Tilinteko
Aina kun Olli Ruohomäki sanoo, että talibanhallinto pitäisi tunnustaa, seuraa vaivautunut hiljaisuus.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Elokuussa 2017 Olli Ruohomäki tapasi Kabulin teurastajan. Miten hän saattoi kätellä sellaista miestä, kysyivät kollegat, kun hän kertoi siitä EU-päälliköiden viikkokokouksessa.
Ei Ruohomäki ollut epäillyt ollenkaan. Hän itse oli audienssia pyytänyt.
Kabulin teurastaja oli nimeltään Golboddin Hekmatjar. Hän oli tapattanut tuhansia ihmisiä 1990-luvulla. Afganistanissa oli käyty sisällissotaa, ja Hekmatjar oli yksi sotapäälliköistä. Hän oli pommittanut Kabulia surutta.
Hekmatjar oli radikaali islamisti mutta taliban hän ei ollut. Talibanit olivat vihollisia, joille hän lopulta hävisi. He ajoivat hänet Kabulista ja koko maasta. Silloin kun nousivat ensimmäisen kerran valtaan 1990-luvun puolivälissä.
Mutta nyt 70-vuotias sotapäällikkö oli palannut kaupunkiin. Hän oli tehnyt sopimuksen nykyhallinnon kanssa ja luvannut edistää rauhaa. Tilanne Afganistanissa oli mutkikas ja kireä, kuten se oli tavalla tai toisella ollut vuosikymmeniä.
Tuona vuonna 2017 Olli Ruohomäki asui Kabulissa. Hän oli ulkoministeriön virkamies ja johti Suomen edustustoa. Välikäsien kautta hän otti yhteyttä Hekmatjariin ja kysyi, sopisiko tavata.
Jos ajatteli Afganistanin lähihistoriaa, Hekmatjar oli kiistatta legendaarinen hahmo. Ristiriitainen toki. Kädet olivat veriset, aivan niin kuin Ruohomäen kollegat huomauttivat.
Mutta Ruohomäkeä oli aina kiinnostanut, mikä tällaisia tyyppejä ajoi.
What makes these guys tick, kuten hän sanoo.
Ruohomäki on ollut Afganistanin kanssa tekemisissä yli kaksikymmentä vuotta. Näin hän sen muotoilee: ”ollut tekemisissä”. Harva suomalainen tuntee maan paremmin kuin hän.
Mutta ainoa ajanjakso, josta hän voi avoimesti puhua, on vuosi 2017. Silloin hän oli edustuston päällikkönä Kabulissa.
Muina vuosina hän on suorittanut ulkoministeriölle ”erinäisiä erikoistehtäviä”. Kun hän viittaa niihin aikoihin, hän jättää yksityiskohtia kertomatta. ”Olen saanut vierailla”, hän saattaa sanoa. Tai ”minulla on ollut kunnia tavata”.
On ollut kunnia istua teellä heimovanhempien kanssa Badakhšanin maakunnassa ja tajuta, ettei Kabulin hallinto yllä sinne saakka. Tai katsoa helikopterista unikkopeltojen mattoa ja pohtia, kuinka paljon oopiumia sieltä virtaa. Pitää kädessään syvänsinistä lapislatsulia ja miettiä, että tätä puolijalokiveä on louhittu Koillis-Afganistanissa tuhansia vuosia. On ollut kunnia saada sellainen lahjaksi.
Mutta:
”Valitettavasti en voi puhua what did I actually do there.”
Mitä hän oikeastaan teki siellä. Ruohomäen puheessa on paljon englantia.
Nykyään Ruohomäki on neuvonantaja ulkoministeriön rauhanvälityskeskuksessa. Osittain myös asiantuntija Ulkopoliittisessa instituutissa. On virkamiehen hattu ja tutkijan hattu, hän sanoo.
Kun hän puhuu Afganistanista, hän muistuttaa, että näkemykset ovat hänen omiaan. Ne eivät aina noudattele virallisia kantoja.
Kabulin teurastaja seisoi portailla vastassa. Ruohomäki tuli tulkin kanssa, vaikka oli ilmeistä, että Golboddin Hekmatjar puhuu sujuvaa englantia.
Hekmatjarilla oli yllään tyypillinen afganistanilaismiehen asu, pitkä pusero, liivi ja housut. Päässä musta turbaani. Parta oli valkoinen.
