Taas on sopeutettava, supistettava, tasapainotettava, tehostettava ja leikattava

Säästäminen on tamperelaisessa ketjuhotel­lissa silmien edessä heti, kun ne on saanut auki.

Kylpyhuoneessa lappu pyytää lempeään sävyyn sulkemaan vesihanan hampaiden pesun ajaksi.

Pyyhe ripustetaan tietysti naulaan seuraavaa käyttöä varten, sillä vain vastuuton tuhlari vaatii sitä päivittäin vaihdettavaksi.

Aamiaisbuffetissa lautasliinatelineiden vieressä kyltti kysyy: ”Riittäisikö yksi?” Sivupöydän liitutaululle on raapustettu ­aamiaisen ruokahävikki viikon ajalta. ”Please help us reduce food waste”.

Aamun sanomalehdistä ei sentään ole säästetty, mikä on iloinen yllätys. Päivän Helsingin Sanomat kertoo pääuutisaukea­mallaan ”Purran lisäsäästöistä” ja siitä, kuinka Jussi Salonoja tuhlasi isosetänsä valtavan perinnön.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon aikana ympäristön säästäminen on välttämätöntä. Samalla sitä paitsi säästyy selvää rahaa. Siitä voi jopa ilahtua: kuin punalaputettuja tuotteita ostaisi!

Mutta ennen kaikkea on säästettävä julkisista menoista. On sopeutettava, supistettava, tasapainotettava, tehostettava ja leikattava.

Meillä ei nimittäin ole varaa. Se on käypä ja käytetty peruste mihin tahansa palvelun huononnukseen.

Hyvinvointivaltion menoja haluttiin ryhtyä suitsimaan jo ennen kuin se oli kunnolla rakennettukaan.

Suomeen idea julkisen hallinnon tehostamisesta tuli toden teolla 1970-luvulla, kirjoittaa yliopistonlehtori Ville Yliaska Lapin yliopistosta Tehostamistalous-kirjassa (Jyväskylän yliopisto, 2017).

Julkishallinnon syyniin johdatteli öljykriisi ja lama, jonka jäljiltä piti saada talouskasvu taas käyntiin.

Vuosikymenen alussa oli tehty isoja uudistuksia, kuten säädetty päivähoito-, kansanterveys- ja vuosilomalait sekä kehitetty opinto- ja asumis­tuet. Moni päätteli, että kasvua haittasi liian suureksi paisunut julkinen sektori.

Vuonna 1974 perustetun Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n yhdeksi tärkeimmistä tavoitteista tuli julkisen sektorin pienentäminen. EVA:n näkemys oli, että julkisen sektorin kasvu on ”hiipivää sosialismia”.

Tehostamistalous-kirja kertoo kokoomuksen Harri Holkerin paheksuneen vuonna 1977, kuinka ”taloudellisessa sokeu­dessa Suomessakin oli ryhdytty tarjoa­maan ilmaispalveluita ja muita merkillisiä huumeita”.

Myös Sdp lähti 1980-luvulla mukaan kehittämään ja tehostamaan julkista sektoria. Ruotsin demaripuolue yhdistettiin ikävään byrokratiaan, ja näiltä mielikuvilta haluttiin täällä välttyä.

Puheenjohtaja Kalevi Sorsan mielestä 1970-luvun lama merkitsi sitä, että vanha teollisuus oli tullut tiensä päähän ja Suomen piti ryhtyä tukemaan elektroniikka- ja tietoliikenneteollisuutta. Suomi oli köyhä, joten raha oli otettava karsimalla muualta julkisesta sektorista.

1980-luvun alussa tehtiin useita tutkimuksia, joissa selvitettiin Suomen julkisen sektorin tehottomuutta. Niissä kävi ilmi, ettei se ollut erityisen tehoton tai byrokraattinen. Yliaskan mukaan tutkimustuloksilla ei ollut merkitystä: oli trendikästä vastustaa byrokratiaa.

Jopa vasemmiston mielestä julkinen sektori kaipasi suitsia. Byrokraattisten laitosten nähtiin edustavan ”valtiomonopolistista kapitalismia”, jossa virkamiehet olivat vieneet vallan kansalta.

Vielä 1970-luvulla poliittisessa keskustelussa puhuttiin oikeudenmukaisuudesta. Pikkuhiljaa se korvautui puheella kilpailusta ja markkinoista. Niistä tuli reilun yhteiskunnan tunnusmerkki.

