Maan sankarit
Tulimaito Virroilla on menestyvä, 150 lehmän lypsytila. Aluksi EU oli siunaus kasvaville maatiloille, nyt tukijärjestelmästä on tullut rajoite.
14
MIN
Traktorit vyöryivät talvella ympäri Eurooppaa.
Mitta oli täysi Kreikasta Hollantiin, Portugalista Puolaan ja Saksasta Ranskaan. Maanviljelijät tukkivat moottoriteitä, sulkivat rajanylityspaikkoja, kippasivat lantakuormia ja heiluttivat banderolleja suurkaupunkien sydämessä. Vihaiset tuottajat syyttivät EU:ta liian tiukoista ympäristö- ja ilmastotavoitteista. Kansallisilta hallituksilta vaadittiin tukea kohonneisiin kustannuksiin.
Maaliskuussa suomalaiset viljelijät ajoivat traktorit kolmeen kaupunkiin. Ruokamarssit olivat sopuisia, ei lietteen katkua tai häiriötä liikenteelle. Viestin kärki oli kotimaassa. Iskulauseissa julistettiin: Kauppa kuorii kermat. Halpuutus on hanurista. Omaa ruokaa – kuinka kauan?
Toukokuussa Fendtin vihreä traktori seisoo pellonlaidalla Virroilla Pohjois-Pirkanmaalla. Maatalousyhtymä Tulimaito on 150 lypsylehmän maitotila. Nuori isäntä Kalle Koivunen suhtautuu kielteisesti valtion tukipaketteihin, joilla maatalouden kriisiä on yritetty ratkaista viime vuosina.
”Kriisituesta tulee vain mainehaitta”, Koivunen sanoo. ”Nimellisellä tuella ei ole mitään merkitystä meidän taloudelle.”
Hannu Koivusen, vanhan isännän, ei tee mieli lukea Maaseudun Tulevaisuutta, tuottajien äänitorvea.
”Siellä on pelkkiä negatiivisia uutisia”.
Isä ja poika keskittyvät oman tilan arkeen. Pian kylvöt alkavat. Vanha isäntä kertoo, miten entisaikoina määritettiin oikea hetki.
”Kun paljaalla pyllyllä pystyi istumaan pellolle, oli aika kylvää.”
Suomessa on vaiettu salaisuus: kannattavat, kasvavat ja kehittyvät maatilat.
On totta, että alan yleinen kannattavuus on heikko. Joukossa kituuttaa paljon tappiollisia viljelijöitä. Mutta maatalous ei ole 42 000 tilan kollektiivi, on katsottava keskiarvojen taakse.
Viidennes tiloista tuottaa lähes 60 prosenttia maataloustuotannon arvosta, käy ilmi Luonnonvarakeskuksen tilastoista. Menestyjät erottuvat vielä selvemmin yrittäjätulossa, eli siinä mitä jää viivan alle viljelijäperheen palkaksi ja oman pääoman koroksi. Paras viidennes kerää kolme neljäsosaa noin miljardin euron yrittäjätulosta.
Myös maitotiloissa jyvät erottuvat akanoista.
Heikoin viidennes ei saa juuri yrittäjätuloa, tuntiansio jää alle euroon. Parhaassa viidenneksessä, myös Tulimaidossa, yrittäjätuloa kertyy hyvänä vuonna reilusti yli satatuhatta euroa.
EU-aikana ääripäät ovat erkaantuneet kauemmas toisistaan. Heikot ovat yhä heikompia, vahvat yhä vahvempia. Takana on pitkä aikakausi, jolloin maataloutta tasapäistettiin.
Silloin pieni oli kaunista, suuria tiloja vieroksuttiin.
Ruosteisia maitotonkkia päivystää punaisella maitolaiturilla, kuin muistona tilan vanhoista navetoista.