He tervehtivät ja istuivat koristeellisiin nojatuoleihin. Pöytään oli katettu teetä ja hedelmiä.
Hekmatjar tuntui olevan kiinnostunut Suomen sotahistoriasta. Hän sanoi: Tehän olette myös käyneet jihadia Neuvostoliittoa vastaan. Hän ei tarkoittanut uskonsotaa vaan sotaa ylipäänsä.
Hän itse oli taistellut puna-armeijaa vastaan, kun Neuvostoliitto oli hyökännyt Afganistaniin vuonna 1979. Siihen aikaan Yhdysvallat oli tukenut häntä.
Ruohomäki vastasi, että hänen omat isoisänsä kuolivat jatkosodassa. Hän ajatteli, että tieto voisi yhdistää heitä, rikkoa jäätä. Diplomatiassa sellainen oli eduksi.
Hekmatjar katsoi häntä, ojensi kätensä ja sanoi: Venäläiset ampuivat veljeni.
He kättelivät lujasti sohvapöydän yli ja hymyilivät. Hekmatjarin poika otti tilanteesta valokuvan.
Ruohomäki näyttää kuvaa usein, kun luennoi Afganistanista. Hän sanoo, ettei rauhaa rakenneta kavereiden kesken vaan niin, että keskustellaan vihollisen kanssa. Se ei tarkoita hyväksyntää vaan sitä, että yrittää ymmärtää.
Tapaaminen kesti lopulta toista tuntia. Hekmatjarilla ei ollut kiire.
He kävivät läpi Afganistanin poliittista tilannetta. Tuolloin, kesällä 2017 Yhdysvallat ja sen Nato-kumppanit olivat olleet maassa kuusitoista vuotta. Suomikin. Mutta kansalaiset eivät luottaneet joukkoihin, kuten eivät luottaneet presidentti Ashraf Ghaniin tai viralliseen hallintoon, jota länsi tuki.
Rikollisverkostot vahvistuivat, taliban vahvistui. Oli monin tavoin turvatonta.
Hekmatjar sanoi, ettei talibanille saa antaa tilaa. Mutta nykyhallitus ei pysty sitä nujertamaan.
Kenties hän ajatteli, että pystyisi siihen itse, jos tulisi valituksi presidentiksi. Vaikutti siltä, että hänellä oli tällaisia suunnitelmia.
Ne eivät koskaan toteutuneet, mutta muuten Hekmatjar oli oikeassa. Talibania ei kyetty nujertamaan.
Myöhemmin Ruohomäki on ajatellut, että Hekmatjaria ja hänenlaisiaan olisi ehkä pitänyt kuunnella enemmän. Ehkä sitten Afganistanin tilannetta ei olisi luettu niin väärin.
Mutta läntinen maailma tapasi mielellään kaltaisiaan. Ihmisoikeuskomissiota, aktivisteja, hallinnon koulutettuja virkamiehiä. Niin Ruohomäki itsekin tapasi.
Tosin joskus näytti siltä, että afganistanilaiset kuuntelivat heitä velvollisuudesta. Järjestettiin suuri ihmisoikeusdialogi. EU ja Afganistan kävivät vuoropuhelua, oli korkean tason virkamiehiä ja jopa presidentti Ghanin puoliso. Ruohomäkikin piti esityksen ja puhui naisten oikeuksista. EU-maat olivat etukäteen sopineet, kuka puhuu mitäkin.
Päivän aikana henki oli hyvä. Mutta kun tarkemmin kuunteli, saattoi aavistaa, ettei sanoma mennyt kovin syvälle. Länsi sai vastauksia, joita se halusi kuulla.
Kesällä 2017 Ruohomäki oli jo hyvin pessimistinen. Toukokuussa Saksan suurlähetystön vieressä räjäytettiin säiliöauto. 80 ihmistä kuoli ja yli 300 loukkaantui. Suurlähetystö oli ”vihreällä vyöhykkeellä”, jonka piti olla turvallinen. Suomen lähetystöön oli kilometri.
Pian Britannian ja Yhdysvaltojen diplomaatit eivät enää käyttäneet autoja. He lensivät muutaman kilometrin matkoja helikoptereilla.
Jonkin täytyy olla pielessä, kun pääkaupungissa ei uskalleta ajaa, Ruohomäki mietti.