Britannian pääministerin Margaret Thatcherin rajut julkisen talouden leikkaukset lienevät 1980-luvun kuuluisimpia.

Suomessa leikkauksia – siis tehostamista­ – ei toteutettu samanlaisessa rytäkässä,­ vaan pikkuhiljaa ja pääasiassa vasta 1990- luvun laman myötä. Silloin tehtiin kuntien valtionosuusuudistus, ryhdyttiin kilpailuttamaan julkisia palveluita ja alettiin muuttamaan niitä liikelaitoksiksi ja yhtiöksi. Tarkoitus oli tuoda kilpailua ja yritysmaailman toimintatapoja julkiselle sektorille.

Ennen valtionosuusuudistusta kunnat saivat valtiolta rahaa palveluiden järjestämiseen kustannusten perusteella. Väitettiin, että ahneet kunnat järjestivät tahallaan mahdollisimman kalliita palveluita.

Koko 1990-luvun ajan kuntien rahoitus väheni, mutta tehtävät eivät juurikaan, Yliaska kirjoittaa. Se oli keino pakottaa kuntia keksimään, miten palveluita voisi järjestää aina vain halvemmalla.

Kesäkuun lopussa Suomen valtionvelka oli 185,4 miljardia euroa, 32 778 euroa asukasta kohden. Velka on kasvanut nopeasti. Erityisen jyrkästi se on noussut, kun velan suhteuttaa bruttokansantuotteeseen.

Viime vuoden lopussa suhdeluku oli 61,3 prosenttia, kun se vielä kymmenen vuotta sitten oli 46,2. Valtion isokaan velka ei ole niin paha ongelma silloin, kun talous kasvaa. Silloin on varaa hoitaa velkoja ja niiden korkoja.

EU:n velkasääntöjen mukaan julkinen velka ei saisi ylittää 60:tä prosenttia bruttokansantuotteesta. Julkinen velka sisältää valtionvelan lisäksi myös kuntien ja muiden julkisyhteisöjen velat. Suomessa suhdeluku oli alkuvuodesta vajaat 84 prosenttia.

Toistaiseksi Suomi on välttynyt EU:n toimenpiteiltä. Istuva hallitus valmistelee Suomelle omaa, huomattavasti EU:n ­vastaavaa tiukempaa velkajarrua.

Sen mukaan ­tulevien hallitusten tulisi noudattaa tiukkaa velkakuria tilanteessa, jossa julkinen velka ylittäisi 40 prosenttia suhteessa bkt:hen.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on totuttu ajatukseen, että säästäminen ja leikkaaminen on pakollista.

”Se on kuitenkin ideologinen valinta. EU:n direktiivien ja kansallisen lainsäädännön takia kilpailuttamiseen perustuva säästäminen näyttäytyy neutraalina”, sanoo yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori Helen­a Hirvonen Itä-Suomen yliopistosta.

Hirvonen on tutkinut lean-kulttuurin läpi­lyöntiä julkisella sektorilla. Lean tarkoittaa suomeksi sekä laihaa että etunojaa. Se on johtamisoppi, joka pyrkii karsimaan työn turhia välivaiheita ja painottaa asiakaskokemusta.

Suurin osa suomalaisista sairaaloista on soveltanut tai soveltaa leania, ja Sipilän hallitus suoraan suositteli sen käyttöä uudistuksissa.

Sitten 1990-luvun julkiselta sektorilta on tehostettu etenkin niin sanottuja tukipalveluita, kuten ruoka- ja kiinteistöpalveluita, jotka on yhtiöitetty ja osittain myös myyty pois.

Julkinen sektori on päässyt eroon henkilöstökustannuksista, mutta samalla on menetetty mahdollisuus valvoa, miten palveluja toteutetaan. Yrityksiä suojaavat yrityssalaisuuslait. Puhutaan demokratiavajeesta.

”Sotealalla on myös nähty, että yksityisellä puolella työehdot ovat heikommat kuin julkisella puolella.”

Kun halutaan suuria säästöjä, sosiaali- ja terveyssektori on kokonsa puolesta ilmiselvä kohde. Se on myös erittäin työvoimavaltainen ala.