Olympiavuonna 1952 Hannu Koivusen isovanhemmat omistivat neljä lehmää. Kun Hannun vanhemmat ottivat tilan haltuun, he rakensivat uuden yhteisnavetan sioille ja lehmille. Laajennukset olivat maltillisia; lypsylehmien pääluku kasvoi vähitellen viidestätoista kolmeenkymmeneen.
Tilalta myytiin maitoa ja metsää. Pieni karja riitti elättämään perheen, kun valtio korvasi kustannusten nousun täysimääräisesti. Maidon hinta ei määräytynyt markkinoilla, vaan sen sopivat maa- ja metsätalousministeriö ja etujärjestö MTK.
Hannun lapsuudessa kuusikymmentäluvun alussa maatiloja oli yli 300 000, enemmän kuin koskaan. Evakkoon joutuneille siirtokarjalaisille oli lohkottu pientiloja leivän pitimiksi.
”Virroilla oli tuhat kaksisataa maidonlähettäjää”, Koivunen kertoo. ”Nyt meitä on parikymmentä.”
Sotien jälkeen maatalous alkoi koneellistua. Seurasi valtava ylituotanto, voi- ja kananmunavuoret, joita vietiin maasta ulos valtion tuella. Tuotantoa myös rajoitettiin. Peltoja paketoitiin, perustamisluvat ja kiintiöt otettiin käyttöön.
Myöhemmin myös Koivusten oli maitokiintiön takia vähennettävä lehmämäärä 30:stä 25 lypsävään.
Suomen linja oli, että suurten tilojen synty estettiin perheviljelmien turvaamiseksi. Maatalous miellettiin enemmän asutus- ja sosiaalipolitiikaksi kuin elinkeinopolitiikaksi, jossa tärkeintä olisi tilojen kannattavuus.
Hannu Koivunen siirtyi isännäksi vuonna 1984. Kymmenen vuotta myöhemmin hän vastusti Suomen EU-jäsenyyttä kuten useimmat viljelijät. Unioni tuntui isoveljeltä, joka valvoo selän takana.
Mutta luvassa oli myös vapauksia ja kannustimia. Investointitukea laajennuksiin, ei enää tilakohtaisia kiintiöitä. Ja kun kansa sanoi ”kyllä” EU:lle, Koivunen suunnitteli jo aiempaa suurempaa navettaa, kuudenkymmenen eläimen kylmäpihattoa.
EU-Suomessa yksin maataloudesta elävällä lypsykarjatilalla oli kaksi vaihtoehtoa: kasva tai kuole.
”Ylivoimaisesti merkittävin maatilan kannattavuustekijä on yrittäjä”, Timo Jaakkola sanoo.
”Se mitä viljelijä tekee tai jättää tekemättä tilalla.”
Jaakkola on maatalousasiantuntija, viljelijä itsekin. Hän on nähnyt EU-ajan murroksen useissa rooleissa, niin neuvonnassa ja rahoituksessa kuin koulutuksessa ja yrityskonsultoinnissa.
EU:ssa kaikki muuttui yhdessä yössä. Tuottajahintojen romahdus lähes puolella kompensoitiin erilaisilla tuilla, EU:n ja Suomen maksamilla. Mutta maatalouden pohjavirta, ajattelutapa, säilyi: riippuvuus julkisesta rahoituksesta.
”Tämä ala on vähän laitostunut”, Jaakkola sanoo.
”Aina pitää olla jokin valtion kontribuutio, että voidaan menestyä paremmin.”
Toinen piirre on ongelmien ulkoistaminen. Vikaa etsitään aina muualta kuin viljelijästä. Kaupasta, teollisuudesta, poliitikoista, EU:sta, byrokratiasta, markkinoista.
”Viljelijä on tässä tilanteessa uhri, joka ei pärjää.”
Menestyville tiloille EU on ollut siunaus, ”avannut portit kasvulle”. Monet rajoitukset ovat poistuneet, investointituet vauhdittaneet laajennuksia.