Hän muistaa aamun, kun istui työpöytänsä ääressä ja kirjoitti raporttia Helsinkiin. Äkkiä ulkoa kuului kova jysähdys. Hän meni parvekkeelle ja näki, kuinka liikenneympyrästä nousi mustaa savua. Autopommi, neljäs isku samalla viikolla.
Kohta tulivat alustavat tiedot: mahdollisesti kahdeksan kuollutta, useita loukkaantuneita.
Mitä me oikein teemme täällä, Ruohomäki kirjoitti päiväkirjaansa. Mitä Nato kumppaneineen kuvittelee saavansa aikaan tällaisessa paikassa? Sota on jatkunut 16 vuotta eikä loppua näy.
Illalla hän istui kollegansa kanssa lähetystön puutarhassa ja kuunteli Youtubea. Spotify ei toiminut Kabulissa. He etsivät vanhan The Animals -yhtyeen kappaleen, joka oli aikanaan soinut sotaelokuvassa Hamburger Hill. Kohdassa, jossa amerikkalaissotilaat tekevät peloissaan hyökkäystä Vietnamissa.
We’ve gotta get out of this place… On päästävä pois täältä.
Kai he sillä tavalla käsittelivät päivän tapahtumia.
Elokuussa 2021 se sitten tapahtui. Ruohomäki katsoi uutiskuvista, kuinka talibanit kulkivat presidentin palatsissa rynnäkkökiväärit kainalossa. Istuivat marmorisalissa samoilla sohvilla, joilla hän itse oli joskus istunut.
Presidentti Ashraf Ghani oli poistunut maasta.
Ruohomäki oli ällistynyt. Ei siksi, että taliban oli voittanut vaan siksi, että se oli käynyt näin nopeasti. Yhdysvallat oli vetänyt viimeisiä joukkojaan, ja saman tien taliban oli Kabulissa. Lännen tukema hallinto oli kaatunut kuin korttitalo.
Seuraavat päivät Ruohomäki kommentoi käänteitä suomalaisissa medioissa. Miten Afganistanin nyt käy?
Hän selitti, mitä taliban lausui tilanteesta. Puhemies Zabihullah Mujahid oli vakuuttanut, ettei tämä taliban ole sama liike, joka hallitsi maata 1990-luvulla. Tämä liike loisi ”inklusiivisen, osallistavan hallinnon”. Tämä sallisi naisten osallistua yhteiskunnalliseen elämään, ”kunhan se toteutuisi islamilaisen lainsäädännön puitteissa”, Ruohomäki referoi.
Hän sanoi, että kyse oli propagandasta. Ainakin osin. ”Taliban haluaa näyttäytyä hovikelpoisena toimijana. Se ei halua joutua hylkiövaltioksi, kuten esimerkiksi Pohjois-Korea.”
Puhemies Mujahid julisti Twitterissä, että uusi valtio oli perustettu. Afganistanin islamilainen emiraatti.
Oliko järkevää kaataa taliban? Ruohomäki on pohtinut tätä paljon.
Hänen mielestään ei ollut. Ei alun perinkään.
Osama bin Ladenin jahtaaminen oli perusteltua, ja sen vuoksi Yhdysvallat hyökkäsi syksyllä 2001. Piti kostaa syyskuun 11:nnen päivän terrori-iskut. Piti tuhota al-Qaida ja sen johtaja, joka piileskeli Afganistanissa. Talibanin suojissa, kuten sanottiin.
Mutta silti se, että länsi ryhtyi kaatamaan koko talibanhallintoa, oli virhe.
Kevään Ulkopolitiikka–lehdessä Ruohomäki muotoili asian näin:
”Ei pidä mennä rakentamaan länsimaisen yhteiskunnan peilikuvaa tilanteisiin, jotka ovat omanlaisiaan.”
”On oltava nöyryyttä, eikä pidä mennä megafonilla saarnaamaan meidän maailmankuvaamme täysin toisenlaisiin tilanteisiin.”
Hän selittää:
Taliban ei ole mikään marginaalinen liike. Se on osa maan monimuotoista yhteiskunnallista kudelmaa eikä sitä saatu kahdenkymmenen vuoden aikana häädettyä mihinkään.