Hukkatyön eliminointi on ollut hoitoalan johtajakoulutuksissa mukana jo 1950-luvulta asti, Hirvonen sanoo. Siksi ”työntekijät pannaan innovoimaan omaa työtään jatkuvasti uudelleen”.

Sotealalla on vaikea vedenpitävästi mitata, mikä on parempi asiakaskokemus ja kenen näkökulmasta.

”Kokeiluissa epäonnistutaan monista syistä. Usein sanotaan, ettei siihen sitouduttu riittävästi.”

Mutta on onnistumisiakin. Työntekijät kokevat, että pääsevät vaikuttamaan omaan työhönsä. Joskus jonkin työn osa-aluetta on onnistuttu parantamaan. Lean-konsultit välttelevät sanoja, jotka viittaavat tehostamiseen ja säästämiseen, vaan mieluummin sujuvoitetaan ja parannetaan, vaikka tilaava taho usein nimenomaan toivoo nopeita säästöjä.

Hirvonen sanoo, ettei hän halua antaa kuvaa, että konsulttitehostaminen on julkisella sektorilla pelkästään turhaa.

”Mutta meillä on valtavan koulutetut soteammattilaiset ja silti aina ajatellaan, että parempi tieto tulee ulkopuolelta.”

Ajatus suomalaisista köyhänä, työtä­tekevänä, moraalisena ja velattomana kansana on vanha, 1800-luvulta peräisin. Se on Rune­bergin kirjaamana suomalaisen nationalismin kivijalkoja, sanoo Ville Yliaska.

”Itse asiassa silloin pelättiin, että suomalaiset ovat oikeasti laiskoja, mutta kunhan meille opetetaan, että kova työnteko on kansallinen ominaisuus, niin meistä myös tulee sellainen kansa.”

Velattomuudella leuhkiminen on kiinteä osa suomalaista taloushistoriaa. 1930-luvulla ilakoitiin, että olimme maksaneet kaiken silloisen velkamme Yhdysvalloille, ja sitä käytettiin myös talvisodan aikaisessa propagandassa. Sotien jälkeen leveiltiin, kuinka Suomi maksoi sotakorvaukset ennenaikaisesti.

Velattomuutta on pidetty Yliaskan mukaan todisteena siitä, että Suomi on itsenäinen valtio, joka kuuluu länteen.

Suomen 1990-luvun alun lama oli aikanaan OECD-maiden syvin. Sen jälkeen velkasuhde nousi 1940-luvun sotavuosien tasolle, liki 65 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Se mursi vanhan talousjärjestyksen monella tavalla. Entisessä ei ollut juuri pelastamista. Siinä oli käyty tavaranvaihtoon perustuvaa clearing-kauppaa Neuvostoliittoon, mahdollisuuksien mukaan länsikauppaa ja valtio valvoi ja sääteli kaikkea.

Suomesta piti trimmata kansakunta, joka kilpailee globaaleilla markkinoilla. Totuimme ajatukseen talouskurista.

Kun talous nousi Nokian siivittämänä, velan suhde bkt:hen laski nopeasti. Juuri ennen vuonna 2008 alkanutta finanssikriisiä velkaa oli enää 30 prosenttia bkt:stä.

Pian velkasuhde on korkeampi kuin laman huippuvuosina. Itse velkaa on yli kaksinkertainen määrä.

”Talouskuri on monipuolinen ideacocktail, josta löytyy kaikille poliittisille näkemyksille houkutteleva kulma”, sanoo aihetta tutkinut akatemiatutkija Anna Elomäki Tampereen yliopistosta.

Siihen liittyy ajatuksia siitä, että iso julkinen sektori haittaa tai hidastaa talouskasvua ja että talous vaatii toimiakseen tiukkoja sääntöjä, kuten vaikkapa EU:n velka­jarrun.

Talouskuriin sisältyy myös perustelu, että hyvinvointivaltion säilyttäminen vaatii leikkauksia. Säästämisen, sopeuttamisen tai leikkauksen seuraukset jäävät vähemmälle huomiolle.

”Siinä mielessä säästämisestä puhuminen on harhaanjohtavaa, että usein vain ollaan siirtämässä kustannuksia toiseen paikkaan”, Elomäki sanoo.

Esimerkiksi käy hoiva. Kun yhteiskunna­n palveluista leikataan, hoiva siirtyy koti­talouksien kontolle. Se poistuu näkyvistä budjetista, muttei sen tarve katoa minnekään.