Jaakkola sanoo, että tulosta tekeviä tuottajia yhdistää halu kehittyä. Tilalliset sparraavat toisiaan, oppia haetaan ulkomailta. Enää ei riitä pelkkä ahkeruus pellolla, tuottamisen eetos. Maatilaa on johdettava ammattitaitoisesti kuin mitä tahansa liikeyritystä. On osattava paperityöt, suunniteltava taloutta ja hallittava riskit.
”Kun liikevaihto on yli puoli miljoonaa”, Jaakkola sanoo, ”kyllä toimistotyö on tärkeämpää kuin metsänraivaus tai lumiurakointi.”
Turvat jauhavat apetta kuin purukumia, uudestaan ja uudestaan.
Kylmäpihatossa makaa hiehoja, pian poikivia ensisynnyttäjiä. Omassa karsinassa hoipertelee Yvonne, eilen syntynyt lehmävasikka.
Kylmäpihaton vieressä on uusin navetta, kolmen lypsyrobotin pihatto. Koivusten perheen maatalousyhtymä Tulimaito on ottanut EU-aikana kolmeen navettainvestointiin lähes kolme miljoonaa euroa velkaa.
”Se ensimmäinen miljoona oli kova juttu”, Hannu Koivunen sanoo. ”Toinen miljoona ei pelottanut ollenkaan.”
Pankki ja ely-keskus vaativat tarkkoja laskelmia. Vanha isäntä myöntää, että ei ole taskulaskinviljelijä. Jos laskee liikaa, ”lopulta usko horjuu”, ei uskalla tehdä mitään.
Agronomiksi opiskellut Kalle Koivunen on ollut isäntä kaksi vuotta. Hän laatii budjetin ja seuraa sitä. Suunnittelee rehujen käyttöä, tekee ostorypsistä futuurikauppaa ja optimoi lannoitteiden hankinnat.
Tulimaidon liikevaihto on 1,3 miljoonaa euroa. Tarkka taloudenpito säästää euroja.
”Kun on hyvä maksukyky, lannoitteiden ostot voi ajoittaa hetkiin, jolloin hinnat ovat matalimmillaan.”
Tulimaidossa työt on jaettu. Kallen isä Hannu Koivunen vastaa rehuista, äiti Kaija Morri navetasta moldovalaisen työntekijän, Artur Portarescon kanssa. Nuori isäntä hoitaa pellot, tekee paperityöt ja herää öisin lypsyrobottien hälytyksiin.
”Minä olen se sooloilija, ei ole mitään rytmiä”, Kalle Koivunen sanoo.
Maatalousyrittäjien uupumiset, univaikeudet ja mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Etenkin jos katoaa hallinnan tunne, velat painavat mutta viivan alle ei jää mitään. Tulimaidossa vaikeat vuodet ovat toistaiseksi takana. Tuloksella voidaan lyhentää velkoja. Ja investoida, mikä turvaa tilan tulevaisuutta.
”Luojan kiitos olemme terveitä!” Hannu Koivunen sanoo. ”Kyllä meilläkin burnoutia on ollut näköpiirissä.”
Oman jaksamisen lisäksi on huolehdittava eläinten, 150-päisen lypsykarjan, hyvinvoinnista.
Terve lehmä on maitotilin tärkein tae.
”Katsopas tänne! Kainovieno! Katso tänne!”
Mustavalkoinen Holstein-lehmä ei suostu heti poseeraamaan jaloitteluaitauksessa. Sellaisia ne parhaat lypsävät ovat, itsepäisiä ja omatoimisia, Kaija Morri sanoo. Niin sanottuja näkymättömiä lehmiä, jotka käyvät ahkerasti lypsyllä, lepäävät ja syövät riittävästi apetta.
Rapsuttelu ja harjaus kyllä kelpaavat. Lehmistä vastaava Morri kehuu Kainovienon ulkomuotoa. Ei uskoisi kymmenvuotiaaksi, kahdeksan kertaa poikineeksi rouvaksi.