Talibanin juuret ovat Kandaharissa etelässä, joka on maaseutuvaltainen, hyvin konservatiivinen ja islamin tulkinnaltaan vanhoillinen. Talibanit ovat paštuja ja soveltavat paštujen vanhaa perinnettä: heimo pitää suojeluksessaan kolmea asiaa, maata, kultaa ja naisia. Tällaiseen perinteeseen talibanin maailmankatsomus nojaa.
Liike ei koskaan yrittänyt sovittaa islamia ja modernia maailmaa. Päinvastoin, se käänsi kaikelle modernille selkänsä.
Mutta etelässä liike oli läsnä kaikki nämä vuodet. Käytännössä se vastasi monien kyläyhteisöjen asioista, piti yllä varjohallintoa. Ja usein paikalliset luottivat nimenomaan siihen, eivät viralliseen hallintoon.
Talibanilla oli siis aitoa kannatusta. Tätä länsi ei ehkä osannut ottaa huomioon.
Ruohomäen mielestä taliban olisi pitänyt kutsua neuvottelupöytään. Heti loppuvuodesta 2001, kun maahan oli hyökätty ja liike hajotettu. Bonnissa järjestettiin konferenssi, jossa muut afganistanilaisryhmät neuvottelivat maan tulevaisuudesta. Siihen keskusteluun ruhjottu taliban olisi pitänyt pyytää.
”Koska taliban on ollut ja tulee olemaan osa Afganistanin monimuotoista dna:ta.”
Samasta syystä talibanhallinto pitäisi tunnustaa nyt, Ruohomäki sanoo. Hän on sanonut tämän monissa debateissa ja seminaareissa. Mutta usein kannanottoa on seurannut vaivautunut hiljaisuus.
Mikään valtio ei ole tunnustanut talibanin hallintoa. Ja kuitenkin EU tekee yhteistyötä maiden kanssa, joiden ”ihmisoikeusrekordi ei ole kovin kaksinen”. Saudi-Arabia, Iran, Kiina.
”Me yritettiin voittaa taliban, mutta epäonnistuttiin surkeasti”, Ruohomäki sanoo. ”Joten halutaanko me vaikuttaa?”
Ilmasta käsin Helmandin maakunta oli hätkähdyttävä näky. Karu, vuoristoinen aavikko, jonka keskellä mutkitteli joki. Kelmeän ruskeaa hiekkaa, sinistä vettä ja syvän vihreää peltoa. Joen varsilla viljelykset levittäytyivät vehmaina kenttinä.
Siinä olivat maailman suurimmat unikkoviljelmät. Vähintään yhdet suurimmista.
Ruohomäki katseli maisemaa sotilashelikopterista. Hän oli erikoistehtävissä. Niissä, joista ei voi yksityiskohtaisesti kertoa.
Vuosien ajan taliban osallistui huumekauppaan ja otti suojelurahaa. Vaikka oli alun perin vastustanut unikonviljelyä ja tuhonnut peltoja.
Vuonna 2022 laskettiin, että pelkästään Helmandissa oli unikkopeltoa lähes 130 000 hehtaaria. Brittiläinen datayritys teki arvion satelliittikuvien perusteella.
Tänä keväänä se teki uuden analyysin, ja kun Ruohomäki luki raportin, hän hämmästyi. Unikkopeltoja oli 740 hehtaaria.
”Ja miksi näin? Koska uskovaisten emiiri antoi määräyksen, että se loppuu nyt.”
”Tämä on hyvä asia. Afganistan oli täysi narkotalous.”
Talibanin ylin johtaja Hibatullah Akhundzada tosiaan ilmoitti huhtikuussa 2022, että unikonviljely on ehdottomasti kielletty. Jos viljelyä jatkoi, sai rangaistuksen šarialain nojalla.
Siitä on nyt kaksi vuotta, kun taliban alkoi sanella sääntöjä Afganistanissa. Se on ollut monin tavoin sama liike kuin 1990-luvulla.
Tytöt pääsevät vain alakouluun. He eivät saa opiskella lukiossa tai yliopistossa. Terveydenhuoltoa on lakkautettu. Virkoja on suljettu naisilta. Puistoja, kuntosaleja ja salonkeja on suljettu. Monien vähemmistöjen elämä on tehty vaikeaksi.