Elomäki puhuu ”hiljaisuuksista”, ­asioista, jotka eivät näy lainkaan talouskeskustelussa, mutta joilla on merkitystä.

Talouskurin ja säästämisen puolesta argumentoidaan myös pehmeästi: Säästäminen on myös hyve ja moraalisesti oikein. Se on huolenpitoa meidän lapsistamme, joille ei pidä jättää velkataakkaa!

Se muistuttaa puhetta eläkepommista, kauhuskenaariosta, kun suuret ikäluokat ovat kaikki eläkkeellä.

Siinä eletään paraikaa.

Talouskurilla on tutkitusti negatiivisia sosiaalisia vaikutuksia, Elomäki sanoo. Kun leikataan, palveluista maksettavat omavastuut kasvavat tai niitä pitää ostaa markkinoilta. Palvelujen heikentäminen lisää usein lisää kotitalouksien hoivavastuita ja vaikuttaa ihmisten ajankäyttöön.

Eniten negatiivisia vaikutuksia talouskurilla on ihmisiin, jotka ovat heikoimmassa taloudellisessa tilanteessa ja käyttävät eniten julkisia palveluita.

”Silti se palautuu aina takaisin poliittiseen keskusteluun. Vaihtoehtojen puute pitää sen vallassa.”

Olemme tottuneita ajattelemaan, että julkiset palvelut ovat menoja, eivätkä esimerkiksi investointeja hyvinvointiin. On myös vaikeaa hahmottaa, ettei julkinen talous toimi samalla logiikalla kuin kotitalous.

Jos leikkaukset eivät kosketa itseä, niistä ei jaksa kiinnostua.

”Kun ei törmää mihinkään vaihtoehtoisiin tapoihin ajatella taloutta, nykyisiä malleja on vaikea lähteä kyseenalaistamaan. Niitä pitää arkijärkisinä.”

Ville Yliaska kirjoittaa Tehostamistalous-kirjassa, että talouspoliittiset kamppailut ovat vaihtoehtojen puutteessa kadonneet.

Niiden tilalle ovat tulleet kulttuurisodat.

Säästämisellä ei hyvinvointivaltiota pelasteta, sanoo taloushistorian emeritusprofessori Sakari Heikkinen. Siihen tarvitaan muita keinoja.

”Jos jossain vaiheessa tulisi edes puolinormaali aika ja tehtäisiin fiksua, kasvua vauhdittavaa politiikkaa, joka esimerkiksi mahdollistaisi työperäistä maahanmuuttoa.”

Nyt maahanmuuttoa sen sijaan vastustetaan, nimenomaan säästämisargumentein.

Heikkisen mukaan puolinormaalia aikaa olisi tilanne, jossa ei olisi maailmanlaajuista pandemiaa ja sen jälkeen sotaa Euroopassa. Suomen talouden pitäisi myös kasvaa viimeistä puoltatoista vuosikymmentä reippaammin. Poliitikoilla olisi konsensus, miten tehdään järkevät menoleikkaukset, jotka ovat oikeudenmukaisia, eikä tehtäisi taloudellisesti tyhmiä päätöksiä.

Kuulostaa siltä, että perinteisen taloustieteen näkemyksetkin ovat hieman utopistisia. Heikkinen silti ymmärtää, etteivät asiat tosielämässä suju niin kuin ekonomistien oppikirjoissa.

”Politiikoilla on asioihin omat tulokulmansa. Talouspolitiikan valmistelun pitäisi silti nojata tutkimustietoon ja virkamiesten selvityksiin, vaikka on selvää, että poliitikot tekevät lopulliset päätökset ja kantavat niistä vastuun.”

Velkapopulismista eli valtionvelalla pelot­telusta hän ei silti pidä. Edellisessä eduskuntavaaleissa se sai aivan liikaa huomiota.

”Suomella ei ole akuuttia velkaongelmaa. Se on hallittavissa eikä velan hoitaminen ole tällä korkotasolla kohtuutonta. On pitkä matka siihen, että velkaantuminen karkaisi käsistä, vaikka tietenkään nykysuunta ei ole toivottava.”

Mutta suomalaiset taitavat olla talouspoliittisessa mielessä masokistinen kansa, Heikkinen naurahtaa.

Ettemme tosiaan hieman nauttisi säästämisestä.