”Erittäin ripsakan näköinen, hyvin säilynyt runko.”
Tulimaito kuuluu Suomen sadan parhaiten maitoa tuottavan lypsykarjatilan joukkoon. Kainovieno on tilan valioita. Yksi neljästä ”satatonnarista”, lehmästä, jotka ovat heruttaneet maitoa yli satatuhatta litraa.
Investoinnit ovat tuoneet navettaan lisää eläimiä mutta myös teknologialoikan.
Lehmät käyvät lypsyrobotilla jopa viidesti vuorokaudessa. Automaattilypsy säästää työtä, parantaa tuottavuutta ja lisää litroja. Kone myös tarkkailee, kertoo jos eläin ei ole kunnossa. Tietoa kertyy jalostusta varten; parhaat lehmät käyttävät rehun tehokkaasti.
Rahaa on sijoitettu myös lehmien hyvinvointiin. Paksu, lietelannasta separoitu kuivike on vähentänyt kalliita utaretulehduksia. Karjan keskituotos on noussut kahdella tuhannella kilolla. Kassassa se tarkoittaa noin satatuhatta lisäeuroa.
Ratkaisevan tärkeää, miten lehmä lypsää, on rehun laatu.
Hannu Koivunen rouhaisee jättimäisestä aumasta kourallisen vihreää nurmea, hapanta säilörehua.
”Tämä on kuin salaattia, raikas tuoksu. Ja sitten se ei valu vettä, vaikka kuinka puristaa.”
Omaa peltoa on sata hehtaaria, toinen sata vuokrattua. Kaikki nurmi kasvatetaan itse, viljoista puolet. Jos nurmen saa talteen ja säilöttyä oikeaan aikaan, ostoviljaa tarvitsee vähemmän. Silloin säästää pitkän pennin.
Ensimmäinen nurmisato valmistuu kesäkuun alkupuolella. Säilörehun lopputulos riippuu paljon niittosäistä.
”Maitotilan tärkeimmät viikot ovat ennen juhannusta.”
Suomeen on syntynyt EU-aikana maatilojen näkymätön kastijako: luovuttajat, sinnittelijät ja menestyjät.
Joka päivä lopettaa keskimäärin kolme tilaa. Sinnittelijät ovat usein velattomia tiloja, jotka eivät laajenna. Niidenkin kannattavuus on heikentynyt, kun tuet ovat ajan mittaan reaalisesti laskeneet ja tuotannon kustannukset nousseet tuottajahintoja nopeammin.
”Maataloudessa on liikaa tuotantoresursseja suhteessa siihen arvoon, mitä niillä tuotetaan”, sanoo maatalousekonomisti Kyösti Arovuori.
Suomeksi se tarkoittaa, että tilojen lopetustahtia pitäisi nopeuttaa. Arovuori ehdottaa bail-outia, pelastuspakettia, jossa luopuvalle tuottajalle maksettaisiin esimerkiksi kolmen vuoden tuet könttänä.
”Silloin tuotantoresursseja vapautuisi laajentavien tilojen käyttöön.”
Maatalousasiantuntija Timo Jaakkola antaisi markkinatalouden toimia: jatkuvasti tappiolliset tilat kaatukoot, valtion kriisipaketit ja muut tuet ovat vain tekohengitystä.
”Konkurssi on normaali yritystoimintaan kuuluva menettely, jossa resurssit siirtyvät heikosti tuottavilta paremmin tuottaville tiloille.”
Noin viidennes tiloista on menestyjiä. Tulimaidon maitotilan tavoin investoinnit on aloitettu yleensä EU-ajan alussa, jolloin on päästy positiiviseen kierteeseen. On otettu täysi hyöty robottilypsystä ja suuresta karjasta.
Maitotiloja on noin 4 000. Arovuoren laskelman mukaan 1 401 maitotilaa riittäisi tuottamaan nykyisen maitomäärän vuonna 2040. Keskivertotilalla olisi 121 lehmää ja 220 peltohehtaaria – samaa suuruusluokkaa kuin Tulimaidolla Virroilla.