Ihmisoikeudet ovat erittäin heikolla tolalla, Ruohomäki sanoo. Ja tasa-arvokysymykset myös, ”varsinkin jos katsotaan pohjoismaisen linssin läpi”.
”Siitä ei ole kahta sanaa.”
Hyvinvointivaltio ei ole talibanin asialistalla eikä ole koskaan ollut. Käsitys valtiosta on toisenlainen.
Mutta on tapahtunut muutakin: rauha on tullut.
Ruohomäki hymähtää. ”Länsimaiden voi olla vaikea niellä sitä, mutta tämä on fakta.”
Isis-järjestön haara on tehnyt iskuja talibania vastaan, mutta muuten taisteluja ei ole ollut. Kun kansainvälinen yhteisö oli maassa, yli 70 000 siviiliä jäi taistelujen jalkoihin ja kuoli. Poliittisen väkivallan vuoksi kuoli lähes 250 000 ihmistä.
Ruohomäki sanoo, että länsimaat kärsivät krapulasta. Afganistanin operaatio maksoi summia, joita on vaikea käsittää. Yhdysvallat käytti siihen kaksi biljoonaa dollaria. Kaksituhatta miljardia. Suomikin lähes 750 miljoonaa euroa. 2 500 suomalaista sotilasta palveli siellä.
”Ja sinne se unohdettiin, kun ei mennyt oikein hyvin.”
Tuli uusia kohteita. Sillä tavalla maailmanpolitiikassa käy.
”Totta kai sitä pidetään silmällä, mutta enää se ei ole the place.”
Abdul Salam Zaeef oli talibanin perustajajäseniä.
Heitä oli viitisenkymmentä. Syksyllä 1994 he istuivat Sangisarin valkoisessa moskeijassa ja vannoivat Koraanin nimeen, että taistelisivat rikollisuutta ja korruptiota vastaan. Puhdistaisivat Kandaharin kadut roistokomentajista. Edistäisivät hyveellisyyttä ja syyttäisivät paheellisia.
Ja niin kävi, että eteläinen Afganistan rauhoittui. Ja taliban laajeni. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua nähtiin sen omia julmuuksia. Julkisia teloituksia, kivityksiä, raipparangaistuksia.
Ruohomäki tapasi Zaeefin ensimmäisen kerran vuonna 2012 ja sen jälkeen useasti. Zaeef sanoi aina, että vääräuskoisten valloittajien piti lähteä Afganistanista. Mutta siviilit saisivat jäädä.
Zaeef kulki kumarassa ja puhui hiljaisella äänellä. Ruohomäki päätteli, että vuodet Kuubassa olivat ehkä jättäneet häneen jälkensä.
Zaeef oli ollut Guantánamossa. Elävien hautausmaalla, niin kuin hän oli joskus sanonut. Oli epäilty, että hän oli osallistunut syyskuun 11:nnen päivän terrori-iskuihin. Hän oli asunut verkkohäkissä, joka oli 120 senttiä leveä ja 180 senttiä pitkä. Häntä oli kuulusteltu ja pahoinpidelty. Mutta kun mitään iskuihin viittaavaa ei ollut löydetty, hänet oli vapautettu.
Siihen oli mennyt neljä ja puoli vuotta.
On olemassa eräs kirja, johon Ruohomäki toistuvasti palaa. Yhdysvaltalainen Anand Gopal kirjoittaa siinä Afganistanin sotavuosista.
Kirjan nimi on peräisin paštunkielisestä sanonnasta, ja juuri se on Ruohomäen mielestä niin osuva. Osuva, kun ajattelee Afganistania ja Yhdysvaltoja ja miksei lukuisia muitakin maita.
No Good Men Among the Living.
Viaton ei ole elävistä kukaan.
Lähteenä käytetty myös Abdul Salam Zaeefin kirjaa Elämäni Talebanin sisäpiirissä sekä Andrei Sergejeffin kirjaa Afganistanin historia.
Elina Järvinen on Suomen Kuvalehden toimittaja, joka on erikoistunut narratiiviseen journalismiin. Hänet on palkittu työstään, muun muassa Vuoden parhaan aikakauslehtitoimittajan tunnustuksella. Olli Ruohomäen lisäksi hän on tehnyt henkilöjutun esimerkiksi Ilmari Käihköstä, sodan tutkijasta, ja kirjoittanut al-Holin leiristä.