin on vaikea löytää ratkaisua.”
Porissa sijaitsevassa Satasairaalassa toteutettiin muutama vuosi sitten ainutlaatuinen hanke.
Potilasohjeita alettiin kirjoittaa selkokielellä. Näin neuvotaan leikkaukseen saapuvia:
Käy suihkussa ja pese itsesi saippualla. (Vaihtoehtoisesti voit käydä suihkussa jo edellisenä iltana.) Pue yllesi puhtaat vaatteet. Lopeta syöminen ja juominen viimeistään leikkauspäivänä kello 02 yöllä.
Kokeilun tulokset ovat olleet hyviä, Vanhatalo kertoo. Projektia ei käynnistetty säästöjen takia, mutta se on mahdollisesti synnyttänyt niitäkin. Leikkauksia joudutaan esimerkiksi perumaan väärän valmistautumisen vuoksi harvemmin kuin aikaisemmin.
Selkokieltä lukiessa herää helposti kysymys: miksi ihmisten pitää ylipäänsä kirjoittaa niin vaikeasti?
”Eivät ihmiset tarkoituksella kirjoita vaikeasti, se tulee heiltä luonnostaan”, Vanhatalo vastaa.
Kun kuvaa monimutkaisia asioita yksityiskohtaisesti ja nimenomaan oman asiantuntemuksen näkökulmasta, lopputulos on usein monimutkainen.
Kieli on rikas ja kompleksinen järjestelmä, Vanhatalo muistuttaa. Kun sitä käyttää rikkaasti, tulee helposti vaikeaa tekstiä.
”Liian vaikeasti kirjoittaminen on yhteiskunnallista vallankäyttöä”, Vanhatalo sanoo, ja lisää, että se on harvoin pahantahtoista.
Jos tekstiä lukevat vain asiantuntijat, se saa Vanhatalon puolesta olla vaikeaa. Mutta tekstien, joita hyvin monet tarvitsevat, pitäisi olla helppolukuisia.
Vaikea kieli sulkee ihmisiä yhteiskunnan ulkopuolelle, Vanhatalo korostaa.
Selkokielellä kirjoitetusta materiaalista on loppujen lopuksi hyötyä kaikille.
”Se ei ole vain sen yksittäisen ihmisen etu, se on myös järjestelmän etu, että ihmiset ymmärtävät tietoa ja osaavat toimia sen ymmärrettävän tiedon pohjalta.”