Maidontuotannossa tilakoon reipas kasvu vaatii valtavasti pääomia, Arovuori sanoo. Suuressa, kerralla otetussa velassa on aina riski. Ja lainaraha on tiukassa, jo yksin pankkien lisääntyneen sääntelyn takia.
”Suuri kysymysmerkki on se, miten tuo maitotilojen muutos rahoitetaan.”
Ensiksi kylvöt, sitten rehunteko.
Tulimaidossa valmistaudutaan pitkiin päiviin. Traktorin perään on kiinnitetty jyrä, johon on yhdistetty heinänsiemenen kylvölaite. Vihreä Fendt on maitotilan leasing-traktori, jyrä kolmen maatilan yhteinen, koneosakeyhtiön nimissä.
Tilojen yhteistyö vähentää merkittävästi pääomien tarvetta. Kaikkea ei tarvitse ostaa ja omistaa itse.
Tulimaito käyttää myös urakoitsijoita: lannan kuljetusta, heinän niittoa, kasvinsuojeluruiskutusta. Tarvittaessa kiireapua annetaan tutuille tiloille, puolin ja toisin.
Ikaalisissa kaksi maitotilaa perustivat kuudensadan lehmän suurnavetan. Tulimaidossa on pohdittu samaa mallia mutta riski on koettu liian suureksi, isäntä Kalle Koivunen sanoo.
”Vaikka kaveri olisi kuinka hyvä ystävänä, hän ei ole välttämättä sitä liikekumppanina.”
Menestys ei riipu vain maitotilallisen omista päätöksistä. Paljon on kiinni Valiosta, meijerijätistä.
Maitoauto käy Tulimaidossa joka toinen päivä. Kymmenentuhatta litraa maitoa jalostetaan Valion tehtailla.
Tuottajat, myös Suomessa, ovat vaatineet suurempaa osuutta ruoan kuluttajahinnasta. EU on rohkaissut viljelijöitä vahvistamaan omaa neuvotteluvoimaa elintarvikeketjussa: perustakaa tuottajaorganisaatioita, jotka markkinoivat ja myyvät tuotteet yhdessä.
Valio on tuottajien omistama. Meijeriyritys on onnistunut siinä, missä Suomi on maana epäonnistunut: luomaan ruokaviennistä vahvan tukijalan. Myös Tulimaidon maidosta valmistettua voita on päätynyt Ranskaan ja maitojauhetta Kiinaan.
Mutta maailmanpolitiikka on heiluttanut Valiota.
Vuonna 2014 pakotteet lopettivat tuottoisan Venäjä-kaupan. Suurempi osa maidosta on jalostettu teollisuusvoiksi ja -jauheeksi. Niiden vientihinnat heittelehtivät herkästi maailmanmarkkinoiden mukaan.
Maitotilalliset näkevät suhdanteet tilipussissa. Viime elokuussa tuottajahinta laski neljä senttiä litralta. Tulimaidolle se tarkoittaa 60 000 euroa arvioitua pienempiä tuloja vuodessa.
”Meidän on etsittävä säästöjä. Tai lykättävä investointeja”, Kalle Koivunen sanoo.
Maitotilan pyöritys on jatkuvaa riskien arviointia ja sopeutumista. Onko velkakuorma hallittava? Sataako rehunteon aikaan? Muuttuuko maidon tilityshinta?
Paras puskuri luonnon, markkinoiden ja tukipolitiikan vaihteluille on omavaraisuus.
Tulimaito on mukana suunnittelemassa biokaasun kylälaitosta, joka tarjoaisi tiloille edullista energiaa. Kalle Koivunen haluaisi viljellä myös lisää rehua. Tarve olisi 50 peltohehtaarille.
Mutta uutta viljelymaata ei ole tarjolla järkevään hintaan riittävän läheltä.
Pelto on maatalouden tärkein tuotannontekijä.
EU-vuosina tilojen määrä on pudonnut Suomessa alle puoleen mutta peltoala on ollut vakaa, 2,3 miljoonaa hehtaaria. Maatalousmaan hinta sen sijaan on noussut jyrkästi. Syy on ilmeinen: merkittävä osa tuista maksetaan peltohehtaarien mukaan, on maa viljelyksessä tai kesannolla.
Taloustermein hehtaarituki kapitalisoituu pellon arvoon, siis nostaa myytävän ja vuokrattavan viljelymaan hintaa.
”Hehtaarituki on hidastanut eniten maatalouden rakennekehitystä”, sanoo Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Jyrki Niemi. ”Pellon korkea hinta on lisännyt aloittavien ja laajentavien tilojen kustannuksia.”
EU irrotti suorat tuet tuotannosta ja sitoi ne peltohehtaareihin 1990-luvun alussa. Uudistuksella purettiin ylituotantoa, ja se tavoite toteutui.
Hehtaarituki oli myös alue- ja sosiaalipolitiikkaa, turvaverkko, jonka turvin maitoa, lihaa ja viljaa saattoi tuottaa maanosan joka kolkassa. Se sopi Suomelle, joka sai neuvoteltua vielä kansallisen tuen pohjoisten luonnonolojen takia.
Niemi kuvaa hehtaaritukea säilyttäväksi. Mahdollisimman moni tila on haluttu pitää hengissä eri puolella Suomea.
”Tästä isosta linjasta on vallinnut poliittinen konsensus puolueiden välillä.”
Riippuvuus tuista vaihtelee rajusti tuotantosuuntien välillä. Markkinavetoisessa siipikarjatuotannossa tukien osuus tuotoista on alle kymmenen prosenttia, harrastajia vilisevässä viljanviljelyssä lähes puolet. Suuret tilat ovat vähemmän tukiriippuvaisia kuin pienet. Esimerkiksi Tulimaidon 250 000 euron tukipotti on enää viidennes liikevaihdosta.
Useat maatalousekonomistit ovat ehdottaneet leikkauksia hehtaaritukiin. Maatalouden rakennekehitys vauhdittuisi, alan kannattavuus paranisi. Niemi sanoo, että julkiselta rahalta, lähes kahdelta miljardilta tukieurolta, pitäisi vaatia myös enemmän hyötyjä.
”Noin 30 prosenttia tuista ei ole millään tavalla sidottuja vastikkeellisuuteen.”
Ukraina liittynee Euroopan unioniin 2030- luvulla. Maatalouden suurvalta pakottaa uusimaan tukijärjestelmän. Muutoin oligarkkien omistamat jättitilat kahmisivat leijonanosan hehtaarituista.
On mietittävä uusia tapoja jakaa unionin maataloustukea, tutkimusprofessori Niemi sanoo.
”Voisi olla tukikatto, jolloin suurtilat jäisivät ilman tukia.”
Ruoka on Euroopan unionin ytimessä. Maatalouden tuet lohkaisevat kolmanneksen EU:n budjetista. Järjestelmän remontointi on ollut vaikeaa. Aina on maita, tuotantosuuntia ja viljelijöitä, jotka kärsivät muutoksista.
Väistyvä komissio on ajanut 2000-luvun suurinta reformia, Green Dealia. Vihreän kehityksen ohjelman tavoite on vähentää päästöjä ja torjua luontokatoa. Niemi pitää päämäärää oikeana mutta toimenpiteitä riittämättöminä. Nykyinen ohjelmakausi ulottuu vuoden 2027 loppuun.
”EU-maiden, myös Suomen, sitoumukset vähentävät maatalouden kasvihuonepäästöjä vain viidellä prosentilla.”
Suomessa noin viidennes tuista maksetaan ympäristöteoista. Maatalousekonomisti Arovuori siirtäisi painopistettä yhä enemmän vihreisiin tukiin. Viljelijä olisi oikeutettu korvaukseen, kun todistetusti pienentää hiilijalanjälkeä, vähentää vesistöpäästöjä tai lisää maatalousluonnon monimuotoisuutta.
”Kun maksetaan mitatusta ilmasto- ja ympäristöhyödystä, sille syntyy markkinoilla arvo”, Arovuori sanoo.
”Ongelma on, että tällä hetkellä ei ole mekanismia mitata noita hyötyjä.”
Näyttää siltä, että maatalouden vihreä siirtymä jää toistaiseksi tutkijoiden teoreettiseksi pohdiskeluksi. EU-vaalien alla komissio on alkanut tinkiä kunnianhimosta. Traktorimarsseilla ympäri Eurooppaa tuottajien ympäristökritiikki on ollut äänekästä: kohtuuttomia vaatimuksia, huonoa valmistelua, ylimääräisiä kustannuksia, lisää paperibyrokratiaa.
EU-vaaleissa ennustetaan voittoa oikeistolle, myös sen radikaalille siivelle. Luken Niemi uskoo, että vaalien jälkeen EU:n maataloudessa puhaltavat uudet tuulet.
”Uusi komissio painottaa vähemmän ilmastoa ja ympäristöä, enemmän ruokaturvaa ja huoltovarmuutta.”
Myös Suomessa viljelijät, tuottajien etujärjestö MTK ja poliitikot rummuttavat huoltovarmuuden nimeen. On koettu koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Säilyttävä tukipolitiikka on taas arvossaan: pidetään kaikki tuottajat mukana ja koko maa asuttuna.
Hyvinä satovuosina Suomi on vienyt viljaa lähes miljardi kiloa. Maatalousekonomistit katsovat, että omaa tuotantoa ei tarvittaisi näin paljon huoltovarmuuden takia.
”Ihan yksiselitteisesti ei”, Arovuori sanoo.
”Parasta huoltovarmuutta ovat kannattavat, hyvin toimeentulevat maatilat, jotka tuottavat ruoan tulevaisuudessa.”
Vähemmän tiloja, enemmän huippulypsäjiä
Höyryä nousee taivaalle. Kasassa on sitä itseään, lehmänlantaa.
Tulimaidon kesätyöntekijä Heikki Morri kuskaa kärryllä orgaanista lannoitetta virtolaisille maatiloille. Lannan luovutus on yksi monista ympäristötoimista, joita 150 lehmän maitotilalla tehdään.
Hannu Koivunen viettää viljelijänä ”neljäkymmenvuotistaiteilijajuhlaa”. Tuottajien mollaus ympäristösynneistä on ahdistanut pitkän linjan maanviljelijää.
”Välillä tuntui, että me ollaan vaan Itämeren saastuttajia.”
Poika Kalle Koivunen haluaa edelläkävijäksi. Tila on mukana Valion ilmasto-ohjelmassa, jonka tavoitteena on hiilineutraali maito.
Tulimaidon hiilijalanjälki on jo nyt reilusti alle meijerin tuottajien keskiarvon. Etu on, että tilalla ei ole turvepeltoja, jotka ovat maatalouden suurin yksittäinen kasvihuonekaasujen lähde.
Lehmien aiheuttamia päästöjä on tarkoitus leikata eläinten jalostuksella ja rehun lisäaineella. Hiiltä aiotaan myös sitoa peltoon, enemmän kuin sieltä vapautuu.
”Viiden vuoden kuluttua meidän maidon hiilijalanjälki on nolla”, Kalle Koivunen sanoo. ”Tai jopa negatiivinen, jos hiiliviljely onnistuu.”
Hiilineutraalista maidosta maksetaan todennäköisesti tuottajalle perusmaitoa korkeampi hinta.
Se olisi win-win-tilanne. Luonto kiittää, kassa kilisee.
Juttuun on haastateltu myös erikoistutkija Arto Latukkaa Luonnonvarakeskuksesta.